What do you think?
Rate this book
Nenäpäivä
Paljon emme tiedä, mutta jollain tavalla Irman elämä on liikahtanut sijoiltaan. Ihmisseuran kaipuussaan hän ajautuu soittelemaan ovikelloja sekä omassa naapurustossaan Hakaniemessä että Keravalla, jonne hän sattumalta päätyy. Koska ihmisten ovikelloja ei voi soitella ilman syytä, keksii Irma peitetarinaksi olevansa taloustutkimuksen kyselytutkija.
Viikkojen galluptöiden jälkeen alkavat jotkut keravalaiset epäillä Irman ammatillista aitoutta ja soittavat poliisille. Irma hätääntyy. Hän on sitä paitsi ehtinyt jo kovasti kiintyä haastateltaviinsa.
Irman on pakko palata paikalle, mutta kiinni jäämisen pelko alkaa käydä hetki hetkeltä aiheellisemmaksi.
Viikkojen galluptöiden jälkeen alkavat jotkut keravalaiset epäillä Irman ammatillista aitoutta ja soittavat poliisille. Irma hätääntyy. Hän on sitä paitsi ehtinyt jo kovasti kiintyä haastateltaviinsa.
Irman on pakko palata paikalle, mutta kiinni jäämisen pelko alkaa käydä hetki hetkeltä aiheellisemmaksi.
339 pages, Hardcover
First published October 2, 2010
30 people are currently reading
276 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 68 reviews
July 3, 2011
Onko kaikki okei, kysytään Irmalta usein, eikä välttämättä ihan syyttä. Yksinäisyyskö vaivannee keski-iän ylittänyttä naista vai mistä mahtaa olla kyse, mutta joka tapauksessa päähenkilömme ryhtyy soittelemaan tuntemattomien keravalaisten ovikelloja, esittäytyy taloustutkimuksen tekijäksi ja löyttäytyy näin ihmisten seuraan, asuntoihin joiden seinillä raksuttavat erilaiset kellot.
Mikko Rimmisen "Nenäpäivä" (Teos, 2010) on Finlandia-palkittu romaani, joka on saanut runsaasti kiitosta erityisesti kielellisestä taituruudestaan. Rimmisen osin itsetarkoitukselliselta tuntuva tyylittely ei kuitenkaan jaksa sytyttää, ja kun kirjan juonikin onnistuu olemaan sekä epäuskottava että varsin olematon, alkaa homma tökkiä pahemman kerran sadan sivun jälkeen.
Kustantaja kuvaa romaania "uskomattoman helläksi, jysäyttävän surumieliseksi ja tolkuttoman hauskaksi tarinaksi". Keskimmäisen kohdan allekirjoitan, sillä jotain tavattoman surumielistä Irman hahmossa on. Kova on ihmisen ikävä toisen luo. Haaveilla tietenkin aina voi, leikkiä ajatusleikkiä, että "oltaisiin vain jotenkin yhdessä kaikki, yhdessä ja mukavia toisillemme". Ja ehkä Irma onnistuukin löytämään ystävän, kuka tietää. Sen hän olisi ainakin ansainnut, sillä elämä ei ole tainnut kohdella antisankariamme kovin hyvin. Lukija ei saa tietää Irman aikaisemmista vaiheista juuri mitään ainoastaan sen että ainoa hänelle soittava ihminen on oma poika, mutta.entisestä miehestään hän ei suostu puhumaan mitään.
Hellyydestä en tiedä, mutta hauskaksi minun on kirjaa vaikea kuvata. Tässä suhteessa "Nenäpäivästä" tulee mieleen jollakin tapaa Hotakaisen "Juoksuhaudantie", jonka hauskuus lepäsi kaiketi tarinan sairaskertomusta muistuttavissa piirteissä, mutta joka ei ainakaan minulla välittynyt kaikessa komeudessaan.
En sano, että "Nenäpäivä" olisi huono romaani, mutta henkilökohtaisesti en pidä tämäntapaisesta kirjallisuudesta.
Mikko Rimmisen "Nenäpäivä" (Teos, 2010) on Finlandia-palkittu romaani, joka on saanut runsaasti kiitosta erityisesti kielellisestä taituruudestaan. Rimmisen osin itsetarkoitukselliselta tuntuva tyylittely ei kuitenkaan jaksa sytyttää, ja kun kirjan juonikin onnistuu olemaan sekä epäuskottava että varsin olematon, alkaa homma tökkiä pahemman kerran sadan sivun jälkeen.
Kustantaja kuvaa romaania "uskomattoman helläksi, jysäyttävän surumieliseksi ja tolkuttoman hauskaksi tarinaksi". Keskimmäisen kohdan allekirjoitan, sillä jotain tavattoman surumielistä Irman hahmossa on. Kova on ihmisen ikävä toisen luo. Haaveilla tietenkin aina voi, leikkiä ajatusleikkiä, että "oltaisiin vain jotenkin yhdessä kaikki, yhdessä ja mukavia toisillemme". Ja ehkä Irma onnistuukin löytämään ystävän, kuka tietää. Sen hän olisi ainakin ansainnut, sillä elämä ei ole tainnut kohdella antisankariamme kovin hyvin. Lukija ei saa tietää Irman aikaisemmista vaiheista juuri mitään ainoastaan sen että ainoa hänelle soittava ihminen on oma poika, mutta.entisestä miehestään hän ei suostu puhumaan mitään.
