Ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoitettu avioliittoromaani Huojuva talo on kuvaus pahuudesta ja julmuudesta. Teosta voi myös pitää jopa varoittavana esimerkkinä heikon naisen alistumisesta avioliittohelvetissä. Kirjan yhteydessä on puhuttu moraliteetista eli vertauskuvallisesta tarinasta, jossa elämä, kuolema, ahneus, hyveet ja paheet ovat henkilöityneet Eero ja Lea Markun hahmoihin.
Huojuvan talon Lea näkee jo lapsuudessaan vanhempiensa avioliiton vaikeudet ja ihmissuhteiden epäonnistumisen. Hän on itsenäistyvä, työtätekevä nainen, joka vastuuntuntoisena huolehtii siskostaan kuten aikaisemmin isästään. Lea kiinnostuu työpaikan Juhannusjuhlissa tohtori Aulis Heliosta, mutta päätyy tohtori Eero Markun seuraan. Lean ja Eeron suhde etenee nopeasti: he avioituvat ja pian Lea odottaa lasta. Ylpeän ja sovinnaisen Eeron mukaan miehen on elätettävä vaimonsa, joten Lean on pakko jättää työpaikkansa. Vähitellen Lea joutuu tinkimään myös ruuastaan ja vaatteistaan sekä luopumaan vapaudestaan ja fyysisestä koskemattomuudestaan. Hän epäilee jakavansa Eeron vaihtuvien kotiapulaisten kanssa. Elämästä kehkeytyy pahenevien nöyryytysten sarja, josta perheen lapset Poju ja Tytti saavat myös osansa. Suuruudenhullun ja vainoharhaisen Eero Markun ailahtelevuus pitää perhettä alituisessa jännityksessä; uhrautuva ja hyveellinen Lea antaa kuitenkin kerta toisen jälkeen Eerolle anteeksi.
Maria Jotunin pojanpojan Kari Tarkiaisen mukaan romaani heijastaa myös kirjailijan oman elämän ja avioliiton vaikeuksia.
Uskomaton kauhujen kirja. Kirja on julkaistu ensimmäisen kerran 20 vuotta Maria Jotunin (1880-1943) kuoleman jälkeen vuonna 1963. Kirjan takakannessa kerrotaan, että kirja on kriittinen avioliittoromaani. Tämähän oli aivan järkyttävä perheväkivaltatarina. Perheen isä oli hieno tohtori ja rouvaa puhuteltiin rouva tohtorinnaksi. Rouvalle oli vain eri ruuat ja köyhälistön vaatteet ja selkään tuli koko ajan. Lapset pieksettiin hiljaiseksi. Tämä oli todella kammottava lukukokemus, mutta kun olin aloittanut, en pystynyt lopettamaan.
Jotuni ei lukijalle armoa anna. Minulle tuli aivan sairas olo Lean ja Eeron avioliittohelvetin kuvauksesta - lähes 600 sivua, sivu sivun perään järjetöntä henkistä ja fyysistä kiusaamista, vallankäyttöä ja nöyryytystä. Avioliitto solmittiin hyvin nopeasti ja heti papin aamenesta alkoi eristäminen, alistaminen ja nöyryyttäminen. Vähitellen alkoi myös fyysinen väkivalta ja sen alituinen pelko. Alkoholikin astui kuvaan, samoin vieraat naiset. Lea alistui kaikkeen nöyryytykseen kuten hyvä kristitty ainakin.
Eeron ja Lean suhde oli sairas. Eero oli narsisti ja vainoharhainen hullu, joka kidutti vaimoaan henkisesti esim. itsemurhauhkauksilla ja kävi tähän käsiksi niin että kylkiluut murtuivat. Lea nosti monesti riitojen keskellä avioeron esille, mutta Eero ei suostunut omistuksestaan luopumaan. Onneksi Eero kulki vääjäämättä kohti tuhoaan. Vasta miehen kuoltua Lea ja lapset vapautuivat miehen sairaasta piinasta. Olin vähän pettynyt söpöön loppuun, mutta olihan tämä järisyttävä kuvaus perheväkivallasta.
Maria Jotunin Huojuva talo on tymäkkää tavaraa ensimmäiseltä sivulta loppuun asti. Kirja kertoo Lean ja Eeron väkivallan ja alistamisen täyttämästä avioliittohelvetistä. Jotuni pohtii romaanissa rakkautta, ihmisen syitä ja tarpeita pariutua sekä mielen synkistä syvyyksistä, ajatusten ja tekojen välisestä ristiriidasta. Pohdinta on hyvin syvällistä ja ajalleen varmasti myös rohkeaa. Kirja julkaistiinkin vasta postuumisti Jotunin kuoleman jälkeen.
