Vuonna 1931 ilmestyi Uuno Kailaan (1901-1933) merkittävin teos Uni ja kuolema. Tämän kokoelman runoissa kuolemalla, kuoleman pelolla, syyllisyydellä ja kivulla on suuri merkitys. Näköispainos: ntamo 2012
Uni ja kuolema päätti nerokkaan runoilijan kymmenen vuotta kestäneen voimakkaan luovan työn kauden.
"VIERAS MIES
Olin kaikkialla vieras mies, he katsoivat minua pitkään. Joka paikasta halusin paeta pois, mutta minne ikänä pakenin, olin sielläkin vieras mies. Koko maailman piirissä minulle ei ollut rauhan sijaa. Ja minua minussa raahasi joku minulle vieras mies."
Uuno Kailas, born Frans Uno Salonen (29 March 1901 – 22 March 1933) was a Finnish poet, author, and translator.
Kailas was born in Hartola. After his mother's death, the boy received a strict religious upbringing from his grandmother. He studied in Heinola and occasionally in the University of Helsinki. In 1919, he took part in the Aunus expedition, where his close friend Bruno Schildt was killed.
Kailas' criticism and translations were published in Helsingin Sanomat. His first collection of poetry was Tuuli ja tähkä in 1922.
Kailas served in the army from 1923 until 1925. In 1929, he was hospitalized due to schizophrenia, and he was also diagnosed with tuberculosis. He died in Nice, France in 1933, and was buried in Helsinki.
Tämän teoksen sielunmaiseman voisi tiivistää erääseen meemiksi muuttuneeseen lausahdukseen:
Why are we still here? Just to suffer?
Kärsimys, kuolema ja elämäntuska siivittävät koko teosta ja tihkuvat suoraan runoista. Suurin osa ei säväyttänyt minua ja aika moni meni ohikin tai oli helposti unohdettavia. Jatkuva kuoleman toivo sekä angstisuus alkoivat hiljalleen tuntua puuduttavilta. Välillä kuitenkin huomasin joidenkin runojen sävähdyttävän sisäistä emoani ja löysinkin muutaman suosikin, kuten Syysaamun:
Katselen aamuun kalpeaan. Vanha tarhuri siellä kulkee puiston tiellä viikate olallaan.
Muistan erästä vainajaa. Muistan erään runon. Hyvä on olla, kun on lähellä kuolemaa.
Ketä on aurinko polttanut, sade ja tuuli nuollut, mielellään on kuollut. - Etkö rukoillut.
sinäkin, sieluni, uupuen: Tarhuri, tule ja niitä! - Siitä on kauan, siitä. Tänään hymyilen.
Samaistun Kailaan runoista välittyvään olemassaolon vaikeuteen ja siihen kuinka toivoisi kaiken vain loppuvan, kuinka helppoa ja vapauttavaa olisi, jos kaikki vain yksinkertaisesti olisi ohi. Kailasta onkin sanottu kärsimyksen ja tuskan runoilijaksi, eikä suotta. Runoista kuvastuu myös uskonnon, isänmaallisuuden ja suomalaisuuden läsnäolo. Ei onneksi jatkuvassa surussa tai kurjuudessa rypemisen muodossa, vaan enemmänkin tyypillisenä suomalaisen mielenmaiseman melankoliana. Toisaalta kun tietää Kailaan vaikeasta elämästä, ymmärtää hyvin mistä tuo tuska kumpuaa. Voinkin todeta, ettei Kailas ole vain teiniangsti runoilija, mitä saatoin hieman skeptikkona olettaa. Ovat ne sittenkin enemmän kuin pahanolonpurkauksia. Traagisesti tämä jäi hänen viimeiseksi teoksekseen, sillä Kailas kuoli lopulta tuberkuloosiin vain parin vuoden päästä tämän teoksen julkaisusta...
Minä kuitenkin jatkan matkaani hänen muiden runokokoelminsa pariin sekä taivaltani tällä elontiellä.
Tälle ei viittä tähteä matalampaa voi antaa. Niitä kirjoja, joita ei voi kerran käsiin nostettuaan päästää ennen kuin joka sana on luettu.
Kailaan rehellinen, häpeilemätön ja salamoiva tunnemaailman kuvaus iskee kuin suomalaisella sisulla varustettu nyrkki aineen harmaaseen kallioon. Kokoelma on sävyltään tummavioletti: Synkkä se on alusta loppuun, mutta sivuilla vaihtelevat jäänkylmä toivottomuus ja tulipunainen passio.
Runokokoelman alku on sitä, mitä nimi ja jotenkuten tunnettu konteksti (Kailan viimeinen kokoelma, kirjoitettu hetki ennen runoilijan kuolemaa vallan nuoressa iässä) antaa ymmärtää; elämänuskonsa menettäneen ihmisen kamppailua unen ja kuoleman välillä. Säkeisiin syttyy kuitenkin myös toivo muutaman pienen rakkausrunon jälkeen; kokoelma kuitenkin palaa pian rakkaimman kaipuusta unohduksen ja kuoleman viluisiin tunnelmiin. Toivotonta taustaa vasten lausutaan kuitenkin suomalaisen sisun mahdotontakin vastaan nouseva aate:
Yksi on laki Lapissa: pystypäisenä pysyä tunnoin tulta välkkävämmin, silmin jäämeren-sinisin.
Muutaman erityisen taidokkaasti laaditun ja sydäntä väkevästi liikuttavan intohimokuvaelman jälkeen alkaa kokoelman kaikkein paras anti. Moniosaisessa runossa "Laulu ja elämä" Kailas käy läpi pikaiseen tahtiin ihmisen koko elämänmatkan yleispätevät tunnesisällöt. Tätä seuraavat vielä ainoat konkreettiset, yhteiskunnalliset sanat. Ajan hampaan kuluttamia eivät kuitenkaan vaivu sellaiset suomalaisuuden kaikkein arvokkaimmat laulut kuin "Rajalla" ja "Suomalainen rukous". Kailas onnistuu jotenkin kurkottamaan aina tulevaisuuteen asti ja tavoittamaan Suomen kansan sydämen tunnot noin kymmenen vuotta oman kuolemansa jälkeen koittavina vaikeina sotavuosina.
Uni ja Kuolema nousee välittömästi ensi lukukerraööa ainakin kolmen parhaan lukemani runokokoelman joukkoon. Kailaan sydämen väkevä, armoton palavuus on todella jotain kokemisen arvoista.
Weeell I'm not sure why I listened to this, not my thing at all. Some cool stuff and I appreciate the talent, but didn't feel anything. It was like watching ballet or listening to opera. A lot of passion, put in such a format that I feel exactly zero emotion and understand nothing of it. But, like I said, not taking away from talent and the effort. So: thank u, next.