Hellyydestä en tiedä, mutta hauskaksi minun on kirjaa vaikea kuvata. Tässä suhteessa "Nenäpäivästä" tulee mieleen jollakin tapaa Hotakaisen "Juoksuhaudantie", jonka hauskuus lepäsi kaiketi tarinan sairaskertomusta muistuttavissa piirteissä, mutta joka ei ainakaan minulla välittynyt kaikessa komeudessaan.
En sano, että "Nenäpäivä" olisi huono romaani, mutta henkilökohtaisesti en pidä tämäntapaisesta kirjallisuudesta.
March 10, 2019
Mikko Rimmisen Nenäpäivä odotti kirjahyllyssä useamman vuoden lukuvuoroaan ja teki sen todella kiltisti. Yhtä kiltti oli Nenäpäivän päähenkilö Irma, joka asui yksin Hakaniemessä. Hän oli ihmisten keskellä yhtä yksinäinen kuin lukematon kirja luettujen kirjojen keskellä, ei juuri keinoja lähestyä muita. Tosin Irma keksi yhden tavan lähestyä muita ihmisiä, sillä hän päätti ryhtyä taloustutkijaksi ja kierrellä ihmisten asunnoissa tekemässä galluppeja. Siinä hommassa Irma tutustui aika värikkääseen joukkoon ihmisiä Keravalla.
Mikko Rimmisen Nenäpäivä ottaa omalta osaltaan kantaa ihmisten yksinäisyyteen ja siihen miten hankalaa on ystävystyä ihmisten kanssa. Myös se, että mikä johtaa ihmisen yksinäisyyteen on merkittävää.
Nenäpäivän Irma kohtaa Keravalla mm. yksinäisen vanhuksen, joka ihastuu ikihyväksi, kun Irma rimputtaa ovikelloa. Yleensä ihmiset ihastuvat Irmaan, ja alkavat suomalaiseen tapaan keittämään ensimmäiseksi kahvia, ja tutustuessaan läheisemmin omiin tutkimusihmisiinsä Irma pian alkaa itsekin käyttäytyä tuttavallisesti heidän luonaan osallistuen jopa yksiin surujuhliinkin. Kirjan isoja teemoja ovat siis syrjäytyminen, yksinäisyys ja yhteisöllisyys, joita Rimminen on kuvannut mustan huumorin avulla. Kirja voitti ilmestymisvuonna Finlandia-palkinnon.
Mikko Rimmisen Nenäpäivä ottaa omalta osaltaan kantaa ihmisten yksinäisyyteen ja siihen miten hankalaa on ystävystyä ihmisten kanssa. Myös se, että mikä johtaa ihmisen yksinäisyyteen on merkittävää.
Nenäpäivän Irma kohtaa Keravalla mm. yksinäisen vanhuksen, joka ihastuu ikihyväksi, kun Irma rimputtaa ovikelloa. Yleensä ihmiset ihastuvat Irmaan, ja alkavat suomalaiseen tapaan keittämään ensimmäiseksi kahvia, ja tutustuessaan läheisemmin omiin tutkimusihmisiinsä Irma pian alkaa itsekin käyttäytyä tuttavallisesti heidän luonaan osallistuen jopa yksiin surujuhliinkin. Kirjan isoja teemoja ovat siis syrjäytyminen, yksinäisyys ja yhteisöllisyys, joita Rimminen on kuvannut mustan huumorin avulla. Kirja voitti ilmestymisvuonna Finlandia-palkinnon.
October 24, 2021
mahd huonoin kirja mitä oon lukenut. älkää lukeko
January 27, 2016
"Sarkanā degundiena" ir grāmata, kura ja būtu filmu tiktu aprakstīta kā "nu tas dīvainais Eiropas kino" - par dīvainajām eiropiešu grāmatām mazāk dzirdēts, lai gan tādas jau nu ir vēl vairāk kā filmas. Šī ir no tām.
Tā sajūta, kad lasi un domā - nu kas tas par sviestu, bet neesi pārliecināts, vai tas ir tiešām sviests, vai tava literārā gaume ir atrofējusies tik tālu, ka neko labu nespēj saprast, un smadznes prasa tikai plaša patēriņa izklaidi. Nu kā skolas laikā, kad dramatiskajā pulciņā lūdza komentēt citu etīdes un es godīgi atzinu, ka nesapratu, kādā sakrā tu bija tas un tas - gan režiors, gan etīdes autori uz mani skatījās tā šķībi un lepni paziņoja, ka tā jau bija domāts. Taču mani tas neapmierināja ne toreiz, ne tagad apmierina, ka tā arī nesapratu, kāpēc Irma Un pats svarīgākais - pilnīgi neviens aprakstītias varonis neizraisīja ne mazāko empātiju.
Galvenās pārdomas, kas man radās lasot "Sarkano degundienu" bija par to, kā vispār izvēlas to, ko tulkot un izdot. Vai kāds šo lasīja somiski un izdomāja, ka tā ir tik forša grāmata, ka mums arī vajag izlasīt?
Tā sajūta, kad lasi un domā - nu kas tas par sviestu, bet neesi pārliecināts, vai tas ir tiešām sviests, vai tava literārā gaume ir atrofējusies tik tālu, ka neko labu nespēj saprast, un smadznes prasa tikai plaša patēriņa izklaidi. Nu kā skolas laikā, kad dramatiskajā pulciņā lūdza komentēt citu etīdes un es godīgi atzinu, ka nesapratu, kādā sakrā tu bija tas un tas - gan režiors, gan etīdes autori uz mani skatījās tā šķībi un lepni paziņoja, ka tā jau bija domāts. Taču mani tas neapmierināja ne toreiz, ne tagad apmierina, ka tā arī nesapratu, kāpēc Irma Un pats svarīgākais - pilnīgi neviens aprakstītias varonis neizraisīja ne mazāko empātiju.
