On heinäkuu 1981,Diana ja Charles ovat menossa naimisiin. Varsinaissuomalaisen talon kamarissa makaava isoisä haluaa nähdä arkun johon hänet kohta pannaan. Asiasta syntyy sukulaisten kesken kova suukopu. Teini-ikäiselle kertojalle koittaa heräämisen hetki: on tilanteita joissa porukan yhtenäisyys pettää. Hän lähtee enon kanssa Turkuun arkkua hankkimaan. Eno on vain kymmenen vuotta vanhempi, mutta hän tietää miten asiat elämässä menevät.T ai ainakin miten niiden pitäisi mennä. Lokakuussa 1994 eno kutsuu kalaan. Kertoja, josta on tullut jo perheenisä, lähtee matkaan suurin odotuksin ja epävarmana kaikesta. Perillä ei kalasteta. Enolla ja hänen kaverillaan on naiset mukana,ja kaikki ovat ympäripäissään. Yöllä toinen naisista tarvitsee ambulanssia ja kertoja ihmettelee, miten ja miksi toiset elävät sellaista elämää kuin haluavat. Helmikuussa 2005 kertojan avioero astuu voimaan. Totutellessaan uuteen oloonsa hän itkee Camillan ja Charlesin häiden julistamaa kohtuuden ja armon sanomaa. Juomiseensa syrjäytynyt eno soittelee ja käskee pysymään lujana. Juhannuksena eno kuolee. Hautajaisissa poikansa kanssa jutellessaan kertoja huomaa että hänellä on kymmenen vuotta aikaa tulla enonsa kaltaiseksi tai välttää se.
Petri Tamminen (s. 1966) on valmistunut Tampereen yliopistosta pääaineenan tiedotusoppi. Tamminen asuu perheineen Vääksyssä ja työskentelee vapaana kirjailijana.
Tamminen tunnetaan lyhytproosan ja lakonisen huumorin mestarina. Esikoisteos, liuskan mittaisia tarinoita sisältävä kokoelma Elämiä ilmestyi vuonna 1994.
Suuren yleisön tietoisuuteen Tamminen nousi Enon opetukset -romaanin Finlandia-ehdokkuudella vuodella 2006.
Muita hyviä ominaisuuksia -teoksessaan (2010) Tamminen kuvaa ujoutta ja häpeää ja asettaa itsensä esimerkkihenkilöksi. ”Isänä en riitä, poikana en riitä, en riitä lentopalloilijana enkä remonttimiehenä, en ruoanlaittajana, en kirjallisuudentutkijana.”
Petri Tamminen on saanut Kalevi Jäntin palkinnon kirjastaan Piiloutujan maa.
Tammisen tuotantoa on käännetty englanniksi, ruotsiksi, saksaksi, tanskaksi, sloveniaksi, latviaksi, tsekiksi, espanjaksi ja puolaksi.
Vaistomaisesti ajattelee että onkohan kirjailija ehkä itse jo tehnyt itsemurhan. Ei kuitenkaan ole. Toisaalta kirjan loppu on ehkä jollain tavalla positiivinen. Ihminen on jotenkin arvokas vaikka kaikki on perseellään eikä mikään kiinnosta.
Annoin kolme, vaikka olisin voinut antaa neljäkin, kun on ollut Finlandia-ehdokkaanakin, mutta jostain syystä kuitenkaan. Elämänmakuisia juttuja, mutta aika kevyt ja jutut "tuttuja", joita tuntuu olevan aika monessa kirjassa. Ihan mukava lukea ja vaikka lyhyempinä pätkinäkin, kun ei oikeastaan varsinaista juonta ole ollenkaan ja henkilöitä vähän. Tammisen kirjat näyttävät monet olevan saman tyyppisiä ja tämän perään pitää valita joku toisenlainen. Ja ehkä Tammista sitten taas myöhemmin.
Kirpparilta muutamalla sentillä hankittu pokkari osoittautui ihan mukiinmeneväksi tarinaksi. Tamminen osaa kuvailla asioita uskomattoman tarkasti - ihan saattoi haistaa ja maistaa 70-luvun muistoja. Suomalaisesta kännäyskulttuurin kuvauksesta en niinkään välitä, mutta monta mielenkiintoista sitaattia tästä löytyi.
A good book, but too sombre in tone for me. Autobiographical, but a bit too nihilistic to be enjoyed. Well-written and important, I'll tell you that. The episode with the suicide attempt was really intense and beautiful. I know this world. Maybe I don't care to read about it. Not this way. This is the white trash I don't find any comfort in. I'm going to proceed towards my next Tamminen, but hoping it will be more like Muita hyviä ominaisuuksia or Elämiä.
