Ruumiin ylittävä ääni

by Tuomas Aitonurmi

Rohkean esikoiskirjailijan tarkkanäköinen, vimmainen teos näyttää taiteen parantavan voiman.

”Minä vihaan tätä rakennelmaa, joka myrkyttää meidät.”

Tuomas Aitonurmi sylkee suustaan sanoja, joiden takana on syvä henkilökohtainen trauma. Hän kirjoittaa suoraan sitä kohti. Näin syntyy väkevän omakohtaisia esseitä kiusaamisesta, homoudesta ja maskuliinisuudesta.

Ruumiin ylittävä ääni -kokoelmassa taidetta käsittelevät tutkielmaesseet vuorottelevat elämäkerrallisen kerronnan kanssa. Videotaiteesta, musiikista ja kirjallisuudesta Aitonurmi löytää korjaavia kokemuksia.

Genres: Essays, Nonfiction, LGBT, Audiobook

160 pages, Paperback

First published January 1, 2023

Reviews

[Elina Mäntylammi · Rating 4 out of 5]

Ruumiin ylittävä ääni pääsi iskemään sellaiseen kohtaan, johon Antti Röngän, Ida Rauman ja Édouard Louis'n romaanit ovat jo raivanneet tilaa. Tuomas Aitonurmi kirjoittaa esseitä, joissa koulukiusaaminen, toksiset roolimallit, tunteiden kieltäminen ja omaksi itsekseen kasvaminen on kirjoitettu paljaasti esiin.

Teksti on sujuvaa, ja Aitonurmi käy keskustelua sellaisten teosten kanssa, jotka ovat avanneet omaakin ajatteluani viime vuosina. Traumaattisista kokemuksista voi eheytyä ja juuri tällaisten pohdintojen kautta maailmaa muutetaan.

[Marko Suomi · Rating 4 out of 5]

Halusin lukea tämän kirjan tuoreeltaan, joten otin kokeilumielessä Nextoryn käyttöön ja kas, ekirja latautui tabletille samantien ja luin kirjan kahdelta istumalta sipsien kera. Esseekokoelma tarjosi mulle tosi paljon samaistumispintaa, kirkkaita ajatuksia, tarvetta keskustella osasta aiheita ja paljon kohtia nyökytellä "just näin". Puhutteli ja kosketti. Hieno kirja, suosittelen jos rohkea lähestyminen vaikeitakin asioita kohti kiinnostaa. Sivuhuomio nimikkoesseeseen liittyen: Itselleni Anthony And The Jonhsons tuli tutuksi hienon Cut The World -biisin ja video myötä aikanaan. Kolahti!

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni

[Salla · Rating 2 out of 5]

Halusin pitää tästä, mutta tuntui että kirjoittajan oma ääni hukkui sitaattitulvaan ja monessa tekstissä ei päästy pintaraapaisua syvemmälle. Aiheet sinänsä ovat painavia ja vakaviakin, mutta en lopulta saanut tästä sellaisia ahaa-elämyksiä kuin esseitä lukiessa parhaimmillaan. Lukiessani jopa mietin ovatko nämä esseitä laisinkaan, vai laajennettuja päiväkirja-/blogimerkintöjä.

[Mari / 1001 kirjaa · Rating 5 out of 5]

Voimakkaita, kauniita, henkilökohtaisella tasolla koskettavia ja kerrontaratkaisuiltaan kiinnostavia esseitä. Haluan lukea lisää!

[Laura Walin · Rating 3 out of 5]

Tuomas Aitonurmen esseekokoelma kumpuaa hänen henkilökohtaisista kiusaamisen kohteena olemisen kokemuksistaan, elämästään yksin ja parisuhteessa ja elämästään miehenä. Näitä oman olemisensa kipukohtia hän peilaa taiteeseen, pääasiassa musiikkiin ja kirjallisuuteen, sillä taide on auttanut sanoittamaan tapahtuneita ja kulkemaan eteenpäin.

