Kun kirjailija kainostelematta paljastaa häpeäpilkkunsa, syntyy tragikoomisia ja tosia tarinoita
Etenkin miehenä olemisen kanssa kirjailija Tamminen on jatkuvassa piinassa. Toisin kuin sukulaisenot ja kylän miehet, jotka osaavat suvereenisti olla miehiä pitämättä siitä porua. Kun Tamminen saa jalkapallokentällä täydellisen syötön ja varman maalipaikan, hän potkaisee hädissään pallon väärään suuntaan. Vaikka parhaatkin jalkapalloilijat - nuo miehekkyyden perikuvat - epäonnistuvat maalipaikoissaan jatkuvasti, hutaisematta jäänyt maali määrää kirjailijan mielentilan päiväkausiksi.
Maailman kaatuessa päälle vaatimuksineen Tamminen hakee piilonsa kirjallisuudesta, kirjoittamisesta ja lukemisesta. On huojentavaa kun voi lukea ja kirjoittaa kun joku toinen menee ja tekee. Kuvatessaan ujoutta ja häpeää Petri Tamminen asettaa itsensä esimerkkihenkilöksi ja joutuu kauhukseen muun muassa kirjoittamaan idolinsa Veijo Meren kirjoituskoneella.
Petri Tamminen (s. 1966) on valmistunut Tampereen yliopistosta pääaineenan tiedotusoppi. Tamminen asuu perheineen Vääksyssä ja työskentelee vapaana kirjailijana.
Tamminen tunnetaan lyhytproosan ja lakonisen huumorin mestarina. Esikoisteos, liuskan mittaisia tarinoita sisältävä kokoelma Elämiä ilmestyi vuonna 1994.
Suuren yleisön tietoisuuteen Tamminen nousi Enon opetukset -romaanin Finlandia-ehdokkuudella vuodella 2006.
Muita hyviä ominaisuuksia -teoksessaan (2010) Tamminen kuvaa ujoutta ja häpeää ja asettaa itsensä esimerkkihenkilöksi. ”Isänä en riitä, poikana en riitä, en riitä lentopalloilijana enkä remonttimiehenä, en ruoanlaittajana, en kirjallisuudentutkijana.”
Petri Tamminen on saanut Kalevi Jäntin palkinnon kirjastaan Piiloutujan maa.
Tammisen tuotantoa on käännetty englanniksi, ruotsiksi, saksaksi, tanskaksi, sloveniaksi, latviaksi, tsekiksi, espanjaksi ja puolaksi.
Petri Tammista pidetään usein humoristina, ja tämänkin kirjan arvioissa on kirjoitettu "kommelluksista" ja tekstiviipaleiden "viiltävästä koomisuudesta". Tavallaan, joo. Ovathan nämä tekstit koomisia, tavallaan. Hauskoja? Eivät. Ajatuksia herättäviä? Kyllä, todella.
Olen lukenut viime aikoina paljon autofiktiota, esseitä ja myös fragmentaarista lyhytproosaa, esimerkiksi Maggie Nelsonin Sinelmiä samana päivänä tämän Tammisen kirjan kanssa. Niinpä teos asettuu minun mielessäni enemmän autofiktion jatkumoon kuin huumorikirjallisuuteen. Queer-teoreettisesta viitekehykestä käsin kirjoittava Nelson pohtii teoksissaan sukupuolta ja sen rakentumista, ja samaa tekee Tamminen. Mutta kun Tamminen kuvaa mieheyden ahtaita raameja ja mieheyteen liittyviä säröjä ja kulumia, teksti tulkitaan "hauskaksi", eikä älylliseksi siitä huolimatta, että Tamminen keskustelee koko ajan tekstissään Veijo Meren, Antti Tuurin, Pentti Saarikosken ja vastaavien monoliittien kanssa intertekstuaalisesti - ja kohtaa vihdoin herkkyyttään pelkäämättömän runoilija Risto Rasan kissankäpälien äärellä luonnossa. Tammisen tekstin tulkinta pelkästään hauskoiksi kommelluksiksi antaa ymmärtää, että mieheyden tutkiskelu ja kyseenalaistaminen tekstissä ei voisi olla vakavaa puuhaa ylipäätään.
