Otto Kuhalan hiljaiselo työrintamalla lakkaa, kun muuan äveriäs nainen palkkaa hänet ottamaan selvää saamistaan häiriösoitoista. Toimeksianto hankaloituu, kun nainen ja soittaja murhataan samana julmana huhtikuun yönä. Väkivaltarikokset eivät ole Kuhalan ominta tonttia, mutta silti hän peruu kesän tullen niin lomansa kuin haaveet joutenolosta. Häiriintynyt jalkajousimies terrorisoi jyväskyläläistä idylliä ja naulitsee yhden kohteistaan pikkutakin liepeestä ränniin, ampuu nuolen Kuhalan toimiston oveen ja saa monen pelkäämään seuraavaa iskua. Helleraja ylittyy, vanha Alvar Aallon suojeluskuntatalo sortuu ja pyöräkorjaamon takaovelle piipahtaa erittäin huono asiakas. Viimein Kuhala alkaa tutkia kymmenen vuotta aiemmin kadonneen abiturientin tapausta ja uskoo selvittävänsä jalkajousimurhat samalla vaivannäöllä. Kun Kuhalan suuri rakkaus, rikoskomisario Annukka Maaheimo, antaa niin etä- kuin myös hieman läheisempää tukea, ja nelijalkainen toimistoapulainen Jeri lätkii kumikirahvilla tahtia tutkimuksiin, ratkaisun hetket lähenevät.
Nämä Kuhalan seikkailut on kivoja välipaloja, sujuvaa ja helppoa kuunneltavaa. Välillä vaan meinaa tämä jääräpäisyys poliiseja kohtaan ärsyttää - jos löytää ruumiin tms. niin luulis että siitä ilmottais poliisille...
Markku Ropposen Kuhala-sarjan kahdeksas osa on hyvä esimerkki suomalaisesta dekkarigenrestä, jossa Jyväskylän maisemat elävät yhtä värikkäästi kuin päähenkilö itse. Yksityisetsivä Otto Kuhala, tuo ikääntyvä, koiraansa Hippuun nojaava antihero, potii kesäisestä masennuksestaan huolimatta: rakkaus on kaukana, viski lähellä ja nyt vielä hullu jalkajousimurhaaja iskee kaupunkiin.
Ropponen kutoo juoneen absurdin huumoria – murhat tuntuvat melkein farssilta, mutta pohja on synkkä ja todellinen. Kielen mestaruus on kirjan kruunu: rempseät kielikuvat rouhaisevat yhtä terävästi kuin Kuhalan koira tunkeilijaa ja Jyväskylän katukuva piirtyy eläväksi panorama.
Kevyt, mutta pureva. Ei kuitenkaan parasta Kuhalaa.