Aitonurmen teksti on sujuvaa ja oivalluksiakin on, mutta en voi olla vertaamatta kokoelmaa Antti Nylénin teksteihin, semminkin kun Aitonurmi hänen nimensä itsekin mainitsee. Olisi ehkä kannattanut jättää mainitsematta, sillä Nylénin esseitä muistellessa Aitonurmen sinänsä taitavat tuotokset väljähtyvät haaleiksi kopioiksi.

Ehkä syynä on se, että Aitonurmen tekstit tuntuvat kaikessa henkilökohtaisuudessaankin sittenkin kovin varovaisilta? Miksi vasta kokoelman loppupuolella hän puhuu suoraan miehestään välttelevän puoliso-termin asemesta? Miksi hän ei raivoa kiusaajilleen ja revi heitä kirjallisesti kappaleiksi? Miksi jokainen varsinainen kannanotto täytyy lainata joltain toiselta eika sanoa itse? Enemmän ääntä ja vimmaa seuraavaan kokoelmaan!

[LauraKatarooma · Rating 4 out of 5]

Tän lukeminen sai mut kirjoittaan muistiinpanoja. Puran sen kaiken blogiini.

[Waltteri]

Jätti mielenkiintoisen fiiliksen siinä suhteessa, että tämä tuntui melkein kuin kirjan mittaiselta prologilta. Etsittiin tapoja rakentaa tekstiä, pohdittiin mitä kaikkea esseessä on mahdollista sanoa, referoitiin hurja määrä muiden kirjoittajien ajatuksia, haettiin inspiraatiota itselle tärkeistä taidekokemuksista ja todettiin oman äänen tärkeys, vihaajien mielipiteistä huolimatta. Kyllä, kyllä. Jään odottamaan seuraavaan kirjaan vielä lisää sitä omaa ääntä.

[Leeni · Rating 5 out of 5]

Olisin lukenut kevyesti ainakin puolet pidemmän kirjan tätä samaa! Upeita esseitä laidasta laitaan. Kaiken henkilökohtaisuus puhutteli ja mykisti yhtä aikaa. Samaistuttavia ajatuksia kiusaamiseen ja sairastamiseen liittyen. Tämä oli aika lailla sellainen fiilisvitonen, sillä en tässä kohtaa enää muista kirjan sisältöä kovin tarkkaan, mutta lukuhetkellä nautin kovasti.

[Päivi Metsäniemi · Rating 4 out of 5]

Ensimmäisen esseen selittelevä sävy - miksi Tuomaskin kirjoittaa autofiktiota - oli rasittava, ja mietin miksi ihmeessä nyt tähän käytän aikaani. Mutta sitten teksti alkoi syvetä, näkemykset laajeta, vimmaisuus heräsi eloon. Löytyi vastaus sille, millä tavalla kirjailijan ääni on hänen omansa. Herättelevä, ravisteleva esseekokoelma pohtii toiseutta, kauneutta, väkivaltaa, valtarakennelmia monin tavoin.

[Sanna-Mari · Rating 3 out of 5]

Esseekokoelma, joka ei välttämättä jää mieleeni mitenkään erityisesti. Arvostelu-tyyppinen essee, esimerkiksi Antony and the Johnson-bändin kohdalla vei lukuinnon kokonaan pois. Sen sijaan sukupuolinormeja, feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta pyörittäviä pohdintoja olisi voinut lukea enemmänkin. 

[Tiina · Rating 2 out of 5]

Halusin pitää tästä paljon enemmän. Jostain syystä en päässyt sisälle esseisiin ja valitettavasti minulle ne jäivät pinnallisiksi. Kokoelman viimeinen essee oli vahvin.

[Juha Viitanen · Rating 4 out of 5]

Tuomas Aitonurmen esikoisesseekokoelma Ruumiin ylittävä ääni on kokoelma esseitä, joissa käsitellään mm. kouluväkivaltaa, homoutta, toksista maskuliinisuutta, elämänhallintaa ja taidetta. Osa esseistä on hyvinkin omaelämäkerrallisia.

