Mertsi Vepsäläisestä on sodassa tullut vähän toistaitoinen. Hän ei osaa elämäänsä oikein suunnitella. Sen paremmin kuin matkaansakaan päättäessään suunnata kohti Kainuuta leikkaamaan erään koiran kierteelle kasvaneet kannuskynnet. Monivaiheinen matka vie hänet täpötäysiin junanvaunuihin, tilapäiskortteereihin ja ankariin metsätöihin sotakorvauksia maksavan Suomen suurille saloille.
Mukavan verkkaisesti etenevä, mutta kuitenkin tarkkanäköinen tarina sotainvalidista sekä Suomen oloista toisen maailmansodan jälkeen. Omalla tavallaan kaunis kirja - lempeän melankolinen.
Suomessa on paljon kirjoja, joissa surkuhupaisa, kenties hieman traaginenkin, henkilö tai henkilöt saavat jollain tapaa oudon päähänpistoksen, ja tarina sitten seuraa hahmon vaiheita päähänpiston toteuttamisessa. Siinä sivussa kirjailija tekee kyynisiä ja lakonisia huomautuksia maailmasta ja ihmisten touhuista. Koirankynnen leikkaaja on yksi noista kirjoista, eikä ollenkaan huono lajissaan. Kirjan parasta antia oli kuitenkin hieno pula-ajan kuvaus, joka minusta (asiasta mitään tietämätön) vaikutti realistiselta ja oli erittäin informatiivinen olematta kuitenkaan paasaava. Yksistään sen takia lukemisen arvoinen teos.
Luoti lävistää Mertsi Vepsäläisen pään jatkosodassa. Mertsi säilyy hengissä mutta invalidisoituu. Puoli naamaa roikkuu velttona, ja toinen puoli vääntyy välillä irvistyksen omaiseen hymyyn tahtomattaan. Kovat päänsäryt vaivaavat, eivätkä muisti ja äly pelaa toivotulla tavalla.
Mertsi elää sodan jälkeen ryysyläisenä pieniä hanttihommia tehden. Eräälle kansakoululle työkaveriksi sattuu muuan kainuulainen isäntä, Kuosmasen Ville, joka tulee kertoneeksi Mertsille koirastaan, suomenpystykorva-Sakesta, ja sen ylikasvaneista kannuskynsistä. Mertsi innostuu koirasta suunnattomasti ja vannoutuu leikkaamaan tämän kynnet. Mertsin hullunkurinen ajatus kärsivästä koirasta, joka odottaa hänen kynnenleikkauspalveluaan, ajaa Mertsiä nyt elämässä eteenpäin. Näitä vaiheita romaanin lukija pääsee seuraamaan.
Ote sivulta 18: "Mertsi Vepsäläinen ajatteli miten hieno asia olisi omistaa koira, iloinen punaturkkinen pystykorva. Koira olisi hänen paras ystävänsä. Hän puhelisi koiralle ja hyväilisi sen tuuheata kaulaa, hän silittäisi sen päätä ja antaisi sille herkkupaloja. Koira seuraisi häntä kaikkialle. Ja kun maailma tuntuisi pahalta ja lamauttava päänsärky tulisi, koira nuolisi hänen poskiaan ja kyyristyisi nukkumaan hänen kylkeään vasten."
Ote kuvastaa mielestäni täysin kirjan perusajatusta. Mertsi on yhteiskunnan näkökulmasta harmillinen yksilö, sillä hän ei ole sodan runtelemassa Suomessa tehokas työmies, vaan muiden on pidettävä hänestä huolta. Mertsi ei kuitenkaan tahdo kenellekään muulle mitään pahaa, on kiitollinen siitä, mitä saa ja osaa arvostaa perusasioita. Hänen suuri haaveensa on omistaa oma koira. Ja kun hän kuvailee tuolla lailla omaa aatostaan, niin eihän hänestä voi olla tykkäämättä. Kirjaa lukiessa sitä toivoo kovasti, että Mertsi löytää onnen ja paikkansa tässä kovassa maailmassa. Maailma on sen hänelle velkaa.
Katsoin vertailun vuoksi huvikseen Markku Pölösen ohjaaman elokuvan Koirankynnen leikkaaja vuodelta 2004, ja täytyy sanoa, että ei pöllömpi pätkä. Kirjaa, sen hahmoja ja tapahtumia kunnioitetaan elokuvassa yllättävän säntillisesti.