Galvenās pārdomas, kas man radās lasot "Sarkano degundienu" bija par to, kā vispār izvēlas to, ko tulkot un izdot. Vai kāds šo lasīja somiski un izdomāja, ka tā ir tik forša grāmata, ka mums arī vajag izlasīt?
December 8, 2025
(2.5 tai 3.0, fiiliksen mukaan)
Rimmisen Nenäpäivä on mielenkiintoinen teos sekä kertojan että kirjan luoman maailman puolesta. Minä-kertojana toimii syystä tai toisesta syrjäytynyt, keski-ikäinen Irma, jonka toimijuus on asetettu erittäin kyseenalaiseksi. Hän vatvoo asioita järjettömän paljon, tehtyään tai sanottuaan jotain alkaa välittömästi paikkailla tehtyä ajatuksillaan ja yleisesti potee valtavasti sekavaa ahdistusta. Hän on siis piinallisen tiedostava mutta oma-aloitteeton ihminen, jonka tilannetajun puuttuminen (tai oikeammin tilannetajun aiheuttamien toimintojen surkuhupaisa verkkaisuus) ajelluttaa häntä kiusallisesta tilanteesta toiseen. Ahkerasta aivotyöstään huolimatta Irma ei juurikaan kykene rakentavaan reflektointiin, jolloin hän ei myöskään liiemmin kehity – ja tässäpä kirjan yksi mielenkiintoisimpia puolia. Näytetään oikeasti syrjäytynyt henkilö, jolla ei ole voimavaroja vaan silkkaa huonoa omatuntoa.
Irma tuntuu olevan jopa omalle keholleen ja mielelleen jonkin sortin muukalainen. Kertoja ei kuvaile itseään juurikaan, mutta aina välistä hän näkee omat kasvonsa ja kuulee oman äänensä absurdin irtautuneesti: välillä hän näkee vääristyneitä peilikuvia, välillä hän kuulee ääntään kaikuna huonojen puhelinyhteyksien vuoksi, ja koko ajan hän on ihmettelemässä, miksi hän tekee niin kuin tekee. Teoreettisesti on helppo kuvitella näiden olevan realistisia syrjäytymisen oireita: omakuva rapistuu, ahdistus ottaa vallan, yhteyden tarve on kova mutta sen luominen on todella vaikeaa. Syrjäytymistä korostaa lisäksi Irman tapa kuvailla maailmaa: pitämiensä luontodokumenttien tyyli valuu oikeaan elämään (esim. lapset ovat haalariotuksia), monta kertaa äkilliset tilanteet ovat "repeytymiä" ja etäältä havaitut asiat ja henkilöt saavat absurdin koomisia, todellisuudesta irtaantuneita vaikutelmia.
Samalla on huomautettava, että Irma ei ole kerronnan perusteella mikään selkeä masennuspotilas. Kerronnan pääsävy on kaikesta ahdistuksesta ja osaamattomuudesta huolimatta rempseä, havainnoiva ja sanastoltaan rikas. Jokaiseen lauseeseen tuntuu olevan ahdettu jotain kielellisiä kommervenkkejä, mikä ei ole osoitus jaksamisen puutteesta tai edes synkkämielisyydestä. Irma ei edes tunnu ajattelevan itsemurhaa. Mutta samalla on kiinnitettävä huomiota kaikkeen siihen, mitä Irma ei ajattele ylipäänsä: ex-miestään, nuoruuttaan, vanhempiaan, sukulaisiaan, entistä elämäänsä, harrastuksiaan, yhteiskuntaa, politiikkaa, maailman menoa ja niin päin pois. Se, että itsemurha ei ole näille sivuille tullut ilmi teemana, ei välttämättä vielä todista mitään – kyseessä voi olla tukahdutettu asia, jonka voisi tulkita ilmenevän tietyillä omituisilla tavoilla. Kuitenkin loppuviimeksi on sanottava, että en ole oikein varma, kuinka pitkälle tämä on Rimmisen osalta harkittua ja alleviivaavaa, vai lähinnä luomisprosessin pelkistämistä: Irma tuntuu loppujen lopuksi olevan koomisen pelkistetty hahmo.
Kirjan luomaa maailmaa luonnehdin jo ylempänä (sillä kaikki tapahtuu Irman suulla), mutta mainitaan vielä muutama seikka. Ensinnäkin kirjassa aika on korostetun hidastettua – syrjäytyneen näkökulmasta voisi sanoa ajan olevan pitkää – ja arkipäiväisetkin asiat on asetettu absurdin karnevalistiseen valoon. Ihmisiä kuvataan pitkälti etäältä, eikä heidän ulkonäköönsä kiinnitetä liiemmin huomiota (mikä sopii hyvin syrjäytyneen heikentyneeseen haluun katsoa ihmistä silmiin), mutta ne muutamat henkilöt, jotka romaanissa esiintyvät, kuvataan melko hyväntahtoisiksi henkilöiksi, jotka ovat valmiita sietämään paljonkin sosiaalista spedeilyä.