Paljon tuli mieleen ajatuksia ja muistiinpanojakin tuli tehtyä. Ja uutta luettavaa ja kuunneltavaa tuli taas lisää luku- ja kuuntelulistalle. Näköjään jokaisella esseistillä tuntuu olevan artisti ja/tai albumi, josta kirjoittaa analyysia. Niin voimakkaasti jokin artisti/albumi on kuhunkin esseistiin "kolahtanut". Minusta Aitonurmella oli tässä kohtaa "kiva" kommentti itseltään: "Mietin lähtökohtiani albumista kirjoittamisessa. Mitä minun ääneni tuo tähän lisää?" Ja ennen kerro albumia, lukekaa tämä kokelma, niin tiedätte, kenestä on kyse. *hymiö*

Osa esseistä oli melko helppolukuisia, osassa piti kunnolla keskittyä ja miettiä. Ja hyvä niin. Oikein kelpo esseekokoelma minusta, arvio lähempänä nelosta kuin kolmosta, joten 3,7/5.

[Aino Paananen · Rating 4 out of 5]

Tuomas Aitonurmi kirjoittaa omaelämänkerrallisessa esseekokoelmassaan koulukiusaamisesta, homoudesta ja yhteiskunnasta. Esseitä on yhteensä yhdeksän ja ne käsittelevät aiheita eri näkökulmista, mutta nivoutuvat teemoiltaan yhteen sujuvaksi kokoelmaksi, jota on helppo lukea. Viimeinen essee ”Myrkytettyjä miehisyyksiä” oli hyvä ja puhutteleva. Ainoa miinus tulee alun lyhyestä pätkästä, joka on kirjoitettu kolmannessa persoonassa, se vähän häiritsi lukukokemusta.

Tuomas Aitonurmi wrote an autobiographic essay collection. He writes about bullying at school, being gay and other societal issues. There is nine essays in the book and they all form an easy to read collection. The last essay, titled in Finnish as ”Myrkytettyjä miehisyyksiä” or transalted in English about toxic masculinity, was, for me atl east very emotional reading experience. Only minus comes from a short period that was written in third person. It bothered me quite a bit.

[Armi Harmit]

Nimikkoessee on parasta musiikista lukemaani tosi pitkään aikaan, ja sen lukeminen samalla, kun I Am A Bird Now valui kuulokkeista avasi väylän kappaleisiin ja levyyn kuin paraskin jäänmurtaja. Alkoi heti tehdä mieli lukea muutakin Aitonurmen kuuntelemaa.
Essee "Harmaa pukee häntä" etenkin teoksen kokonaisuuteen upotettuna on yksi hyvä selitys vaikka kelpaamaton oikeutus sille, miksi lapset tekevät väkivaltaa toisilleen. Väkivaltatrauman ja aikuistuneen ulkonäköpainepohdinnan ristivalotus toimii huomattavan hyvin.
Tämäkin teos on kolmas silmukka Purokurun TAAHLK:ta ruotivaan Ilja Lehtisen kriittiseen pakofantasiakommentaariin. Harvassa on nykyesseekokoelmat, jotka eivät tuota eskapismin ja ekokatastrofikuvaston taisteluduoa mainitsisi, vaikka uudet avaukset ovat vielä antaneet odottaa itseään.
Viimeinen kattimehun väkevyydellä tiivistetty essee "Myrkytettyjä miehisyyksiä" on sellainen, että jos tekijänoikeudet eivät nousisi esteeksi, voisi taitella pienifonttisia flaikkuja tarjottavaksi niille, joille ei ota valjetakseen sosiaaliseen sukupuoleen liittyvien roolien kuristavuus ihan kaikkien kannalta. Mutta ainakin aion ehdottaa tuota, jos joku kaipaa jossain lähtökohtaa sukupuolirooleista käytäviin pienryhmäkeskusteluihin.

