Egyptin Saharassa mahtava aurinkotuulivoimalaa kurkottaa kohti taivasta. Sen ominaisuudet jättävät varjoonsa kaiken energiantuotannon alaalla aiemmin kehitellyn. Bonuksena se pystyy torjumaan aavikoitumista ja tarjoamaan ratkaisun ilmaston lämpenemiseen. Voimalatyömaa on tuonut Saharaan saksalaisen rahoittajan kokoaman kansainvälisen asiantuntija- ja työntekijäjoukon, jota ympäristö ei katso hyvällä silmällä.
Ydinvoimaloita rakentavat suuryhtiöt eivät aio jäädä soittamaan toista viulua ja seuraamaan vierestä uuden aikakauden voimalan valmistumista, eivät liioin öljystä elantonsa saava paikallinen väestö.
Rahoittaja aistii jännityksen ja hankkii voimalaa suojaamaan parhaan mahdollisen miehen ja kokemuksen, Lauri Nurmen. Taistelukumppaninsa Katharine Henshaw n kanssa Nurmi törmää Egypissä monikasvoiseen outoon kulttuuriin ja pysähtynyttä uhkaa viestivään Saharan autiomaahan lähemmin ja toisin kuin olisi ikinä osannut aavistaa.
Jumalan pikkusormessa Risto Isomäki kehittelee edelleen fiktion keinoin energiaskenaarioitaan, polttopisteessä nyt aurinkoenergia. Hän punoo taitavasti tiedetoimmittajana hallitsemansa faktat kirjailijaminänsä kehittämään vauhtiin ja vaaratilanteisiin. Tällä kertaa Lauri Nurmi tarvitsee myrskyn silmässä paitsi pitkää kokemustaan myös tietoa Afrikan historiasta, kulttuuurista ja sen uskontojen väkivaltaisista kohtaamisista, kun hän yrittää löytää rauhanomaisen ratkaisun uhkaavaan konfliktiin.
Risto Isomäki is a Finnish environmental activist and author of science fiction and nonfiction books. His 2005 novel Sarasvatin hiekkaa was nominated for the Finlandia Prize in 2005 and won the Tähtivaeltaja award in 2006.
Tämä taitaa olla viides lukemani Isomäen ekoscifitrilleri. Periaatteessa tuttua huttua siis. Päähenkilöt Lauri Nurmi ja Katherine Henshaw ovat hekin tuttuja Litium 6:sta. Sen verran paljon Litium 6:n tapahtumiin ja Nurmen & Henshaw’n taustoihin Jumalan pikkusormessa viitataan, että fiksua olisi lukea kirjat peräkkäin, jotta muistaisi taustat vähän paremmin kuin esimerkiksi minä nyt lukiessani. Ei tuo tosin käytännössä tietenkään merkittävästi haitannut.
Ideana Isomäellä on tällä kertaa aurinkosähkön tuotanto (ja sen myötä ilmaston kuumenemisen hillintä), tosin tavallisuudesta poikkeavalla menetelmällä eli Egyptin autiomaahan rakennettavalla aurinkotuulivoimalalla. Samalla saadaan Sahara taas viheriöimään. Moinen aparaatti oli itselleni uusi tuttavuus, joten sikälikin kirjaa luki mielellään viihteen lisäksi myös oppimistarkoituksessa. Toinen keskeinen teema oli ydinvoimaloiden turvattomuus ja niihin ainakin periaatteessa liittyvät valtaisat riskit, mikäli terroristit päättävät niihin iskeä (Säteilyturvakeskushan nämä vaaratekijät kiistää). Kiinnostavia ja tarpeellisia ajattelun ja keskustelun aiheita kaikki.
Kirjan toimintapuoli oli turhan yliampuvaa omaan makuuni. Lauri Nurmea ja hänen pelastajaansa jahdataan aavikon yli autojen, helikopterien ja satojen terroristien toimesta, mutta niin vain suomipoika porskuttaa, vaikka on ison osan ajasta vain osin tolkuissaan. Kourallista tutkijoita ja insinöörejä vastaan hyökätään vielä järeämmällä kalustolla ja tuhansien terroristien toimesta. Eiköhän vähän vähempikin olisi piisannut?
Viimeksi lukemassani Kurganin varjoissa minua ihmetytti Isomäen viehtymys uniin. Sama ongelma (jos sen sellaiseksi kokee) on tässäkin. Lauri Nurmen mystisiä enneunia käsitellään aika paljon, enkä oikein näe niille varsinaista tarvetta. Yliluonnollisten juttujen ystäviäkö Isomäki näillä kalastelee?
Kustannustoimittaja olisi saanut olla hieman tarkempi, sillä nyt sama kökkö ja epäsuomalainen ilmaus ajatuksiinsa uppoutuneesta ihmisestä putkahtaa tekstiin kahdesti: ”Sinä taisit käydä jossakin vähän kauempana, huomautti Janet.” (s. 96) ja ”Sinä taisit käydä jossakin aika kaukana, totesi Razia.” (s. 156). Samoin kirjan puolivälin kieppeillä Nurmi toteaa ties kuinka monta kertaa suunnilleen niin, että nyt tässä kuollaan, mutta mikäpä siinä. Vähemmälläkin toistolla Nurmen mielenmaisema olisi kyllä käynyt selväksi. Muutoin tekstissä ei ole pahemmin moittimista.