Spedeilystä päästäänkin aasinsillalla sitten siihen, mikä kirjassa kaikesta sen herättämästä, teoreettisesta mielenkiinnosta huolimatta mättää. Kirja aivan tieten tahtoen pyrkii aiheuttamaan myötähäpeää ja epämukavuutta lukijassaan: Rimminen on kerännyt tarkoituksilla eri tilanteita, joissa verkkainen vastaaminen ja vatulointi ovat mahdollisimman kiusallisia. Tässä ei ole sikäli mitään ongelmaa, koska lukijalle kuin lukijalle tekee välillä ihan hyvää uppoutua epämiellyttävien tuntemusten teokseen. Kuitenkin kirjoitustyyli on hanakassa vastarinnassa sen kanssa, minkälaisia tunteita se ilmentää. Kirjan teema, ympäristö, päähenkilö ja päähenkilön jatkuvat kelat aiheuttavat itsessäni pääasiassa apeutta; kuitenkin kirjan kieli, joka ei tunnu sopivan ollenkaan melko mitäänsanomattomalle Irmalle, on aivan liian överiä, huomionhakuista ja kikkailevaa, mikä ym. apeutta vasten tekee lukemisesta melko tervaista rämpimistä. Ja Pertti Pasasesta kun oli puhe: kirjan harvat (nekin Irman suulla esitetyt) dialogit ovat kyllä niin Speden käsikirjoittamia "niin että mitenkökä että" -jankkauksia, että ne pistivät lähinnä ärsyttämään väkinäisellä ajanpeluullaan. Kokonaisvaikutelma oli kuin olisi soitettu akkarilla melankolista folkkia A-mollissa ja vedetty joka väliin jotain big band Zappa -ilotulituksia ties missä sävellajeissa.
Tästä ristiriidasta johtuen myös kirjan oletettu huumoriarvo jäi todella ohkaiseksi. Toki kirjan teemaan sopii oikein hyvin, miten Nenäpäivän mantran mukaisesti "nauru yhdistää", mutta Irman sanoin "kun ei naurattanut". Tahallaan kärsivällisyyttä koetteleva teos tekee mielestäni väärän peliliikkeen, jos se pyrkii joka välissä tuomaan esille absurdeja ilmauksia, monivärisiä kuvauksia ja muuta sanataidetta: efekti on suurin piirtein sama, kuin oikean Nenäpäivän TV-lähetykset. (Onneksi tässä ei sentään ollut jotain Kekäläistä itkemässä Afrikassa.)
Kirjan tapahtumista voisi todeta lyhyesti, että sikäli on kekseliästä Rimmiseltä, että tapahtumat tuntuvat syntyvän äkkiarvaamatta, umpimähkään ja mielijohteesta, ja kun asiat tuntuvat kasautuvan ja ovat romahtamaisillaan päälle, vedetään lukijan jalkojen alta mattoa ja näytetään, että voi ne asiat lutviutua ihan omalla painollaankin. Kuitenkin jälkikäteen on sanottava, että kirjasta jäi tämän vuoksi myös melko ohut vaikutelma: kohtaukset eivät olleet järin mieleenpainuvia, lähinnä masensivat, kun ottaa huomioon kaiken sen mielensisäisen sähinän, mikä Irman päässä kävi.
Näin ollen Nenäpäivä ei ole mielestäni kamalan onnistunut teos, mutta mielenkiintoinen se kaikesta huolimatta on. Teos esittelee hahmon, jonkalaiseen itse en hirveästi ole kirjallisuudessa törmännyt, ja päävireeltään kyseessä on kuitenkin ihmisyyttä arvostava ja humaani kirja. Ja se on myös harkitun oloinen kokonaisuus, sillä vaikka kielellä iloitellaan liialti, erinäiset kuvaukset tuntuvat yleensä liittyvän tarinaan esim. tunnelmallisina etiäisinä tai osoituksina Irman psykologiasta. Kirjassa ilmentyvä sanavarasto on myös ihailtavan laaja – mikäli teoksen lähtökohdat olisivat olleet erilaiset, ja kieli olisi ollut vähemmän sokerihumalaista, olisi lukukokemus ollut itselleni paljon parempi. Mutta silloin puhuttaisiin kyllä jostain ihan muusta teoksesta.
Rimmisen Nenäpäivä on mielenkiintoinen teos sekä kertojan että kirjan luoman maailman puolesta. Minä-kertojana toimii syystä tai toisesta syrjäytynyt, keski-ikäinen Irma, jonka toimijuus on asetettu erittäin kyseenalaiseksi. Hän vatvoo asioita järjettömän paljon, tehtyään tai sanottuaan jotain alkaa välittömästi paikkailla tehtyä ajatuksillaan ja yleisesti potee valtavasti sekavaa ahdistusta. Hän on siis piinallisen tiedostava mutta oma-aloitteeton ihminen, jonka tilannetajun puuttuminen (tai oikeammin tilannetajun aiheuttamien toimintojen surkuhupaisa verkkaisuus) ajelluttaa häntä kiusallisesta tilanteesta toiseen. Ahkerasta aivotyöstään huolimatta Irma ei juurikaan kykene rakentavaan reflektointiin, jolloin hän ei myöskään liiemmin kehity – ja tässäpä kirjan yksi mielenkiintoisimpia puolia. Näytetään oikeasti syrjäytynyt henkilö, jolla ei ole voimavaroja vaan silkkaa huonoa omatuntoa.