[Ansa · Rating 4 out of 5]

Lukisin mielelläni lisääkin esseitä Aitonurmelta, tämä oli sangen vahva esikoinen. Pidän ylipäätään esseissä tyylistä, jossa esseistin persoona näkyy, ja ruumis ja ääni ovat tekstin materiaa. Näissä sitä tuntui olevan runsaasti, kuuntelin äänikirjana ja siitäkin on kuukausia, mutta täytyy ehkä palata vielä paperin äärelle. Mieleen on jäänyt erityisesti kohta, jossa Kuisma Korhosen sitaattiin jotakuinkin "Esseetä ei kirjoiteta ilman ruumista" viitaten lisättiin että kritiikkejäkin pitäisi ruumiilla. Jos itse taidekritiikkejä kirjoittelen joskus niin tästä löytyi näkökulma, jossa toteutuu kaipaamaani kriitikon position pohdinta.

[Laura · Rating 3 out of 5]

Tiiviitä, aukinaisia ja hienoja esseitä elämästä trauman kanssa ja sen jälkeen. Kokonaisuus oli ehkä hieman epätasainen, ja osa teksteistä olisi saanut mennä kunnolla syvemmälle, mutta pidin näistä kyllä silti, jos sillä nyt on mitään väliä. Toivottavasti Aitonurmi kirjoittaa vielä paljon lisää.

[♡Piritta · Rating 4 out of 5]

4,5

[Suvi · Rating 3 out of 5]

Pieni kirja, perinteistä esselehtimistä. Kiinostavin teksti käsittelee kirjoittajan sairastumista, siinä päästään omakohtaisuuden ytimeen ja kiinnostavien oivallusten äärelle. Osittain kirja tuntui kuitenkin omaan makuuni liian etäännytetyltä, siltä, että kiinnostavia asioita kohti mennään mutta niistä ei aivan uskalleta puhua eikä niitä käsitellä. Jos aikoo kirjoittaa koulukiusaamisesta, toksisesta maskuliinisuudesta ja homoudesta, kaipaisin nykyteksteiltä jo enemmän syvyyttä ja henkilökohtaisuutta, jotta jotain uutta tulisi esiin. Varsin taitavasti kirjoitettu ja perinteisten kirjallisuusesseiden fanien mieleen varmasti, itse jäin kaipaamaan jotain tunnetta ja henkilökohtaisuutta monessa kohtaa. Kiinnostaa, mitä Aitonurmi kirjoittaa seuraavaksi.

[Sini Helminen · Rating 4 out of 5]

Tuomas Aitonurmen esikoisesseekokoelma Ruumiin ylittävä ääni oli TBR-listallani jo pelkästään siksi, että kirjoittaja työskentelee Kirjasammossa. Ylistävät arviot auttoivat tarttumaan kirjaan nopeammin, vaikken olekaan kova esseiden lukija. Jotkut tietokirjamaisemmat teokset ovat minulle raskaslukuisia ja ottavat aikansa, mutta Ruumiin ylittävä ääni oli hyvin koukuttava ja nopealukuinen, vaikkeivät sen aihepiirit olleet kevyemmästä päästä. Aitonurmi käsittelee raikkaalla mutta samalla koskettavan henkilökohtaisella otteella muun muassa henkistä väkivaltaa, homoutta, terveysongelmia ja maskuliinisuuden ahtaita raameja.

Viime vuosina olen tullut lukeneeksi muutamia erinomaisia esseekokoelmia, joissa kuitenkin välillä on iskenyt tunne, että näkökulma on minua vanhemman sukupolven, enkä pysty samastumaan kaikkeen. Sen takia iloitsen erityisesti siitä, että Aitonurmi tuo esseekentälle lisää moninaisuutta ja tuoreempaa kulmaa. Väistämättä esseekokoelmissa käy minulla samalla tavalla kuin runoissa tai musiikkialbumeissa: muutamat tekstit iskevät itselle erityisen hyvin ja toiset jäävät etäisemmiksi. Toisaalta todennäköisesti meille kaikille nimenomaan eri esseet aiheesta riippuen osuvat juuri oikeaan kohtaan elämässä. Mukana onkin myös metapohdintaa itse lajityypistä. Toivottavasti Aitonurmelta julkaistaan tulevaisuudessa lisää sekä esseitä että fiktiota.