Tammisen teksti on kipeää, häpeällistä ja raakaa - siinä, että ihminen paljastaa yksinkertaisin lausein ujoutensa, esiintymisiin liittyvän jälkihäpeänsä ja kokemuksensa miesten maailmasta osattomaksi jäämisestä, ei ole mitään hauskaa. En tiedä, onko Tamminen tarkoittanut tekstit hauskoiksi, vai onko ne vain jotenkin kehystetty siten, että lukija tulkitsee ne hauskoiksi, ehkä Tammisen aiempia teoksia vasten.
Joka tapauksessa, suosittelen teosta luettavaksi mieluummin pohtivalla otteella kuin jo ennalta nauravalla. Pelkkää huumoria etsivä jää paljosta paitsi.
Päätin, etten lue Tammista vähään aikaan, mutta otin sitten kuitenkin tämän, kun ei ole kovin pitkä. Ei ehkä olisi pitänyt, kun on sitä samaa, vaikka toisaalta ihan luettavaa, mutta ei ihmeellistä. Helppo lukea sen suuremmin keskittymättä, kun lyhyitä tapahtumia, mutta ei varsinaista juonta.
Pidän valtavasti Petri Tammisen teoksista. Hänen ihmiskuvansa on humaani ja lempeä. Tekstien äärellä on helppo olla.
Muita hyviä ominaisuuksia -teos ei ole varsinaisesti romaani. Se on kokoelma lyhyitä sattumuksia ja ajatelmia suomalaisten syntymäominaisuuksista, ujoudesta ja häpeästä. Samalla teos ruotii mieheyttä, välillä stereotypioita purkaen, välillä vahvistaen. Teos toimi mainiona aamupalakirjana: Luin muutaman jutun aina aamukahvin äärellä. Päivä lähti hyvin käyntiin.
Sitten täysin ulkokirjallinen huomio: Tutkimusten mukaan miehet lukevat pääsääntöisesti miesten kirjoittamia kirjoja, naiset tasapuolisesti sekä miesten että naisten. Muita hyviä ominaisuuksia -teoksessa Tamminen nostaa esiin omia kirjallisia esikuviaan ja suosikkiteoksiaan. Maininnan saavat muun muassa Veijo Meri, Antti Tuuri ja Risto Rasa. Tammisen kirjahylly on edellisten lisäksi täynnä "Hotakaista, Hyryä, Huovista, Saarikoskea ja Härköstä". En tiedä, viitataanko Härkösellä tässä yhteydessä Anna-Leena Härköseen vai runoilija Iivo Härköseen, mutta ujosti ajattelen, että ensimmäiseen.
Itseään toistava vaikkakin hyviä ajatuksia sisältävä.
Tamminen tuo hyvin esiin ajatuksia miehisyydestä ja miten tuntee itsensä ulkopuoliseksi klassisten ”miesmyyttien” keskellä.
Häneen pystyy lopulta kuka tahanasa samaistumaan ainakin osittain koska meillä kaikilla on ”muita hyviä ominaisuuksia”.
Parhaat ja samaistuttavimmat kohdat itselle oli kertomukset ujoudesta.
Lähdin lukemaan teosta tietämättä siitä mitään joten asenteeni oli pohdiskeleva ja luulen että tämän takia hymähdin kirjan aikana vain kerran. Huvittavia juttuja mutta ei varsinaisesti hauskoja minulle.
Puolivälissä into lopahti ja odotin joko enemmän tai että kirja jo loppuisi. Se ei vain saanut minua otteeseensa kuten muut Tammisen teokset.
Otin tämän kirjastosta aika summanmutikassa ja se osoittautuikin yllättäväksi löydöksi. Tamminen kertoo avoimesti ja tyylikkään lakonisesti suomalaisten perussairaudesta, ujoudesta ja siihen liittyvistä häpeän ja nolouden hetkistä. En tiedä kuinka yleistettävissä Tammisen näkemykset ovat mutta itse ainakin samastuin sataprosenttisesti kirjoittajan riittämättömyyden tunteisiin ja moniin ujouden aiheuttamiin noloihin tilanteisiin. Yllätyin siitä miten samoja tunteita ja ajatuksia omissa aivoissani myllertää. Paljon samaa meissä tosin onkin: samanikäisiä samalta seudulta kotoisin - erona vain se että olen eri sukupuolta enkä osaa kirjoittaa yhtä hyvin. 😬
I would’ve never had read this book if it wasn’t for the interview I found on Tamminen in the latest Image magazine. He seemed like such quirky, humble, shy and painfully honest person, that I got a great feeling about his writing. And how right I was! This collection of short prose is very big and carries a lot of comfort in it. It’s s depiction of shyness, of feeling like an outsider, of the shame in everything. I possess some of these qualities, though not in the same quantities as Tamminen. It’s a story of men and women, of the culture of quietness in Finland. Quietly powerful stuff with multiple subtectures. Loved it!