Paasilinnalaisen mielenmaiseman käsittely Tammisen malliin. Pidän pelkistetystä ilmaisusta joka jättää ilmaa ja tilaa ajatukselle. Ijäs tekisi tästä hienon "Katsastus"-tyyppisen elokuvan.
Tavoitteena lukea kaikki Finlandia-palkintoehdokkaat: (1984-2005: 160/160) 2006: 4/6 (2007: 4/6) 1984-2023: 168/268
4/5. Ihan ok/hyvä/erinomainenkin, muttei kuitenkaan mikään sellainen, että jättäisi kovin pitkäkestoista tai pysyvää muisti- ja mielikuvaa – eikä sellainen, että tämän haluaisi hankkia omaan hyllyynsä ja lukea uudelleenkin.
Petri Tammisen romaani Enon opetukset pönkittää vanhanaikaista suomalaista mieskuvaa, johon kuuluu olennaisesti viinanjuonti, itsetuhoisuus ja naisten esineellistäminen.
Rakenteellisesti teos on mielenkiintoinen, sillä se sijoittuu vuoteen 1981, 1994 ja 2005. Tapahtumia tarkastellaan minämuodossa Jussin näkökulmasta. Hän on ihaillut aina enoaan ja haluaisi samanlaista varmuutta ja rohkeutta kohdata naiset ja maailma. Eno puolestaan on pelkuri, joka peittää viinalla (perinteiseen tapaan) epävarmuuttaan, ja hänen kaverinsa Myrsky (Mikko) on samaa kaliiberia.
Ensimmäisessä osassa ollaan Enon eli Ollin kotona, jossa hänen isänsä tekee kuolemaa. Tädit ja muut sukulaiset saavat Ollin pyydettyä hakeaan arkun vanhukselle. Myrsky haetaan mukaan ja käydään soutelemassa arkun kanssa Maskun Riveralla. Kymmenen vuotta nuorempi Jussi ihailee näiden kahden kaveruksen rämäpäisyyttä.
Toisessa osassa Jussi on aikuistunut, mutta kaikki tuntuu menevän elämässä ohitse. Tämä on sitä tyypillistä suomalaisen miehen melankoliaa: vaimo tuntuu etäiseltä, poika vieraalta, elämää tarkastellaan kuin vilttiketjusta, ja siinä ohessa kuin yritetään olla tutkijan lasikopissa yliopistolla ja opetetaan muutama tunti viikossa. Työkaverit on yhtä läheisiä kuin kaupan kassat.
Pakoa todellisuudesta tarjoavat jälleen Myrsky ja Olli, joiden mukaan Jussi lähtee muka kalastamaan. Kännissä Olli jälleen latelee perusviisauksia kuin jossain Salaman romaanissa. Sitten on luvassa mökkeilyä ja naimista, ja siinä sivussa Jussi seuraa ja pohtii, mikä hänessä on mennyt vikaan, kun ei ole enonsa kaltainen.
Viimeisessä osassa niin Ollin kuin Jussinkin elämä on mennyt reilussa kymmenessä vuodessa tukevasti alamäkeen, mutta silti Myrsky ja eno ovat yhä hänen naiiveja sankareitaan.
Kulahtanut lehtikuvaaja asuu nyt raisiolaisessa yksiössä, ja viimeisessä tapaamisessa kossu virtaa samaan tahtiin kuin edellisessäkin kohtaamisessa. Silti itsesäälissä rypevä epäonnistunut perheenisä ja tutkija ei voi olla ihailematta esikuviensa rempseää elämäntapaa. Jussi yrittää selvitellä Myrskyn ”ylivoimaisuuden” salaisuutta. Tällainen se on: ”Mä en seesty, usko nyt saatana jo.”
Samalla kun romaani käsittelee suomalaisen miestyypin muuttumista äijämentaliteetin omaavasta itsekkäästä urhosta androgyynimäiseen vätykseen, televisio tuo välähdyksiä maailmalta. Ensin Charles nai Dianan, mutta lopulta saa Camillansa. Eno sai haluamansa, mutta onko Jussille tarjolla enää mitään? Avioliitto päättyy, tekstareita sinkoilee. Onko nykymiehestä enää mihinkään?
Pidinkö kirjasta. Kyllä ja ei. Pidin sen tyylistä, kirja oli todella helppoa luettavaa mutta jotenkin tämä synkkyys kyllä ahdisti. Tiedän, että tuollaista on, mutta tarviiko siitä kirjojenkin muistuttaa.
Halusin kuitenkin lukea kirjan loppuun saakka eli kyllä siinä jotain sellaista on, mistä pidin.