Arvio löytyy myös blogista Siniset helmet: https://sinisethelmet.wordpress.com/2...

[Mikko Saari · Rating 4 out of 5]

Nyt esikoisteoksensa julkaiseva Tuomas Aitonurmi (s. 1988) on Raumalta lähtöisin oleva, nykyisin Helsingissä asuva kirjastoalan ammattilainen. Minulle hän on tuttu varsinkin runoista kirjoittaneena kriitikkona ja Kirjasampo-palvelun toimittajana. Näistä lähtökohdista Aitonurmen esikoisteos, esseekokoelma Ruumiin ylittävä ääni, ylitti helposti kiinnostuskynnyksen.

Minua kiusattiin ensimmäiseltä luokalta yhdeksännelle. Kohtasin haukkuja, pilkkaa, tönäisyjä, mitätöintiä ja nöyryyttämistä sekä koulussa että sen ulkopuolella. Se oli jatkuvaa väkivaltaa.

Tämä on totuuteni, jota en halua jättää kirjoittamatta. Hiljaisuus ei suojele minua enää miltään.

Näin alkaa teoksen prologi, ”Helvetillinen rakennelma”. Se asettaa suuntaviivat: tällaisesta traumasta käsin kirjoittaminen syntyy. Aitonurmen tyyli onkin vahvan omaelämäkerrallista. Nämä ovat esseitä, joissa pureudutaan oman elämän kipupisteisiin ja vaikeisiin kokemuksiin. Kuten vaikkapa kovaan kiputilaan, joka ”Pelko veressä”-esseen aloittaa ja paljastuu sittemmin munuaisinfarktiksi, joka selittämättömästi ilmaannuttuaan pistää nuoren miehen miettimään elämän peruskysymyksiä.

”Kirjoituksen minä”-essee pohdiskelee omaelämäkerrallista esseetä kirjoittamisen muotona. ”Tuomaksesta ei pitänyt tulla sellaista kirjoittajaa, joka kirjoittaa läheltä omaa elämäänsä.” Mitä henkilökohtaisten esseiden ja autofiktion suosio kertoo kirjoittajista, lukijoista ja kirja-alasta? Mitä minän tunkeminen tekstiin kuin tekstiin kertoo kirjoittajasta? Orastavasta narsismistako?

Kirjagramissa on kehuttu paljon ”Kirje maskuliiniselle varkaalle”; siinä Aitonurmi kirjoittaa Jean Genet’n Varkaan päiväkirja -romaanissa esiintyvälle Stilitanolle, sivuhenkilölle. ”Sinä olet vaivannut minua pitkään, Stilitano. On nimittäin niin, että homomiehet päätyvät vielä nykyisinkin helposti samanlaisiin asetelmiin kuin Varkaan päiväkirjan kertoja sinun kanssasi. Minä elin joskus stilitanojen keskellä.” Kirjoitus laajenee käsittelemään mieheyttä laajemmin, toisten puolesta tehtävää tunnetyötä, pelkoa, miehisyyden performanssia, rakkautta. Essee on viehättävä, puhutteleva ja ajatuksia herättävä.

”Turva käsissä” pohtii turvallisuutta ja uhkaa Fanni Niemi-Junkolan Suoja-videoteoksen kautta. Teos osui Aitonurmen elämässä vaikeaan elämäntilanteeseen: masennukseen, putkiremonttiin, parisuhdevaikeuksiin. Turvan ja turvattomuuden teema heijasteleekin videoteoksesta vaikkapa juuri parisuhteeseen.