Irma tuntuu olevan jopa omalle keholleen ja mielelleen jonkin sortin muukalainen. Kertoja ei kuvaile itseään juurikaan, mutta aina välistä hän näkee omat kasvonsa ja kuulee oman äänensä absurdin irtautuneesti: välillä hän näkee vääristyneitä peilikuvia, välillä hän kuulee ääntään kaikuna huonojen puhelinyhteyksien vuoksi, ja koko ajan hän on ihmettelemässä, miksi hän tekee niin kuin tekee. Teoreettisesti on helppo kuvitella näiden olevan realistisia syrjäytymisen oireita: omakuva rapistuu, ahdistus ottaa vallan, yhteyden tarve on kova mutta sen luominen on todella vaikeaa. Syrjäytymistä korostaa lisäksi Irman tapa kuvailla maailmaa: pitämiensä luontodokumenttien tyyli valuu oikeaan elämään (esim. lapset ovat haalariotuksia), monta kertaa äkilliset tilanteet ovat "repeytymiä" ja etäältä havaitut asiat ja henkilöt saavat absurdin koomisia, todellisuudesta irtaantuneita vaikutelmia.
Samalla on huomautettava, että Irma ei ole kerronnan perusteella mikään selkeä masennuspotilas. Kerronnan pääsävy on kaikesta ahdistuksesta ja osaamattomuudesta huolimatta rempseä, havainnoiva ja sanastoltaan rikas. Jokaiseen lauseeseen tuntuu olevan ahdettu jotain kielellisiä kommervenkkejä, mikä ei ole osoitus jaksamisen puutteesta tai edes synkkämielisyydestä. Irma ei edes tunnu ajattelevan itsemurhaa. Mutta samalla on kiinnitettävä huomiota kaikkeen siihen, mitä Irma ei ajattele ylipäänsä: ex-miestään, nuoruuttaan, vanhempiaan, sukulaisiaan, entistä elämäänsä, harrastuksiaan, yhteiskuntaa, politiikkaa, maailman menoa ja niin päin pois. Se, että itsemurha ei ole näille sivuille tullut ilmi teemana, ei välttämättä vielä todista mitään – kyseessä voi olla tukahdutettu asia, jonka voisi tulkita ilmenevän tietyillä omituisilla tavoilla. Kuitenkin loppuviimeksi on sanottava, että en ole oikein varma, kuinka pitkälle tämä on Rimmisen osalta harkittua ja alleviivaavaa, vai lähinnä luomisprosessin pelkistämistä: Irma tuntuu loppujen lopuksi olevan koomisen pelkistetty hahmo.
Kirjan luomaa maailmaa luonnehdin jo ylempänä (sillä kaikki tapahtuu Irman suulla), mutta mainitaan vielä muutama seikka. Ensinnäkin kirjassa aika on korostetun hidastettua – syrjäytyneen näkökulmasta voisi sanoa ajan olevan pitkää – ja arkipäiväisetkin asiat on asetettu absurdin karnevalistiseen valoon. Ihmisiä kuvataan pitkälti etäältä, eikä heidän ulkonäköönsä kiinnitetä liiemmin huomiota (mikä sopii hyvin syrjäytyneen heikentyneeseen haluun katsoa ihmistä silmiin), mutta ne muutamat henkilöt, jotka romaanissa esiintyvät, kuvataan melko hyväntahtoisiksi henkilöiksi, jotka ovat valmiita sietämään paljonkin sosiaalista spedeilyä.
Spedeilystä päästäänkin aasinsillalla sitten siihen, mikä kirjassa kaikesta sen herättämästä, teoreettisesta mielenkiinnosta huolimatta mättää. Kirja aivan tieten tahtoen pyrkii aiheuttamaan myötähäpeää ja epämukavuutta lukijassaan: Rimminen on kerännyt tarkoituksilla eri tilanteita, joissa verkkainen vastaaminen ja vatulointi ovat mahdollisimman kiusallisia. Tässä ei ole sikäli mitään ongelmaa, koska lukijalle kuin lukijalle tekee välillä ihan hyvää uppoutua epämiellyttävien tuntemusten teokseen. Kuitenkin kirjoitustyyli on hanakassa vastarinnassa sen kanssa, minkälaisia tunteita se ilmentää. Kirjan teema, ympäristö, päähenkilö ja päähenkilön jatkuvat kelat aiheuttavat itsessäni pääasiassa apeutta; kuitenkin kirjan kieli, joka ei tunnu sopivan ollenkaan melko mitäänsanomattomalle Irmalle, on aivan liian överiä, huomionhakuista ja kikkailevaa, mikä ym. apeutta vasten tekee lukemisesta melko tervaista rämpimistä. Ja Pertti Pasasesta kun oli puhe: kirjan harvat (nekin Irman suulla esitetyt) dialogit ovat kyllä niin Speden käsikirjoittamia "niin että mitenkökä että" -jankkauksia, että ne pistivät lähinnä ärsyttämään väkinäisellä ajanpeluullaan. Kokonaisvaikutelma oli kuin olisi soitettu akkarilla melankolista folkkia A-mollissa ja vedetty joka väliin jotain big band Zappa -ilotulituksia ties missä sävellajeissa.
Tästä ristiriidasta johtuen myös kirjan oletettu huumoriarvo jäi todella ohkaiseksi. Toki kirjan teemaan sopii oikein hyvin, miten Nenäpäivän mantran mukaisesti "nauru yhdistää", mutta Irman sanoin "kun ei naurattanut". Tahallaan kärsivällisyyttä koetteleva teos tekee mielestäni väärän peliliikkeen, jos se pyrkii joka välissä tuomaan esille absurdeja ilmauksia, monivärisiä kuvauksia ja muuta sanataidetta: efekti on suurin piirtein sama, kuin oikean Nenäpäivän TV-lähetykset. (Onneksi tässä ei sentään ollut jotain Kekäläistä itkemässä Afrikassa.)