Ilo lukea. Erityisesti ensimmäinen juttu, Veijo Meren tapaamisesta kertova juttu ja ihan ykkössuosikkina se, jossa Tamminen lukee pojalleen Risto Rasaa.
Huumoria, syvyyttä, samaistuttavuutta ja tarkkasilmäisiä havaintoja. Iloitsen ujoudesta aiheena. Pidin kirjasta ja Petri Tammisen tyylistä. Ehkä luen jotain muutakin häneltä!
Tuossa muutama viikko takaperin luin Google plussan Lukutoukka kirjallisuusryhmästä Marko Heikkilän viestin, jossa hän käsitteli Petri Tammisen ’romaania’ nimeltään: ”Muita hyviä ominaisuuksia”. Kävin tarkastamassa Otavan sivuilta että kyseessä on virallisesti nimenomaan romaani, eikä lyhytproosakokoelma (jos sillä nyt on mitään merkitystä).
Kun valitin kirjan korkeasta hinnasta, niin vastauksena Marko lupasi lähettää omansa tänne Sri Lankaan. Kiitos siitä! Paketti saapui perille muutama päivä sitten, ja luin kirjan loppuun tänään. Ajattelin että minun on syytä kirjoittaa ylös joitain mietteitäni, koska kirja saapui näinkin kauas, ja täysin tuntemattoman ihmisen hyväntahtoisuuden ansiosta.
En muista lukeneeni aikaisemmin yhtään Petri Tammisen kirjaa, ja hän oli minulle muutenkin täysin uusi tuttavuus. Minulla meni ensimmäiset parikymmentä sivua ennen kuin totuin Tammisen kirjoitustyylin. Sen jälkeen kirja tuntui paranevan sivu sivulta. Nauroin äänen muutamassa kohdassa, mutta se ei välttämättä kerro yhtään mitään, koska yleensäkin nauran helposti ääneen. Joka tapauksessa Tammisella oli monia hyviä heittoja, sitä ei voi kieltää. Esimerkiksi tarinassa nimeltään: ”Yhden ihmisen mielipide” Tamminen kertoo säilyttäneensä kaikki kirjojaan käsittelevät arvostelut:
Sen 15 vuoden aikana, jonka olen kirjailijan ammatissa ollut, olen käynyt selaamassa mapin sisältöä kolme kertaa. Aina olen etsinyt samaa juttua, olen halunnut muistella miltä tuntui olla tuore esikoiskirjailija ja nähdä lehdessä oma hymyilevä naamansa ja päästä lukemaan teoksensa ensiarviota:
”Elämiä-teoksen lukukokemuksen jälkeen ei voi kuin ihmetellä miten heppoisin perustein kustantaja päästää tekstejä julkisuuteen.
Onko kyseessä jonkinlainen erikoisuudentavoittelu? Johan on ihme, jos joku löytää referoivasta tyylistä, latteasta kielestä ja ulkokohtaisista selkotarinoista jotain uutta ja ihmeellistä. Kyllä vastaavanlaisia tarinoita on ennenkin kirjoitettu. Niitä vain ei yleensä ole julkaistu. Totta kai on hienoa että kustantajat julkaisevat esikoisteoksia. Mutta heikkotasoisen esikoiskirjan julkaiseminen ei ole hyvä lähtökohta edes itse tekijälle, kirjailijanuraansa aloittelevalle kirjoittajalle.”