Kiusaamisen kysymyksiä sivutaan tuossakin esseessä, mutta vielä enemmän kirjoituksessa ”Katalogiraivosta korjaavaan kokemukseen”, jossa Aitonurmi kuvaa matkaansa Antti Röngän Jalat ilmassa -romaanin kanssa. ”Suutuin, kun näin kuvauksen kirjasta kustantamon katalogissa.” Jos reaktio on tämä pelkästään tiedosta, että kirja käsittelee koulukiusaamista, lienee hyvä idea mennä kohti tätä reaktiota. Miksi näin vahva reaktio? Lopulta teoksen lukeminen osoittautui repivän sijasta korjaavaksi kokemukseksi. Siinä sivussa Aitonurmi käsittelee trauman kokemusta ja siitä toipumista, terapian ja Jalat ilmassa -kirjan kaltaisten korjaavien kokemusten kautta.

”Ruumiin ylittävä ääni” kuuluu Anohnille, Antony and the Johnsons -yhtyeen solistille. Aitonurmi on kirjoittanut paljon musiikista; tämä essee saa edustaa musiikkikirjoittamista tässä kokoelmassa ja hyvin edustaakin. Se on ihastuttavan haparoiva yritys tavoittaa ääni sanoilla, kertoa mistä I Am a Bird Now -albumissa on kyse ja miksi se on niin kiinnostava, miten siinä kohtaavat nostalgia ja subliimi. Kaikessa tässä kirjoitus onnistuu: aion ehdottomasti tutustua albumiin tarkemmin.

”Remontoitavia tiloja, rajattuja avaruuksia” viittaa jo nimellään Georges Perecin teokseen Tiloja / Avaruuksia. Tämä vahvasti kirjallisuusviittauksien päälle rakentuva essee luotaa fyysisyyttä, tilan olemusta, kyvyttömyyttä nikkaroijana. ”Ehkä löydän vielä joskus esineiden poetiikan, joka resonoi minussa. Ehkä tulen vähitellen sinuiksi fyysisen maailman kanssa.” Omakotitaloasujana, joka on miehisyyttään ajautunut kaikenlaisiin kunnossapitotehtäviin, joihin en tunne vetoa ja joita en koe osaavana, ymmärrän.

Henkilökohtaisen muistelemisen puolelle vahvasti kallistuva ”Harmaa pukee häntä” rinnastaa pukeutumiseen liittyviä muistoja ja valintoja ja päätymistä harmaisiin, huomaamattomiin vaatteisiin harmaalla hiekkakentällä koettuun väkivaltatraumaan. ”Haluan purkaa tuhoisia valtahierarkioita lopun elämääni, mutta hetkeen hiekkakentällä en voi palata. Olin lapsi ja potkin toista maassa makaavaa lasta, koska halusin kadota harmaaseen massaan; en halunnut huomion kiinnittyvän minuun. Olen koskettanut harmaani ydintä.” Minä tunnistan tämän, ja ymmärrän.

Kokoelman päättää ”Myrkytettyjä miehisyyksiä”, sukellus toksiseen maskuliinisuuteen. ”Kerron, miten olen sen nähnyt”, Aitonurmi aloittaa esseen, ja antaa elämänsä matkalta esimerkkejä tilanteista, joissa myrkyllinen maskuliinisuus on näkynyt: huonomman aineksen erotellut liikunnanopettaja, isä joka odottaa yhdeksänvuotiaan pojan noin vain osaavan korjata polkupyöränsä, kielteisesti homouteen suhtautuva perheenjäsen, miestaiteilijoiden alkoholismin glorifiointi ja niin edelleen. Kyllähän me nämä tiedämme.

On kysyttävä, miksi tässä maailmassa vihaista miestä täytyy pelätä, vaikka hän ei olisi koskaan ollut väkivaltainen.

On vastattava: ne muut.

Onneksi essee – ja koko teos – päättyy positiivisempaan näkökulmaan. Aitonurmi kertoo omasta puolestaan, mikä hänet tekisi tyytyväiseksi. Nämä kävisivät huoneentauluiksi miehille. Samalla tämä on tuttua; valitettavasti näistä samoista asioista on muuallakin kirjoitettu, eikä se ole toistaiseksi johtanut muutokseen. Tuskin nytkään, mutta mitä useampaan kertaan nämä asiat sanotaan, sitä suurempi on mahdollisuus, että ne tavoittavat ne, joille ne eniten olisivat tarpeen.