Näin törmäyskraatteritutkijana itseäni viehätti kovasti, että ns. Libyan aavikkolasi piipahti jutussa mukana (s. 194). Hieman tosin häiritsi, että sen todetaan olevan ”melkein puhdasta piitä”. Tämä on arkeologien harjoittamaa järjetöntä, virheellistä ja maallikoita harhaan johtavaa kielenkäyttöä, sillä todellisuudessa Libyan aavikkolasi on koostumukseltaan melkein puhdasta piidioksidia. Siinä on vissi ero.
Juonipaljastuksia välttääkseni parin sivun mittaisen epilogin sisällöstä ei oikein voi sanoa mitään. Tyyliltään ja tunnelmaltaan se oli kuitenkin minusta kirjan parasta antia. Minua ei haittaisi yhtään, jos Isomäki harrastaisi tällaista enemmänkin.
Viihdettähän Jumalan pikkusormi on, mutta kuten aina Isomäen tapauksessa, vähän älyllisempää sellaista. Tuttuun tapaan Isomäen jälkihuomautuksista selviää, mikä tarinassa on totta, mikä voisi olla totta, ja mikä taas on hänen keksimäänsä. Näin asiasta enemmän kiinnostunut lukija pääsee helposti vaikka googlailemaan lisätietoja.
Toiminnan railakkaan yliampuvuuden takia olin antamassa tälle kokonaisarvosanaksi vain 3+/5, mutta ajatuksia herättävän toimintaviihteen ystävänä, juhannuksen kunniaksi ja epilogin hienouden vuoksi nostetaan se kuitenkin 3,5:een.
Jännittävä kirja. Alussa toivoi, että kirja keskittyisikin ekologiseen aiheeseen eikä terrorismi- ja korruptiojuoneen. Nämä Isomäen kirjat ovat kuitenkin niin hyvin kirjoitettuja, ettei kulunut aihe haitannut. Suosittelen lukemaan tämän heti Litium 6:n jälkeen, liian pitkän tauon jälkeen ärsyttää, kun ei muista kaikkia sen kirjan tapahtumia joihin tässä kirjassa viitataan.
Isomäki koukuttaa minut lukemaan kirjojaan edelleen faktoilla ja uskottaviin mahdollisiin tulevaisuuden teknologioihin. Tarina oli hieman suoraviivainen, mutta piti kuitenkin otteessaan. Litium-6:n lukeminen ennen tätä on enemmän kuin suotavaa, sillä moni viite aiempaan jäisi muutoin hieman ohueksi.
Easy to read fluent text and full of interesting knowledge. As all Isomäki's novels.
He has a nice way of feeding you ecological information disguised in action novel format. That may be a good recipe to get more readers to obtain useful information on for example climate change, its obvious threats and also some possibilities to do something about it.
I'm not extremely fond of his action & romance part in these stories; there are novellists who handle that genre much better. But the purpose justifies the means. If this works to spread the crucial information about more important issues it's a job well done.
And I do like the scientific content very much. Isomäki has a way to make quite difficult things understandable.
I didn't know anything about solar chimneys. Now I do know the basics. Gotta build one :-)
Guilty pleasure jedna radost. Přímočarý, odsýpá to, sice možná trochu podle jednoho mustru, nekomplikovaný postavy, ale především zaplesá srdíčko geomorfologa. Vlastně je to takový thriller říznutý National Geographic a to mě baví. I když ty tero-eko-apokalyptický vize působí hodně přesvědčivě a to si pak říkám, jestli mi to pak za to stojí číst, navíc v týhle době.
This entire review has been hidden because of spoilers.
Ensimmäinen lukemani Isomäen kirja. Yllätyin positiivisesti. Toimintaa kuin normidekkarissa mutta samalla myös häkellyttävä määrä tietoa arabikulttuurista, fysiikasta ja teknologiasta. Uppoaa hyvin scifi-ihmiselle:).
Päähenkilöt ohkaisia, banaaleja ja jopa korneja tapauksia, toiminta kuin heikomman pään nuortenkirjasta ja sitten loppuratkaisu lässäyttää ihan kaiken. Isomäen heikoin teos.
These days, Risto Isomäki is better than Ilkka Remes at crafting a hooking thriller. Plus all the real world information he manages to embed in his stories adds a nice touch. This book was no exception.
Ei löydy scifiä, tiedettä tai maailman pelastusta tästä Isomäestä. Harmillista. Afrikka-tietoutta ja aurinkoenergiaa sentään - kymmenien toimintakohtausten välissä. Höh.
ein visionärer Thriller, der Gegenwart schon so nah! Nanosolar und Desertec - sollte man beobachten, der Weg ist bereits beschritten, hoffentlich bleiben wir auf dem richtigen Pfad!