Mennyt palaa

by Hannele Mikaela Taivassalo, Raija Rintamäki (Translator)

Ylistetyn kirjailijan havahduttava romaani ajan kerrostumista ja rakkaudesta joka sattuu.

Nainen yrittää löytää päiviinsä mielekkyyden. Hän ikävöi menneeseen mutta haluaa samalla unohtaa paljon, myös erään miehen. Mies kantaa tahollaan omia muistoja. Mutta heidän välillään on rakkautta ja himoakin suurempi musta aukko, menneisyyden tapahtumista säteilevä, tuhoisa kipu.

Romaani kysyy, voiko muistaminen loppua hyvin, tai voiko muisto muuttua. Se upottaa lukijan syvälle ihmissuhteiden yksityisimpiin kokemuksiin.

Tarinan kaunis kieli kirjoittaa unen logiikalta tuntuvaa realismia, joka hiipii niin lähelle ihoa, ettei tunnu enää edes kirjallisuudelta vaan puhtaalta tuntemukselta.

294 pages, Hardcover

Published January 1, 2023

Reviews

[Anne Dahl · Rating 5 out of 5]

On nainen, Alisa ja Selim. Niin ja Selimin äiti, joka muistaa Selimin lapsena ja nyt, Selim, on jossain, aikuinen mies jo.
Miehellä on menneisyys niin Alisan kanssa kuin myös Naisen.

On rakkaussuhde, oikeastaan kaksi.
On ero, kaksi.
Yksinäisyyttä. Lohduttomuuta. Kuolema. Kaipausta. Suhteen jälkeistä tyhjäkäyntiä, tyhjyyttä. Rasittavuuteen asti samoja keloja, samoja ajatuksia. Junnausta.
Muistoja, muistamattomuutta.
Ajatuksia, jotka kiertävät kehää, loppumattomana.Istumista tuijottamista tyhjään. Surua, katumusta, himoa, rakkautta, tyhjää.

Ehkä näin voisin tiivistää tuntemuksia Hannele Mikael Taivassalon kolmannestatoista romaanista, tänä keväänä julkaistusta, uusimmasta.
Näin ehkä tiivistäisin vaikka tässä romaanissa, prossarunossa, teoksessa oli kaikki mitä elämässä on.
Ei ole mitään tiivistettävää, lineaarista kronologista järjestelmällistä siistiä kaunista pikkusievää. Ei todellakaan.
On vain rakkautta, rakkauden alkua ja loppua, muistamista, muistamattomuutta, asioita, jotka ovat samat, jotka ovat tyystin erit. Elämät, jotka ovat sekaisin, sekoittuneet. Tässä teoksessa on kaikki.

Taivassalo on kirjoittanut hienon kirjan.

Olen lukenut aiemmin Taivassalolta teoksen Lopussa minun pitäisi kuolla (2020) ja rakastin sitä, sen raaastavaa tarinaa, suhdetta, sen loppua, vellontaa, kielen rytmiä, liikettä aaltomaista vellontaa ja huomaan, että Taivassalon, tämä hänen teoksistaan minulle toinen, on juuri sellaista mitä haluan yksin lukea.
Lukea silloin, kun on aikaa, on hiljaista, pimeää, korkeintaa taustalla hämyistä rahisevaa jazzia, ehkä pastis, ehkä lasi viiniä.

Tätä kirjaa ei lueta kiireessä, kuunnella äänikirjana, pikapikaa ahmita, ei.

Tämä kirja, rakenteellisestikin, näkökulmakertojan etäisyyden tai epäselvyyden takia on aika haasteellinen.
Upeasti (kuin runot) nimetyt luvut rytmittävät lukemista, vievät sitä eteenpäin (vaikka tarina, ero, muistaminen, muistot junnaavat, jumittavat).
Kuka nyt puhuu? Kenen näkökulma tämä nyt on, huomaan kysyväni ja selaan ja palaan ja etenen lukien näin, melkein kuin suhteen jälkeenkin (ehkä) edetään - hitaasti, ryöpsähdyksittäin, eritahtisesti, junnaavasti, unohtaen, kummallisia asioita muistaen.