Tahdon, että uusi mies pyyhkii miehen ympäriltä rajat. Näkee, miten muu elävä on samaa arvoa ja ainetta, vettä ja tomua kuin hän. Ja se riittää. Voi olla täydemmin kuin ikinä. Kiipeämättä kenenkään yli, kaatamatta ketään pois tieltä.

Tähän minulla ei ole enää mitään lisättävää.

[Ville · Rating 5 out of 5]

Tosi tärkeä ja kaunis kirja. Osa esseistä kolahti enemmän kuin toiset, mutta paljon oli samaistuttavaa ja koskettavaa.

Laittoi myös miettimään omia lukutottumuksia ja tarpeita. En sanoisi että lukukokemus oli voimaannuttava tai "korjaava". Ehkä yksinäisyyden kokemus väheni, ihan vähän. Kokin selvä masokistinen tarve on lukea asioista jotka liittyvät omiin traumoihin, vaikka en olisi oikein sopivassa mielentilassa. Toisaalta uskon ettei välttely myöskään mitään auta, mutta varmaan välillä liika on liikaa.

[Sohvi · Rating 2 out of 5]

En tiedä oliko kyse siitä, että en lue yleensä esseitä vai etteivät nämä juuri sopineet minulle.

Aiheet olivat tärkeitä ja mielenkiintoisia, mutta toteutus ei nyt vain toiminut.

Omaan makuun liikaa referointia eri populaarikulttuurin asioihin, enkä jaksanut esim. jostain laulun sanoista ottaa selvää, että kyseinen teksti olisi a avautunut minulle paremmin.

[Jaana V · Rating 4 out of 5]

Kiinnostavasti, läheltä kirjoitettuja esseitä muun muassa identiteetistä, mieheydestä, traumasta, taiteesta ja sen kohtaamisesta. Monet teksteistä tulivat kovin lähelle ja saivat liikkeelle paljon ajatuksia ja omia muistoja, ehkä siksi, että ne on kirjoitettu myös niin läheltä? Pidin!

[Katri · Rating 4 out of 5]

Ruumiin ylittävä ääni on esseekokoelma, jonka esseissä käsitellään kiusaamista, sen jättämiä jälkiä ja traumaa, sekä mm. yllättävää sairastumista, homoutta, toksista maskuliinisuutta, ihmissuhteita, kirjallisuutta ja kirjoittamista, kotia.

Pidin siitä, miten helposti lähestyttäviä tekstit olivat. Esseissä käsitellään isoja asioita, mutta tekstit eivät ole vaikeita. Pidin erityisesti kokoelman viimeisestä esseestä Myrkytettyjä miehisyyksiä. Lukiessa huomasin, että ollaan kirjoittajan kanssa samaa sukupolvea, sillä kokemusmaailmassa on paljon samaa ja teksteissä on paljon tuttua. Valitettavasti.

Kiusaaminen ja traumat ovat aihe, jota ei ole helppo lukea ja käsitellä. Tekstit ovat raadollisia ja Aitonurmen kokemukset ovat hirveitä. Mutta tekstien sävy on kuitenkin sellainen, että ne on kirjoittanut ihminen, joka on siirtymässä selviytyjästä kukoistajaksi. Kirjan uskaltaa lukea rankoista aiheista huolimatta.