Tarinassa ei juuri valopilkahduksia vilahtele. Tai kyllä niitä on, mutta ne ovat kovin heppoisia ja jäävät ahdistavan ja odottavan yleisfiiliksen alle. Koko kirjan ajan tuntuu selvältä, että tarina voi päättyä vain traagisesti. Vahva, todenmakuinen ja karvas tarina. Kannattaa ehdottomasti lukea huomioiden, että hyviä fiboja on tarjolla kintsaanlaisesti.
Huojuva talo sukeltaa suoraan ihmismielen pimeimpiin sopukoihin. Kirja on säästelemätön kuvaus avioliitosta, jossa mies alistaa ja pahoinpitelee sekä henkisesti että fyysisesti vaimoaan. Lea jää avioliittonsa vangiksi. Kirja sukelsi suoraan ihon alle. Välillä lukeminen teki pahaa, raivostutti ja suretti yhtä aikaa. Ennustelin mielessäni tälle kirjalle paljon traagisempaa loppua, joten varsinainen loppuratkaisu jätti hieman hämmennyksen valtaan. Toisaalta se yllätti iloisen positiivisesti Lean ja lasten kannalta, mutta toisaalta tuntui olevan eri linjassa muun tarinan kanssa. Ehkä tässäkin pätee se, että liialliseen pahaan turtuu ja tottuu, ja niin taisi käydä minullekin. Odotin vain pahinta mahdollista, ihan sen perusteella miten kamala Lean avioliittohelvetti oli.
Huh! Tämä sopinee hyvin lukupiirikirjaksi – eikä pidä säikähtää sivumäärää, raskassoutuinen kirja ei ole (tai en ainakaan itse kokenut sitä) rankasta aiheestaan huolimatta. Katselin samalla Eija-Elina Bergholmin yhtä hyytävän tv-sarjan vuodelta 1990, joka on vielä tovin Ylen Areenassa.
Ihan valtavasti tunteita tätä lukiessa! Ärtymystä, toivottomuutta, turhautuneisuutta, suuttumusta ja positiivisia tuntemuksia liittyen kirjoittajan kykyyn, tekstin jännitteeseen, kirjailijan kykyyn luoda käsinkosketeltava tunnelma ja luotaantyöntävät hahmot, todenmukaiset, ällöttävät, sellaiset, joiden toimintaa on nykyaikana vaikea ymmärtää, mutta periodiin sijoitettuna ehkä piirun verran helpompaa. Olin jättää kesken ja samaan aikaan tiesin, etten ikinä tulisi jättämään tätä kirjaa kesken.
Tämä on toinen kerta kun luin tämän kirjan ja eka kerta oli jokus reilut 40 vuotta sitten, 1980-luvun loppupuolella ja kun en lukiessa muistanut teoksesta kuin perusjuonen ja sen tunnelmasta vain häivähdyksiä, kertoo enemmänkin minusta, ei kirjasta. En tainnut parikymppisenä olla valmis vastaanottamaan saati ymmärtämään asioita, tunteita sitä kamaluutta mitä Jotuni kirjassaan kuvaa.
Jos joku ei tiedä, kyseessä on avioliittoromaani. On Eero, on Lea ja heidän sairas toksinen hullu avioliittonsa. Eero on mielipuoli naristsi sadisti tunnekylmä pikkusiueluinen nilkkikiduttaja ja se, että Lea pysyi avioliitossaan lähtemättä, altistaen kaikki kolme lastaan tälle hullulle dynamiikalle on arvoitus, käsittämättömyys. Ymmärrän läheisriippuvuuden, taloudellisen riippuvuudenkin mutta silti Lean motiiveja pysyä liitossaan (etenkin sen pahoinpitelyn jälkeen, joka tappoi lapsen)oli vaikea ymmärtää, sillä ne on kirjoitettu ”yhteiskunnallisen ihmisen” viitan alle, ihmisen hyvyyteen, pahuuteen, sietämiseen, valtataisteluun ja aivan pöljään nöyrtymiseen ja nöyryyttämiseen. 577 sivua, josta ensimmäisen muutaman kymmenen sivun jälkeen alkoi kituttaminen, henkinen väkivalta ja hyvinkin nopeasti jo avioliiton ensimmäisistä kuukausista, Lean jo ollessa raskaana, alkoi väkivalta, joka jatkui sen viimeisille hetkille asti. En paljasta ”juonta” tämän enempää.
