Norjan miehityksen päättymisestä 70-luvulle ulottuva dramaattinen esikoisromaani ystävyydestä, intohimosta ja mereen haudatuista salaisuuksista.
1952. Järkälemäinen postinkantaja asuu Ørjan saarilla veneitä rakentavan isänsä kanssa. Isän viimeinen vene jää kesken, ja tytär rakentaa sen loppuun. Vene myydään saaren asukille, josta liikkuu hyisiä juoruja.
1976. Tine saapuu Ørjalle pystyttämään kiertävää elokuvateatteria, mutta projektoria kiehtovammin pyörii vajasta löytyvä lankamagnetofoni; se puhuu traagisesta menneestä, josta saariyhteisö vaikenee.
Kapinallinen. Puoliso. Pelastaja. Ystävä. Rakastaja. Montako elämää yksi ihminen saa elää? Mitä tapahtuu, kun ne törmäävät?
Oli mielenkiintoista seurata, miten tarina punoutui auki ja lukeminen tuntui koukuttavalta. Tosin osa henkilöistä jäi vähän etäisiksi. Rakastin kuitenkin sijaintia sekä tunnelmaa.
Osa tapahtumista meni vähän yli, varsinkin viimeisimmissä kohtauksissa. Yllätyin jotenkin siitä miten sävy muuttui suhteellisen seesteisestä/realistisesta hyvin dramaattiseksi. Jossain vaiheessa alkoi myös harmittamaan suomalaisten kirjailijoiden suosima eläinten tappaminen ja tässäkin niitä tapettiin useita. En ehkä ymmärrä tätä fiksaatiota.
tämä yllätti sillä kuinka paljon tykkäsin tästä. alkuun olin innoissani sydäntä lämmittävistä ja mielenkiintoisista kohtauksista. päähenkilön kasvaessa ja asioiden paljastuessa olin melko shokissa mutta hyvällä tavalla; mielenkiinto vaan kasvoi. hahmot oli tosi hyviä ja osasin samaistua heidän tiettyihin tunteisiin. epäluotettava kertoja oli myös koukuttava, tapahtuiko näin nyt oikeasti ja mitä hän kaikesta edes tietää? loppu oli hyvä. jäin miettimään oikein pitkäksi aikaa.
en jotenkin voi uskoa että tämä oli esikoisteos kun oli niin upea ja kauniisti kirjoitettu.
Koukuttava kirja, joka piti lukea melkein yhdeltä istumalta. Juoni oli yllätyksellinen ja loppuratkaisua ei pystynyt ennalta arvaamaan, hienosti oli punottu kahden eri vuosikymmenen tapahtumat yhteen. Norjan luontoa kuvailtiin kirjassa kauniisti. Alussa kirja oli ehkä vähän tylsä, mutta päähenkilön löydettyä äänitteet, kirjan juoni muuttui mielenkiintoiseksi eikä lukemista malttanut lopettaa.
Aivan upea kirja! Tässä oli sellaista vanhan kunnon kaunokirjan tunnelmaa, todella hyvin kirjoitettu, hienoa kieltä ja juoni todella vetävä. Näen ehkä hiukan Tove Janssonia tyylissä. Juoni oli yllättävä ja dramaattinen.
Vuoden neljäs kirja. Koetin kovasti tykätä tästä, mutta en tykännyt. Minua häiritsi liiallinen tekemisen kuvailu ja aukikirjoittaminen. Hahmoista oli vaikea saada otetta, eivätkä ne sen takia tuntuneet pidettäviltä tai samaistuttavilta. Aina ei kehututkaan kirjat toimi.
Ørja on upea. Lukeminen oli silkkaa nautintoa alusta loppuun. Kaksi aikatasoa toimii ja kerronta koukuttaa. En malttanut laskea kirjaa käsistäni, koska pitkästä aikaa heräsi halu ahmia. Juoni punoutuu, yllättää, kutkuttaa ja avautuu täydellistä tahtia. Riittävästi draamaa, hienoja henkilöhahmoja, upeaa kieltä, merellinen ympäristö ja ripaus Tove Janssonia tunnelmassa. Takakansitekstin olisin kirjoittanut uusiksi. En tiedä miten, mutta siitä puuttuu jotain olennaista päähenkilöön liittyvää. Jotain, mikä sanoittaisi sen, miten jäätikön tytär ja järkälemäinen tyttö vei palasen sieluani.
Tunnelmallinen historiallinen romaani 50- ja 70-lukujen Norjasta. Kiehtova mysteeri ei ole tavattoman monimutkainen, mutta kahdessa ajassa kulkeva kerronta kantaa tarinaa jouhevasti.