Jos elämä potkii päähän, voi aina lukea Veikko Huovista. Huovisen maailmankuva on lempeä, toisinaan myös melankolinen. Hänen teostensa huumori on hyvin kilttiä. Ilkeää tai kärkästä kynää hän ei käytä ollenkaan.
"Koirankynnen leikkaaja" edustaa Huovisen melankolista puolta. Romaanin tapahtumat saavat alkunsa, kun kirvesmies Ville vilauttaa apulaiselleen Mertsille valokuvaa suomenpystykorvasta. Ville kertoo, että koiran kannukset pitäisi leikata. Ajatus jää pyörimään Mertsin aivoihin, ja lopulta se muuttuu pakottavaksi tarpeeksi. Koiran kynnet on leikattava.
Mertsi on hahmona hyvin sympaattinen. Hän on sodassa invalidisoitunut mies, jonka ajatus ei enää toimi kunnolla. Elämä vammautuneena ei ole helppoa. Töitä on vaikea saada, kun järki ja keho eivät toimi kuin aikuisella miehellä. Onneksi Mertsin ympärillä on hyviä ihmisiä, jotka omalla tavallaan pitävät häntä niin elämässä kuin yhteiskunnassakin kiinni.
Vaikka Koirankynnen leikkaajan tarina on melko lyhyt ja pintapuolisesti katsottuna yksinkertainen, se antaa lukijalle hyvän katsauksen 1940-luvun lopun elämästä, pula-ajasta, savottatöistä ja siitä, miten hankala sotainvalidien oli löytää paikkansa yhteiskunnasta.
Ensimmäinen Veikko Huovisen tekemä kirja, jonka luin ja tämän perusteella pitää tutustua muihinkin teoksiin. Kirjan hahmot ovat aitoja ja pidän kielestä sekä murresanoista/vanhemmista sanoista, mitä teoksessa käytetään. Myös tarina on liikuttava ja pidän siitä, miten kirja avaa historiallista näkymää Suomessa sotien jälkeen.
Kevyt ja nopea lukea eli jos etsii jotain päivässä luettavaa, kannattaa napata mukaan.
20 vuotta sitten olen nähnyt tästä tehdyn elokuvan. Tosin en muista siitä mitään, mutta oli hauska silti vihdoin lukea tämä alkuperäinen teos.
Nopea lukuinen, lyhyt tarina, jonka päähenkilönä on sodassa invalidisoitunut Mertsi. Hän päätyy matkalle, jonka lopussa hänen tulisi leikata koiran liian pitkät kannukset pois. Mertsi on sympaattinen hahmo, joka haaveilee ystävystymisestä koiran kanssa.
Kirja oli paljon keskittynyt Mertsiin hahmona, millaiseksi sota sekä vammautuminen hänet oli tehnyt, mutta myös siitä, miten hän käyttäytyi muiden kanssa. Suurimman osan ajasta hän vain haaveili koirasta ja heidän mahdollisesta ystävyydestään. Toisena teemana tässä nähdään sodan jälkeinen Suomi, jälleenrakentaminen sekä pula-aika.
Ihan ok välipalakirja, mutta e-kirjaan oli eksynyt ihmeellisiä näppäilyvirheitä.
Alustasin lugemist Soomes, rongil Rovaniemi. Pime sõit sinna, mõnus lugemine. Tagasisõidul lugesin samuti ning siis paistis aknast Soome maastik oma täies ilus. Loos oli küll -40 kraadi mainitud, kuid mulle piisas ka RVN -16 kraadist kui sinna jõudsin. :) -- Lõpetasin teose pea kuu hiljem Tartu-Tallinn rongis. Õues kerge sulailm ja niiske õhk, akna taga pimenes. Sobilik lõpetuseks.
Tää oli haaste johon en ois ihan äkkiseltään ryhtynyt, kummipojan kanssa luettiin yhtä aikaa (toisen pakotti opettaja, toinen tukeakseen). Tykkäsin ajankuvauksista, kieli oli eläväistä ja tarina poljennoltaan hyvä. Sitten taasen se eläväinen kieli oli koukeroista ja vaikeatajuista, toisen aikakauden lapsena tunsin, että yli menee ja lujaa kun sanat eivät auenneet.
Enpä tykännyt kirjasta. Elokuvaakaan en ole katsonut. Piti väkisten lukea, jotta voisi mainostaa lukeneensa jonkin muunkin ns. klassikon kuin vain Tuntemattoman. Tunnettuun klassikoiden tapaan aivan järkyttävän tylsä, poislukien Tuntematon.