Ja luulen, että suosittelen teosta, mutta uskon, että tässä kirjassa on hyvä olla toleransssia ja ehkä elämänkokemustakin vaikka silloinkin on vaikea ymmärtää näitä tuolle ajalle tyypillisiä? ensimmäisen maailmansodan jälkeisiä ”yhteiskuntaihmisen” kasvattamisen ajattelumallin alle kuuluvia ideaaleja ihmisen hyvyydestä ja puhtaudesta. Oli vaikea seurata Lean ajatuksen juoksua, selittelyjä miehensä oksettavalle väkivaltaiselle nöyryytykselle kituuttamiselle kiduttamiselle avioliiton ulkopuoliselle elämälle muine naisineen ja lapsineen ja lopulta myös lasten pahoinpitelyn hyväksyminen kaikelle tälle julmalle tahalliselle. Lean alistuminen ja Eeron käytöksen vastaanottaminen teki fyysisesti pahaa. Vain loppu oli liian näinkin modernistiselle kärsimysnäytelmälle makuuni liian selvä, liian lälly. Toisaalta tuossa kohtaa kirjaa toivoi Lealle ja lapsille rauhaa ja rakkautta. Suuri suuri kirja vaikea vaikea kirja.
Huojuva talo on taidokkaasti kirjoitettu kertomus siitä, millaista on elää väkivaltaisen narsistin kanssa. Päähenkilö Lea uhraa oman ja lastensa elämän miehen hirmuvallan alle uskossaan toimivansa näin kristittyjen arvojen ja maan lakien mukaan. Väkivalta ja piina ovat asioita, jotka on kestettävä perheen sisällä hiljaa alistuen.
Mielenkiintoisen vastinparin alistetulle marttyyrinaiselle tarjoaa Lean pikkusisko Ester, joka pystyy näkemään oman itsensä ja onnensa arvon haluten kehittää elämäänsä eteenpäin. Kenties siskosten poikkeavuuden taustalla ovat kasvatuserot, Lea on toiminut lapsuudessaan Esterille rakastavana äitihahmona, kun taas Lea ei ole saanut omalta äidiltään osaksi hellyyttä tai arvostusta. Ester ei myöskään seuraa sokeasti kristillisiä hyveitä ja arvoja (alistumista, uhrautumista ja anteeksiantoa), jotka puolestaan koituvat Lealle kohtaloksi.
Kirjan loppuratkaisu oli mielenkiintoinen. Todennäköisin uhri olisi tietysti ollut Lea ja lapset (Eerohan ajatteli useamman kerran perhesurmaa), mutta nyt sijaisuhriksi päätyikin entinen kotiapulainen, joka uskalsi nousta Eeroa vastaan ja vaatia elatusta yhteiselle lapselleen. Lea säästyi kuin ihmeen kaupalla ja ilman Eeron tekemää ratkaisua Lea olisi jäänyt suhteeseen kunnes olisi saanut osakseen saman kohtalon kuin kotiapulainen.
Voimakasta kuvausta ja ihmisen pohdintaa niin hyvässä kuin julmassa pahassa. Kirjan keskivaiheen aikoihin tarina kuitenkin tuntui jumittuvan paikoilleen liiaksi, jotta lukemisen (tai tapauksessani kuuntelemisen) imu olisi pitänyt ja juonenkäänteet rytmittyneet eheäksi kokonaisuudeksi.
Välillä tarinassa tapahtui hyppyjä, joissa ei aina otettu lukijaa mukaan näkemään asioiden kehitystä, vaan niistä kerrottiin ikään kuin ohimennen jälkikäteen tai ne piti arvata.
Hitaasti eteni tämän kirjan lukeminen. Oli pitkiä aikoja tauolla, juurikin rankan kuvauksensa vuoksi, teki mieli välillä lukea jotain muuta. Viimeiset pari sataa sivua luin muutamassa päivässä, kun tuli oikea hetki. Vaikuttava kuvaus avioliittohelvetistä, missä nainen alistuu täysin ja pyrkii sopeutumalla ja alistumalla hillitsemään sadistista ja narsistista miestään. Kirjan sivuilta välittyy painostava ja ahdistava tunnelma, mikä kertoo, että kuvaus on onnistunut. Tässäkin tarinassa, vaimo pääsee vapauteen vasta miehen kuoltua. Suunnitelmia lähdöstä on kyllä, mutta hyvin todennäköisesti ne olisivat jääneet toteutumatta, jossei mies olisi kuollut. Valitettavan usein näin varmasti on edelleen, vaikkei naisen asema enää ole niin miehestään riipuvainen. Voisi kuvitella, että on ilmestyessään ollut radikaali teos. Suomalainen klassikko, joka kannatti lukea.