Sellainen kirja, joka jäi kesken ja jota oli tuskallisen puuduttavaa lukea. Enkä ollut lukupiirini ainoa. Meistä vain kaksi oli niin urheita, että saivat kirjan luettua ja sitä luonnehdittiin kidutukseksi. No sitä se kyllä oli ja tavallaan olin ihan huojentunut, että jätin kesken. Ei huonoa tekstiä tee mieli lukea. Herää kyllä kysymys, että kuinka näin huono teksti on edes päätetty julkaista.
Henkilöt, jotka ovat vain olemassa ja joita on hanlaa erottaa toisistaan, sillä heidän luonteissaan tai ajatuksissaan ei ole eroja. Kaikki tuntui päälleliimatulta. Varmaan tässä oli aineksia parempaankin, mutta kaikki se mitä olisi voinut hyödyntää jätettiin hyödyntämättä.
Heräsi myös kysymys siitä miten jossain 20 vuotta tyhjillään olevassa talossa voi olla sähköt. Siihen on monta syytä ja yleensä kun ihmiset muuttaa pois tai joku talo jää tyhjilleen, kyllä sieltä omaiset muistaavat sähköt katkasta. -Tai ne katkastaan viimeistään silloin kun kukaan ei ole maksanut sähkölaskua. 70-luvulla ne oli noista asioista todella paljon tarkempia. Sit vielä sellanen kiva asia, joka nakertaa kirjan uskottavuutta, on se historiallinen tosiasia siitä, että Suomessa harvemmin asutuille alueille sähköt saatiin vedettyä melkein kaikkialle vasta 1970-luvulla ja osaan vielä senkin jälkeen. Sen aikaset ihmiset mietti pitkään ja hartaasti, että kannattaako koko juttu. Ettäpä jossain pienessä saaristossa ei ehkä ole ajateltu vielä, että se olis jotenkin välttämätöntä. Siihen verrattuna nykyajan ihmiset elää sellasessa maailmassa että sähköt on heistä ollu olemassa tyyliin aina. Miun äitini kuitenkin muistaa ja on vasta kuusissakymmenissä sen, että milloin sähköt tuli hänen synnyinkotiinsa. Veikkaan että joskus 70-luvun lopulla. Mutta esim mummini synnyinkotiin sähköjä ei koskaan, ikinä vedetty. Eikä se talo ole ainoa laatuaan, jossa ei ole sähköjä vieläkään. Sanon tän sillä, että tämmösessä pienessä mutta sitäkin tärkeemmässä asiassa olisi ehkäpä kannattanut tehdä taustatutkimusta. Mie tein, siihen meni 10 minuuttia. :'D Selvisi siinä ohessa myös, että 1970-luvulla oli myös sähkön säännöstelyä, koska 1973 maailmalla oli energiakriisi ja säännöstelyt aloitettiin vuonna 1974. Ehkä ne sit ehti loppuu kirjan 1976 mennessä mutta tällästä kriisiä ei todellakaan käsitelty kirjassa, vaikka se olis pistäny ihmisten elämät vähän uuteen uskoon.
En tiedä tietääkö kirjoittaja, mutta sähkö ei toimi niin, että töpseli seinään ennenkuin sähkölaskut on maksettu. Samaan syssyyn voi ihmetellä myös sitä miten hylätyssä autiotalossa ruuat säilyvät erittäin hyvinä sen 20 vuotta.
Kirja otti mukaansa Norjan kauniisiin ja jylhiin maisemiin. Kahdessa tasossa kulkeva tarina oli hieno ja oivaltava. Usein laitettuani kirjan sivuun, jäin kaipaamaan lisää. Teksti oli helppolukuista ja miellyttävää, joskin välillä kompastuttiin hieman kömpelöihin kielikuviin.
Kirjan suurimpana haasteena oli mielestäni eräs uskottavuusongelma. Minun oli vaikea uskoa, että Isa olisi taltioinut lankurin nauhoille niin kaunista ja painovalmista proosaa. Yritin katsoa asiaa sormieni lävitse ja laittaa sitä jonkinlaisen maagisen kirjallisen kerronnan piikkiin, mutta usein nauhoilla tartutaan realismiin "kröhöm... anteeksi, nauha loppui...", ja sitten taas palataan täydellisen kirjallisen ilmaisun pariin.
Kaiken kaikkiaan Ørja oli kuitenkin miellyttävä lukukokemus. Voin suositella.
Tässä teoksessa oli paljon asioita, joista pidin. Tiivis saariyhteisö ja meren läheisyys välittyvät lukijalle, ja kahdessa eri ajassa kulkevat tarinat, jotka yhdistyvät mitä pidemmälle tarina etenee, toimivat hyvin. Jokseenkin turhauduin kuitenkin loppuratkaisuun, se tuntui turhan dramaattiselta, ja takakannen kuvaus 'järkälemäisestä postinkantajasta' ärsytti myös. Jälkimmäinen on pikkuinen yksityiskohta, mutta kun sen kerran kesken lukemisen huomasin, se vaikutti jäljellä olevaan lukukokemukseen negatiivisesti.