Kirjan tapahtumista voisi todeta lyhyesti, että sikäli on kekseliästä Rimmiseltä, että tapahtumat tuntuvat syntyvän äkkiarvaamatta, umpimähkään ja mielijohteesta, ja kun asiat tuntuvat kasautuvan ja ovat romahtamaisillaan päälle, vedetään lukijan jalkojen alta mattoa ja näytetään, että voi ne asiat lutviutua ihan omalla painollaankin. Kuitenkin jälkikäteen on sanottava, että kirjasta jäi tämän vuoksi myös melko ohut vaikutelma: kohtaukset eivät olleet järin mieleenpainuvia, lähinnä masensivat, kun ottaa huomioon kaiken sen mielensisäisen sähinän, mikä Irman päässä kävi.
Näin ollen Nenäpäivä ei ole mielestäni kamalan onnistunut teos, mutta mielenkiintoinen se kaikesta huolimatta on. Teos esittelee hahmon, jonkalaiseen itse en hirveästi ole kirjallisuudessa törmännyt, ja päävireeltään kyseessä on kuitenkin ihmisyyttä arvostava ja humaani kirja. Ja se on myös harkitun oloinen kokonaisuus, sillä vaikka kielellä iloitellaan liialti, erinäiset kuvaukset tuntuvat yleensä liittyvän tarinaan esim. tunnelmallisina etiäisinä tai osoituksina Irman psykologiasta. Kirjassa ilmentyvä sanavarasto on myös ihailtavan laaja – mikäli teoksen lähtökohdat olisivat olleet erilaiset, ja kieli olisi ollut vähemmän sokerihumalaista, olisi lukukokemus ollut itselleni paljon parempi. Mutta silloin puhuttaisiin kyllä jostain ihan muusta teoksesta.
November 16, 2010
Aivan järjettömän hyvä. Rimmisen tyyli, joka Pussikaljaromaanissa ja Pölkyssä on tuntunut päällekäyvältä ja turhan itsetarkoitukselliselta, sopii tähän kuin no, nenä päähän. Sama tyyli tekee Pussikaljaromaanissa ulkopuolisesta kertojasta itseriittoisen oloisen, mutta Nenäpäivässä tapahtumia tarkastellaankin jonkun toisen pään sisältä. Irman ajatuksiin villisti poukkoilevat lauseet ja sanat sopivat.
Tarina on omaperäinen, mutta silti todentuntuinen. Irma alkaa seurankaipuussaan kiertää ovelta ovelle esittäen tekevänsä kulutusgallupia. Toiset päästävät sisään, toiset eivät. Toisista tulee tärkeitä muutenkin kuin vain kyselyn takia.
Samastumisen määrä on aivan uskomatonta. Irman mukana tulee koettua itkut ja ilot ja melkein piinaava myötähäpeäkin.
Pidin loppuratkaisusta. Koska kaikki alkoi ilman turhia selittelyjä ja analysointeja Irman aiemmasta elämästä, voi kaiken tuoda myös loppuun liikaa pohtimatta ja miettimättä. Koska kuitenkin koko kirjan ajan oltiin Irman päässä, on mahdotonta tietää jatkosta yhtään sen enempää kuin Irmakaan tietää.
Rimmisen paras.
Tarina on omaperäinen, mutta silti todentuntuinen. Irma alkaa seurankaipuussaan kiertää ovelta ovelle esittäen tekevänsä kulutusgallupia. Toiset päästävät sisään, toiset eivät. Toisista tulee tärkeitä muutenkin kuin vain kyselyn takia.
Samastumisen määrä on aivan uskomatonta. Irman mukana tulee koettua itkut ja ilot ja melkein piinaava myötähäpeäkin.
Pidin loppuratkaisusta. Koska kaikki alkoi ilman turhia selittelyjä ja analysointeja Irman aiemmasta elämästä, voi kaiken tuoda myös loppuun liikaa pohtimatta ja miettimättä. Koska kuitenkin koko kirjan ajan oltiin Irman päässä, on mahdotonta tietää jatkosta yhtään sen enempää kuin Irmakaan tietää.
Rimmisen paras.
October 18, 2020
Rimmisen teksti purskahteli ja huppelehti pyörrehtivänä tajunnan- ja tajunnattomuudenvirtojen kurimuksena, tai Irman näkövinkkelistä kurituksena, jonka mukana Irma kelluskeli ja ajelehti, enimmäkseen pää pinnalla, ja useimmiten virran mukana, vaikka vähän pyriskeli polskimaan vastavirtaankin, Irma, tosin siitä aiheutui enemmän pärskeitä kuin suunnanmuutoksia, ja saattoi se pinnankin alle välillä painaltua, pää.
Sympaattinen ja hellyttävä päähenkilö ajautuu kommelluksiin ja sählinkeihin. Verbaliikka sekä viehätti että teki lukukokemuksesta paikoin raskaan.
Sympaattinen ja hellyttävä päähenkilö ajautuu kommelluksiin ja sählinkeihin. Verbaliikka sekä viehätti että teki lukukokemuksesta paikoin raskaan.
February 21, 2021
Pääosassa taidokas arjen kieli, jossa kelpaa supisuomalaisenkin kylpeä.