Raskas, kovin raskas - tarina välillä sietämätön. Hyvin kirjoitettu mutta lukijaa ei todellakaan päästetä helpolla. Pääosan nainen ei kuitenkaan missään vaiheessa ole uhri - tämä on tärkeää ymmärtää, Lean vahvuus pelastaa myös lukijan äärimmäiseltä epätoivolta.
Lupasin itselleni, että tämän kesän aikana luen ainakin yhden äänikirjan. Valitsin tämän kirjan, koska a) se oli saatavilla muutenkin paljon käyttämässäni Yle Areenassa, joten kuuntelun aloittaminen oli helppoa b) se oli ilmainen c) sen tarina oli ennestään hatarasti tuttu ja halusin tietää siitä enemmän.
Kokemus äänikirjasta oli niin hyvä, että olen yhden painalluksen päässä BookBeatin jäsenyydestä. Jatkossa tosin täytyy pohtia, millaisia kirjoja haluan nimenomaan kuunnella sen sijaan että lukisin itse. Ainakin Huojuva talo oli teemaltaan niin raskas ja varsinkin loppua kohden sulaa hulluuden pyörrettä, etten sen kaltaisia kirjoja suosittele itselleni ainakaan sellaisiin tilanteisiin, joissa yritän rentoutua.
Klassikkoteos 1960-luvulta on julkaistu parikymmentä vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Se on hirveä kuvaus avioliittohelvetistä ja perheväkivallasta, jossa nainen nöyrtyy ja alistuu narsistisen ja epävakaan miehen oikkuihin ja väkivaltaan. Voiko noin hirveitä miehiä ollakaan, ja miksei nainen napannut lapsia kainaloon ja poistunut perhehelvetistä? Vaikka eihän se helppoa ole kun ei ole omaa työtä, rahaa tai ystäviä, ja on täysin riippuvainen miehestä ja hänen tarjoamasta toimeentulosta.
Kirja nostaa esille tärkeitä ja karmivia teemoja, mutta alkaa aika paljon toistaa itseään. Olisin kaivannut kiinnostavampaa draaman kaarta, vaikka loppu olikin ihan kiva.
Olen tämän joskus aikaisemmin lukenut, enkä pitänyt. En pitänyt nyt tällä toisellakaan kerralla kirjasta. Kirja oli ensinnäkin aivan liian pitkä, toisti ja jankkasi samoja asioita. Se oli myös todella tylsä ja painosta, eikä mitenkään hyvällä tavalla painostava. Lyhennystä kirja olisi tarvinnut ihan selvästi. Kuuntelin äänikirjana, enkä pitänyt lukijastakaan. Hän muutti liikaa ääntään ja näytteli liiaksi eli ei hyvä juttu. Sitä aina miettii, miten tuollaista käytöstä suvaitaan niinkin pitkään. Eikö edes lasten takia lähde.
Huojuva talo on samaan aikaan vastenmielistä ja vangitsevaa luettavaa. Hurjaa, että kirja on kirjoitettu lähes sata vuotta sitten mutta perheväkivallan kuvauksessaan se on täysin ajaton, ajankohtainen varmaan aina ja ikuisesti. Toisaalta Jotuni kuvaa hienosti 1900-luvun alun todellisuutta.
Avioliiton seksuaalista väkivaltaa kirjassa ei kuvata tai edes mainita, mutta se olisi sinänsä ollutkin turhaa, kun selvää lienee, että sitä tapahtui.
Toivottavasti tästä tehdään joskus uudestaan näytelmä, Areenasta onneksi vielä löytyykin TV-sarja.
Tämä oli kyllä hurja ja kurja yhtäaikaa. Kirja kertoo perheväkivallasta ja tapahtumia kuvataan välillä kovinkin yksityiskohtaisesti. Tekstissä on paljon toistoa, Lean ja Eeron suhteesta saa melko kattavan kuvan 600 sivun aikana.
Teos on julkaistu postuumisti 1963, ja siihen nähden kirja on kestänyt hyvin aikaa. Sanoisin arvioksi 3,5.
Raskasta luettavaa. Väkivaltaa kuvataan sekä raakana että hienovaraisena ja koko ajan kasvavana hirviönä Markkujen perheessä. Lean kärsivällisyys hämmästyttää. Ehkä hitusen lyhyempänäkin tämän kaiken olisi voinut kuvata?
Huhhuh, no nyt oli rankka lukukokemus. Hurjia elämänkulkuja ja kammottavia kohtaloja. Taattua avioliittoromaania. Uskomaton kirja, jopa mestariteokseksi haluaisin väittää.