Kuvitteelliseen norjalaiseen Ørja-nimiseen saareen sijoittuva tarina, jossa on mysteeriä, jännitystä ja rakkaustarina. Tai oikeammin rakkaustarinoita. Tarinan nykyisyydessä 1970-luvulla Tine saapuu saarelle sieltä kotoisin olevan miehensä Runarin kanssa kiertävän elokuvateatterinsa kanssa. Tine löytää vajasta ääninauhoja, joissa nuori tyttö puhuu kuolleelle äidilleen. Samalla saaren ja Runarin vaiettu menneisyys paljastuvat pala palalta. Tarina piti hyvin otteessaan ja oli kokonaisuudessaan erittäin hyvä lukukokemus.
Tämä vei mukavasti mennessään. Hyvä juoni, kiinnostavat henkilöhahmot ja ympäristöt kuvailtu sopivalla tavalla niin että omalle mielikuvitukselle jäi tilaa piirtää kuvat saarista, vuorista ja merestä. Loppu oli jotenkin ennalta-arvaamaton itselle enkä ihan pitänyt sen tapahtumista, mutta muutoin oikein erinomainen kirja.
Mielenkiintosia hahmoja mutta hahmojen väliset suhteet ei alkukirjasta kiinnostanu mua yhtään (innostun kirjasta heti jos hahmot suhtautuu toisiinsa kiinnostavasti). Juoni oli omaan makuun pitkästyttävä. Loppukaa ei ollu yhtään tyydyttävä, joten tuntu etten saanu minkäänlaista palkintoo tän läpi kahlaamisesta.
Mukaansatempaava kirja, liki viittä tähteä. Eri aikatasot toimivat erinomaisesti. Lukijalle annettu kuva Runarista muotoutuu melkoisesti kirjan aikana. Tinea käy sääliksi, vaikka hän ei sitä kaipaisikaan mukavan vahva naishahmo. Muutenkin pidin paljon kirjan naisista, erilaisia, vahvoja, vetoavia. Juoni etenee jouhevasti. Hieno esikoisromaani.
Riikka Sandbergin esikoisromaani Ørja sijoittuu pieneen pohjoisnorjalaiseen saariyhteisöön. Tarina yltää 1940-luvun Norjan miehityksen ajasta 1970-luvun lopulle asti. Vuonna 1976 Tine saapuu Ørjan saarille pystyttämään kiertävää elokuvateatteria kuvanveistäjämiehensä Runarin kanssa. Tinelle käynti saarella on ensimmäinen, mutta Runarille saari on tuttu jo lapsuudesta ja hän on monet kesät vetäytynyt sinne veistelemään taidettaan. Tine pyörittää isoäitinsä vanhaa elokuvateatteria Bergenissä, eikä ole koskaan ehtinyt miehensä mukaan. Heti ensimmäisenä päivänä Tine löytää lautturin vajasta vanhan lankamagnetofonin ja kassillisen äänitteitä. Niillä nuori tyttö puhuu kuolleelle äidilleen elämästään ja tapahtumista saarella. Tine ei malta odottaa päästäkseen kuuntelemaan seuraavaa äänitettä. Mitä pidemmälle hän kuuntelee, sitä syvemmälle hän itse sotkeutuu saaren mysteereihin.
Äänitteillä Isa-niminen tyttö kertoo traagisista vaiheistaan Norjan saksalaismiehityksen aikana ja miten hän sen jälkeen päätyi Ørjan saarille veneitä rakentavan isänsä kanssa. Koulun jälkeen pieni saariyhteisö ei tarjoa hirveästi uranäkymiä. Arasta ja isokokoisesta Isasta tulee saaren postinkantaja ja hänen ainoa ystävänsä Aili työskentelee kylän baarissa. Isän sairastuessa viimeinen vene jää kesken. Isa päättää rakentaa sen loppuun, vaikka siitä vähän vino tuleekin. Vene myydään saariryppään viimeisen eristäytyneen saaren erakkoasukille, josta liikkuu kaikenlaisia karmivia juoruja. Se, mitä Isa löytää saarelta, muuttaa hänen elämänsä kulun monella dramaattisella tavalla.
Kirjan nykyhetki ei aluksi vedä yhtä paljon puoleensa kuin nauhoilta välittyvä Isan tarina. Kun Tinen oma elämä alkaa kietoutua yhteen äänitysten tarinan kanssa, myös nykyhetkeen tulee imua. Sandberg kannattelee molempia aikatasoja taitavasti ja saa loppua kohden jännityksen tiivistymään. Juonesta ei hirveästi enempää tohdi paljastaa, sillä lukemisen riemu syntyy siitä, kun saa samaan tahtiin Tinen kanssa yllättyä eri käänteistä. Tämä on juuri sellainen ahmittava romaani, jota ei malta laskea käsistään, vaikka silmät alkaisivat painua väkisin kiinni.