January 3, 2011
Odotin Nenäpäivää ihan valtavasti, koska Pussikaljaromaani lukeutuu mun lempikirjoihini ja koska Pölkkykin on aivan loistava. Valitettavasti jouduin pettymään: ei kirja räjäyttänytkään tajuntaa. Jokainen Pussikaljaromaaninsa tai Pölkkynsä lukenuthan tietää, kuinka näissä kirjoissa toistuvat oivaltavat vertaukset, metaforat, Rimmisen itse keksimät sanat sekä epämääräiset jotenkin-ilmaisut. No, Nenäpäivässä sama meininki jatkuu. Jos Rimmistä ei ole aiemmin lukenut, Nenäpäivän kerronta voi varmaan aiheuttaa samanlaisia riemunkiljahduksia kuin Pussikaljaromaani aikoinaan aiheutti mulle. Nyt vain mietin, että eikö tää jätkä osaa kirjoittaa muista kuin vähän syrjäytyneistä ihmisistä, jotka kaikki käyttävät samanlaista kieltä. Pölkyssä tää ei vielä häirinnyt.
Idea siitä, että yksinäinen ihminen esittää taloustutkijaa ja käy soittelemassa ihmisten ovikelloja, oli loistava. Pidin myös siitä, että lukija sai tehdä omat tulkintansa esim. Irman iästä ja taustasta. Irman hahmo ei kuitenkaan tuntunut kovin uskottavalta ja herätti mussa lähinnä ärsytystä. Onneksi tarinaan sisältyi useita Irmaa kiinnostavampia henkilöitä, etupäässä Virtanen.
Loppua kohden mielenkiinto tarinaa kohtaan alkoi vähentyä. Olisin kaivannut samanlaista jännityksen ja eläytymisen tunnetta kuin Pölkyn lopussa, mutta tässä kirjassa koko kuvio alkoi pelkästään turhauttaa. Viimeinen luku päätti silti kirjan kauniisti ja tyydyttävästi, joten lässähtämisestä ei voida puhua. Rimminen kirjoittaa yksitoikkoisuudestaan huolimatta taitavasti.
Idea siitä, että yksinäinen ihminen esittää taloustutkijaa ja käy soittelemassa ihmisten ovikelloja, oli loistava. Pidin myös siitä, että lukija sai tehdä omat tulkintansa esim. Irman iästä ja taustasta. Irman hahmo ei kuitenkaan tuntunut kovin uskottavalta ja herätti mussa lähinnä ärsytystä. Onneksi tarinaan sisältyi useita Irmaa kiinnostavampia henkilöitä, etupäässä Virtanen.
Loppua kohden mielenkiinto tarinaa kohtaan alkoi vähentyä. Olisin kaivannut samanlaista jännityksen ja eläytymisen tunnetta kuin Pölkyn lopussa, mutta tässä kirjassa koko kuvio alkoi pelkästään turhauttaa. Viimeinen luku päätti silti kirjan kauniisti ja tyydyttävästi, joten lässähtämisestä ei voida puhua. Rimminen kirjoittaa yksitoikkoisuudestaan huolimatta taitavasti.
February 3, 2020
"Ymmärsin kyllä, että tuli hirveä määrä umpia ja lampia, mutta puheesta ei vain meinannut tulla loppua."
Nenäpäivän antisankari on Irma. Ilmeisen yksinäinen keski-iän ylittänyt työtön nainen, joka löytää itsensä pimputtelemasta ihmisten ovikelloja esitellen itsensä Taloustutkimuksen kyselijäksi. Siitä sitten sisälle ja kahville ja... jotain pitäisi kai kysyä.
Irmalle sattuu ja tapahtuu. Välillä tuntuu, että hän on Nolojen tilanteiden miehen naispuolinen vastine. Pakonomaisella ovikellojen räpläämisellä tutustuu väkisinkin naapurustoon. Ja kaikkiin peitetarina ei taida mennä täydestä.
Rimminen on rakentanut varsin vekkulin kehyksen yksinäisyyden kuvaamiselle. Nenäpäivä vain lähtee käyntiin liian hitaasti. Kiihtyvä kohellustahti päätyy toki kohtuullisen hyvin rytmitettyyn loppuhuipennukseen, joka sitten kuitenkin osoittautuu varsin antiklimaattiseksi.
Irman sisäistä maailmaa ja ajatuksia onnistutaan kuvaamaan oivallisesti. Samoin Rimmisen taiteilu suomenkielellä on varsin viehättävää.
Mutta kuitenkin. Lukukokemus on tylsähkö.
Nenäpäivän antisankari on Irma. Ilmeisen yksinäinen keski-iän ylittänyt työtön nainen, joka löytää itsensä pimputtelemasta ihmisten ovikelloja esitellen itsensä Taloustutkimuksen kyselijäksi. Siitä sitten sisälle ja kahville ja... jotain pitäisi kai kysyä.
Irmalle sattuu ja tapahtuu. Välillä tuntuu, että hän on Nolojen tilanteiden miehen naispuolinen vastine. Pakonomaisella ovikellojen räpläämisellä tutustuu väkisinkin naapurustoon. Ja kaikkiin peitetarina ei taida mennä täydestä.
Rimminen on rakentanut varsin vekkulin kehyksen yksinäisyyden kuvaamiselle. Nenäpäivä vain lähtee käyntiin liian hitaasti. Kiihtyvä kohellustahti päätyy toki kohtuullisen hyvin rytmitettyyn loppuhuipennukseen, joka sitten kuitenkin osoittautuu varsin antiklimaattiseksi.
Irman sisäistä maailmaa ja ajatuksia onnistutaan kuvaamaan oivallisesti. Samoin Rimmisen taiteilu suomenkielellä on varsin viehättävää.
Mutta kuitenkin. Lukukokemus on tylsähkö.