Kokoelmaa lukiessa tuli miettineeksi, kiitos esseiden, että miksi henkilökohtaiset tekstit kiinnostavat erityisen paljon? Miksi tosielämään nojaavat tekstit ovat kiinnostavampia kuin se kaikki, mitä voisi kuvitella? Itse olen korviani myöten täynnä autofiktiota - niin hyviä teoksia kuin niiden joukosta löytyykin - ja silti palaan aina uudelleen lukemaan niitä, esseitä ja muita tosielämään nojaavia tekstejä. Miksi? 🤔

Ruumiin ylittävä ääni antoi uusia näkökulmia, herätti ajatuksia (ja tunteita) ja jätti jälkeensä sopivasti kysymyksiä. Pidin kokonaisuudesta paljon. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan teksteihin. Itse luin teoksen yhdessä päivässä, sen verran kiinnostava se oli.

”Tämä ei ole kertomus, eikä mitään ratkennut. En ole kirkastunut, en ole vahvistunut, en ehkä oppinut mitään. Olen vain muuttunut.”

[Arja-täti · Rating 5 out of 5]

Aloitin kirjan empien. Muistan sen ikkunapöydän, missä lounastimme. Joku koulutus, todennäköisesti niinä vuosina kun kiersin paljon myös itse kouluttamassa. Juttelimme työjuttuja ja päädyttiin yhteistyökuvioihin. Ja pohdin silloin, kuinka Tuomas on sellainen asiallinen ja minä tunnen silloin itseni jotenkin sähläriksi. Luin kirjaa ja näin tämän tilanteen uudelleen ja uudelleen. Ja jos nyt tapaisin, sanoisin.. en tiedä, mitä sanoisin. Todennäköisesti jotain hölmöä mutta tarkoittaisin, että kiitos kun kirjoitit. Se on sinulle tärkeää ja se on tärkeää myös minulle. Sillä minäkin haluan irti vanhasta huonosta ajasta ja jostain syystä siihen auttaa se, että joku toinenkin sanoo sen ääneen.

[Lumissa · Rating 3 out of 5]

Aitonurmi kirjoittaa paljon vaikeista aiheista ja hyvin henkilökohtaisella tavalla, mikä sinänsä esseessä on ihan hyvä piirre. Koulukiusaaminen, miehenä olemisen vaikeus, seksuaalivähemmistöön kuuluminen ja jopa korona ehditään käsittelemään tässä pienessä kirjassa. Jotain omaa sanottavaa tästä jää kuitenkin puuttumaan, kulttuuriesseet ja omista kokemuksista avautumiset eivät nivoudu aivan saumattomasti yhteen.

[Anniliina · Rating 3 out of 5]

Ensimmäinen essee lupasi jotenkin kirkkaampaa, lopulta kokonaisuus jäi harmillisen hajanaiseksi. Varsinkin silloin kun liipataan taidekritiikin lajia, herää lukijana kysymys miksi edes luen tätä jos en tunne taideteosta jota tämä käsittelee. Tästä tuntui puuttuvan sitä ainesta, joka olisi tehnyt tästä kirkkaan omaäänisen, ajatuksia kokoavan ja uutta luovan teoksen. Nyt jäi paikoin lainausten tiputtelemiseksi ilman kunnon liimaa.

[J · Rating 4 out of 5]

Pidin. Tavallaan aika pieniä ja itsestäänselviäkin havaintoja, jotka toisaalta totta ja samastuttavia. Ei suuria värikylläisiä kirkastuneita totuuksia, vaan ehkä sanoja ja täsmennyksiä sellaisiin asioihin mitä itsekin kokenut.

[Matti · Rating 4 out of 5]

Sopivasti keskenään erilaisia esseitä: osa kerronnallisesti henkilökohtaisempia ja helpompilukuisia, osa taas runsaammin viittauksia sisältäviä ja perspektiiviltään moninaisempia. Herätti mielenkiinnon tutustua eri kulttuurituotoksiin, vahva esikoisteos.

[Elisa · Rating 4 out of 5]

Pyöristelin arviota ylöspäin (usean vähän keskenään eri tyylisen esseen arviointi yhteisesti on muutenkin haastavaa, joten vähän kompromissi kaiketi tämä muutenkin), ihan jo siitä syystä, että poimin tästä usean lukuvinkin, jotka syystä tai toisesta aiemmin vähän menneet itseltä ohi.