Ja siinä minä sitten istun, vaatehuoneen lattialla, kellastunut lehtileike kädessäni ja ihmettelen kuinka lapsellinen olen, kuinka pikkumainen ja pitkävihainen, että vielä vuosienkin jälkeen jaksan loukkaantua. Muistan hyvin, miltä kirjoitus ensilukemalta tuntui. Jokainen voi sen kuvitella — nuori ihminen on juuri valmistunut ammattiin, päässyt opettajaksi, farmaseutiksi, metsäkoneenkuljettajaksi, ja sitten hän joulun alla avaa lehden ja näkee siellä oman kuvansa ja kuvan alla jutun: ”Ensimmäisen lukukauden jälkeen ei voi kuin ihmetellä miten heppoisin perustein koululaitos päästää opettajia työhön. Totta kai on hienoa että opettajia koulutetaan, mutta näin heikkotasoisen opettajan palkkaaminen ei ole hyvä lähtökohta edes hänelle itselleen…”
Mielestäni Tammisen tyyli on hyvin zenmäinen. Minulle tuli siitä mieleen japanilaiset zen-runot, ja kirjasta löytyikin viitteitä Gary Snyderin tuotantoon. Snyder on kuuluisa buddhalainen hippi ja runoilija, jonka tuotantoon kuuluu esimerkiksi Cold Mountain runojen englanninkielisiä käännöksiä.
Jokainen Tammisen tarina alkaa taitavasti valitulla ja mukaansatempaavalla ensimmäisellä lauseella. Esimerkiksi tarina nimeltään: ”Syksyn 1971 kolari” alkaa lauseella: Liikennevaloissa tömähti. Tammisen kieli on muutenkin hyvällä tavalla leikkisää.
Kokonaisuutena kirja oli antoisa ja ytimekäs lukukokemus. Minä luin sen kannesta kanteen muutamassa tunnissa. Jos saan tilaisuuden niin luen mielelläni enemmänkin Tammisen kirjoja. Kuka lähettää minulle seuraavan kirjan? Vai joudunko ostamaan sen itse… maailma on julma paikka.
"Are you man enough / big and bad enough?", lauloi amerikkalainen the Four Tops -yhtye "Shaft ja orjakauppa"-blaxploitaatioleffan mainiossa tunnuskappaleessa. Se on myös kysymys, johon kiteytyy pitkälti Petri Tammisen teos "Muita hyviä ominaisuuksia" (Otava, 2010).
Tamminen pohtii lyhyistä katkelmista koostuvassa kirjassaan miehenä olemisen problematiikkaa vähän surumielisesti ja äärimmäisen itseironiesti - jälkimmäisestä on kaiketi muodostunut jo hänen tavaramerkkinsä.
En uskalla ryhtyä analysoimaan lukemaani sen paremmin jotten sortuisi tarpeettomaan itsetutkiskelun ja psykoanalyysin puolelle, ja tyydyn vain toteamaan että löysin itseni tästä kirjasta.Petri Tammisen nimi kuuluu nyt omalle, ns. henkilökohtaisuuksin menevien kirjailijoiden listalleni yhdessä Nick Hornbyn, Sue Townsendin ja Charles M. Schulzin kanssa.
Kirja sisältää paljon hyviä ja tarkkanäköisiä huomioita miehenä olemisesta. Tai siis oikeastaan Petri Tammisena olemisesta, mutta aika paljon noista kyllä allekirjoitan. Jutut ovat esseetyyppisiä ja itsenäisiä, mutta kyllä niistä muodostuu yhtenäinen kokonaisuus. Kirja on sopivan lyhyt: stereotyyppiset sukupuoliyleistykset, itsesäälittely ja nolojen tilanteiden kuvailu alkaisi pidemmän päälle puuduttamaan, mutta kun niistä kirjoitetaan hyvin, niin tämän verran niistä jaksaa nauttia. Joitakin juttuja jää mielen päälle ja pitää ottaa puheeksi.
Löysin Tammisesta suomalaisen Augusten Burroughsin itselleni. Ah miten rakastankaan miehiä, jotka kirjoittavat omista lähes neuroottisista ominaisuuksistaan kirjoja. Burroughsin tapauksessa tosin neuroosit ovat hieman eri luokkaa kuin Tammisella.
Tammisen kirjaa kuvaillaan tragikoomiseksi, mutta itselläni jäi nyt se parhain koomisuus varmaan saavuttamatta, sillä samaistuminen teki lähes kipeää.
Olipa inhimillinen, hurmaava kirja. Rehellinen kuvaus omasta ujoudesta, epävarmuudesta ja neurooseista ei jättänyt kylmäksi. Pidin ehkä eniten lukemistani Tammisen kirjoista!