Olen aiemmin lukenut kolme Jarkko Sipilän Takamäki-dekkaria (Kylmä jälki #7, 2007, Seinää vasten #8, 2008 ja Prikaatin kosto #9, 2009). Kosketuslaukaus (2001) on Takamäki-dekkareista ensimmäinen ja siis aloitti jo 20 romaanin mittaiseksi edenneen sarjan.
Kosketuslaukaus on ihan mukaansatempaava, asiakeskeinen ja varsin asiantunteva dekkari, jonka johtoteemaksi nousee Helsingin rikospoliisin väkivaltatoimiston, KRP:n ja SUPON välinen yhteistyö, intressien ristiriitaisuus ja keskinäinen kilpajuoksu. Itse asiassa näiden kolmen suuren rikoksia ja uhkia selvittelevän elimen välisten suhteiden ja eriävien intressien tarkastelu on ihan mielenkiintoista luettavaa. Juonen ytimessä on eduskunnan pääsihteerin omassa eduskuntatalon toimistossaan tapahtunut teloitustyyliin kosketuslaukauksella toteutettu ammattimainen murha. Sipilän asiantuntemus kokeneena Helsingin Sanomien ja MTV3:n rikostoimittajana huokuu niin poliisityön yksityiskohdista kuin rikolliseen toimintaan liittyvistä laajemmista konteksteista ja luo uskottavuutta tarinaan. Mukavaa, viihteellistä luettavaa haastavampien teosten välissä. Näihin Takamäki-dekkareihin pitää vielä joskus palata.
Ensimmäinen osa uutta sarjaa. Kesken tavanomaisen liikenneratsian pakettiauton perästä löytyy paketoitu ruumis. Komisario Kari Takamäki alkaa tutkia asiaa, ja kun ruumiin henkilöllisyys paljastuu, osoittautuu, että kyseessä on jotain paljon suurempaa kuin tavanomainen huumeliigojen sisäinen välienselvittely. Kyseessä on eduskunnan pääsihteeri, eli eduskuntatyön kannalta yksi tärkeimmistä henkilöistä. Tutkimukseen panostetaan paljon, Takamäkeen kohdistuu kovia paineita; niskaan hengittävät paitsi oma esimies, niin myös keskusrikospoliisi, supo, johtavat poliitikot ja jopa valtakunnan syyttäjä. Tapauksen taustalta paljastuu hyvin monilonkeroinen juttu, mutta mitkä lonkerot liittyvät murhaan ja mitkä niistä ovat “muuten vain” rikollisia?
Kirja oli hyvin toisentyyppinen Hautalehto-sarja, joka kesän mittaan tuli kuunneltua loppuun. Hautalehdossa teksti on mehevää, jutustelevaa ja poliisimiesten persoonallisuus ja kotielämä tuodaan vahvasti tarinaan mukaan. Tähän nähden tämä kirja oli tiukan “kliininen”, kotielämää ja persoonaa kirjassa oli mukana hyvin niukasti ja tapahtumien painopiste oli erittäin vahvasti vain selkeässä poliisityön lähes dokumentaarisessa kuvauksessa. Sinällään kritiikkiä eri instituutioita kohtaan kirjasta löytyi runsaasti, toisaalta tosin jopa epäpätevästi. Olisi luullut rikostoimittajan tietävän, että henkirikoksien määrä on ollut vuosikausia tai -kymmeniä laskeva, ei kohoava kuten kirjassa väitetään. Pientä selkeästi kirjailijasta lähtevää piikkiä kohdistui myös eduskuntatyöhön ja sen ”vaativuuteen”, sen silloiseen puhemieheen, valtakunnansyyttäjään ja oikeuslaitoksen toimintaan.
Jarkko Sipilän ensimmäinen Takamäki-dekkari. Hieman kaavamainen, mutta ehdottoman positiivista tässä oli se, että pääosassa olevalla poliisilla ei ollut traumoja eikä päihdeongelmaa. Tarina päättyi hieman kesken, joten seuraavaksi onkin luettava seuraava Takamäki!
Ihan ok lukukokemus. Selvästi miehen kirjoittama rikosjännäri. Oikein suoraviivainen. Plussaa rikosten selvittämisessä käytettyjen menetelmien ja niitä ohjaavien lakien ja asetusten selvittämisestä.
Ihan okei, aika perus dekkari. Juoni oli ihan kiinnostava. Kuuntelin tän äänikirjana autolla ajellessa, sillä tavalla meni mulla ehkä parhaiten. Saatan kuunnella seuraavankin.
Olen lukenut takamäki sarjan uusimpia tuotoksia ja voin sanoa ettei tämä ollut mitään niihin verrattuna. Pitkäveteinen kirja. Toki sarjan ensimmäinen osakin.
Tuttu suositteli tätä Takamäki-sarjaa Harjunpään veroisena lukuelämyksenä. Ensimmäisen osan nyt luettuani sanon varoivaisesti ehkä...melkein...Jollain tapaa ote on kevyempi kuin Harjunpäissä vaikka miljöö (Helsinki rikospoliisin silmin) on melko sama. Samanlaista yhteiskuntakritiikkiä en myöskään löytänyt tästä eduskunnan pääsihteerin murhaa selvittävästä teoksestä kuin Joensuun romaaneista. Tarina soljui kuitenkin hyvin ja sanan käyttö oli uskottavaa. Ainoastaan HS:n rikostoimittajan nimimuunnos "Susanna Römpötti" häiritsi tökeryydellään.
Vaihteeksi mukavaa lukea suomalainen dekkari. Sipilän tyyli on aika äijämäinen ja kirjoitustapa sähköttävä, mutta kirja on muuten ihan mukiinmenevä, vaikkei juoni ehkä kovin uskottava olekaan.
Sipilät tulee luettua. Tämä ihan ok, samanoloinen kuin aikaisemmat. Helsinki-kuvaus on mukavaa luettavaa, tapahtumapaikoilla kuljetaan kuin television Rikospoliisi-uutisohjelmassa viikoittain.