Minua ei haitannut kertojaratkaisu, epäselvyys tai epämääräisyys.
Tunnistin tunteita, junnaavuutta, irtipäästämisen, muistamisen ja muistojen erottelun vaikeuden, haikeuden. Sen, että proosa on runoa, proosaruno proosaa, runous proosaa. Genret sekoittuvat ja rakastan sitä, sitä että kaikkea ei selitetä auki, että on tilaa harhautua, itse muodostaa ajatus, viedä sitä eteenpäin tai antaa vaan olla.

"Muistoja ja menneisyyttä ja sanottuja asioita ja kaikkea mitä ei koskaan sanottu."

Helppo tämä kirja ei ole, hyvä niin. Omanlaisenaan upea.
Vaikea taidokas väsyttävä hullu junnaava hieno.

Lisää https://www.curatedbyanda.com/l/suhde...

[Susa · Rating 2 out of 5]

Hmm. En nyt tainnut olla ihan oikeassa mielentilassa tälle kirjalle tai sitten tämän suhteen kävi klassinen "kaikki kehuu, odotuksia ei voi lunastaa". Unimainen sekavuus ei niinkään ärsyttänyt (rakastan sekä lukea että kirjoittaa tekstiä, jossa poukkoillaan ja edetään miten sattuu), mutta lause- ja sanatasolla kirja ei missään vaiheessa päässyt hurmaamaan. En ole aiemmin lukenut Taivassaloa, joten voihan tämä olla hänen tyylinsä, joka ei vain jostain syystä iske itseeni.

[Milja · Rating 1 out of 5]

Kauniita / mielenkiintoisia lauseita:

Odotushuoneen valo. Luonnon loisteputkitunnit.

Joskus sitä vain putoaa suoraan läpi. Ei ole ketään ottamassa vastaan. Ei edes lattiaa.

Ja joka päivä oli uusi päivämäärä, ja jos menee suoraan eteenpäin päätyy jonnekin, aikanaan, ja ehkä se onkin aivan oikea paikka, vaikka sinne ei ollutkaan menossa.

Mutta niin se on, muistamme itsemme sisältäpäin.

Valo lankeaa likaisesta ikkunasta, tulee häilyvällä, pakenevalla tavalla kaunista. Valo ei varsinaisesti ole huoneessa, se on jossain muualla.

Kumarruin lakaisemaan lasinsirpaleet, hellästi ja rakkaudella, ja tunsin ymmärtäväni miksi niiden ajatellaan tietävän onnea: jotta voi suhtautua asiaan rauhallisesti, ajatella että otetaan paha siinä missä hyväkin ja että sirpaleet ovat kauniita, ja jotta voi hymyillä ja olla jotenkin iloinen että vain lasi särkyi tällä kertaa, tänään, vain lasi.

Hän räpytteli miehen kaulaa vasten, silitti tätä silmäripsillään. Lämmin kaula, ihon ominaistuoksu, laventeli ja meren murtovesi.

Heidän kehonsa ovat auringosta raskaat, päivä laskeutuu heidän ylleen painostavana, lämpimänä usvana.

Hiuksesi hohtivat valveilla.

Miten paljon sitä lupasikaan, ja vannoi, lapsena joka joskus oli. Kasvaminen on ehkä jo itsessään rikottu lupaus.

Sinun silmäsi itkivät, aivan kuin et huomaisi sitä itse, kyyneleet vain valuivat, itkit hiljaa ja siirryit asiasta toiseen kesken lauseen.

[Anri · Rating 1 out of 5]

Jäi kesken, liian jankkaava ja paikallaan polkeva omaan makuun.

[Sarah Haga · Rating 3 out of 5]

Läste denna på svenska. Vackert språk men lite för flummig och tog länge att komma till saken!