August 11, 2013
Ihailtavan kekseliäästi Mikko Rimminen käyttää kieltä, mutta se onkin ainoa positiivinen asia, mitä tästä pystyn kirjoittamaan. Samalla se oli kuin olisi rämpinyt verbaalisessa suossa.
Surkuhupaisa Irma ei onnistunut herättämään sympatioita ja koko lukukokemus tuntui niin uuvuttavalta että jaksoin juuri ja juuri lukea luvun kerrallaan. Kun olin tahkonut ensimmäistä 150 sivua melkein kaksi viikkoa, otin itseä niskasta kiinni ja luin loppuun kahdessa päivässä, jotta pääsisin tarinasta eroon. Pitäisi opetella lopettamaan kirja kesken, jos ei nappaa.
Jos olisi edes selvinnyt, mikä teki Irmasta näin läheisyyden kaipuun riivaaman, kaikki mahdolliset murheet ristikseen ottavan ihmisraunion niin olisi ehkä jotenkin pystynyt käsittämään tämän epäuskottavan sekoilun, mutta ei niin ei. Teki vaan mieli karjua Irmalle, että RAUHOITU NYT!
Surkuhupaisa Irma ei onnistunut herättämään sympatioita ja koko lukukokemus tuntui niin uuvuttavalta että jaksoin juuri ja juuri lukea luvun kerrallaan. Kun olin tahkonut ensimmäistä 150 sivua melkein kaksi viikkoa, otin itseä niskasta kiinni ja luin loppuun kahdessa päivässä, jotta pääsisin tarinasta eroon. Pitäisi opetella lopettamaan kirja kesken, jos ei nappaa.
Jos olisi edes selvinnyt, mikä teki Irmasta näin läheisyyden kaipuun riivaaman, kaikki mahdolliset murheet ristikseen ottavan ihmisraunion niin olisi ehkä jotenkin pystynyt käsittämään tämän epäuskottavan sekoilun, mutta ei niin ei. Teki vaan mieli karjua Irmalle, että RAUHOITU NYT!
August 27, 2024
Miten ihmeessä tällainen kirja on voinut voittaa Finlandia-palkinnon?? Oliko sinä vuonna poikkeuksellisen huono taso?
Kirja on mukahauskaa yksinäisen naisihmisen kohellusta. Seurankipeänä Irma alkaa soitella ihmisten ovikelloja ja tekeytyy Taloustutkimuksen kyselijäksi jotta pääsee turisemaan ihmisten koteihin.
Minuun ei tällainen huumori oikein uppoa. Tarina oli hölmö ja puuduttava. Ainoastaan loppu inhimillisyydessään ja luminen Helsinki pelasti vähän.
Kaiken lisäksi Rimminen vääntää kieltä aivan uskomattomiin sfääreihin - tehden lukemisesta hidasta ja vaikeaa. Väen väkisin keksityt ilmaukset ja mukahauskat sanankäänteet eivät todellakaan tee tekstistä parempaa.
Ei näin.
Taistelin loppuun.
”Tuut tuutin sanoin varmuuden vuoksi itse, mikä ei tuntunut enää yhtään hyvältä ajatukselta siinä vaiheessa kun töhmin puhelua katkeille.”
Kirja on mukahauskaa yksinäisen naisihmisen kohellusta. Seurankipeänä Irma alkaa soitella ihmisten ovikelloja ja tekeytyy Taloustutkimuksen kyselijäksi jotta pääsee turisemaan ihmisten koteihin.
Minuun ei tällainen huumori oikein uppoa. Tarina oli hölmö ja puuduttava. Ainoastaan loppu inhimillisyydessään ja luminen Helsinki pelasti vähän.
Kaiken lisäksi Rimminen vääntää kieltä aivan uskomattomiin sfääreihin - tehden lukemisesta hidasta ja vaikeaa. Väen väkisin keksityt ilmaukset ja mukahauskat sanankäänteet eivät todellakaan tee tekstistä parempaa.
Ei näin.
Taistelin loppuun.
”Tuut tuutin sanoin varmuuden vuoksi itse, mikä ei tuntunut enää yhtään hyvältä ajatukselta siinä vaiheessa kun töhmin puhelua katkeille.”
August 11, 2011
Hyvä kirja. Erilainen. Ja jotenkin tuli itsellekin vähän surumielinen ja ahdistunut olo päähenkilön, Irman, hyväntahtoisia toilailuja seuratessa. En myöskään koskaan ole lukenut toista kirjaa, jossa olisi yhtä paljon keksittyjä sanoja, jotka jotenkin sopivat niin hyvin tarkoitukseensa. Myöskin tämä on ensimmäinen kirja, joka sijoittuu hyvin lähellä omia asuinseutujani, niin että tuntui hassulta, kun kirjailija kuvaili tuttuja taloja ja maisemia niin yksityiskohtaisesti.
Aika nopeasti tuo tuli luettua, mutta suosittelen. Kirja varmasti jakaa mielipiteitä. Minä tykkäsin.
Aika nopeasti tuo tuli luettua, mutta suosittelen. Kirja varmasti jakaa mielipiteitä. Minä tykkäsin.
April 11, 2012
Rimmisen tajunnanvirtamaisen kielen pyörityksiin on uskallettava uppouduttua. Parhaimmillaan pääsee tarinaan kellumaan niin, että kaikki soljuu omalla painollaan eteenpäin eikä sympaattisen Irman seikkailuista oikein voi olla pitämättä. Vaikka on surua ja ahdistusta, on myös iloa ja kauneutta, ystävyyttä.
November 22, 2019
Aiheeltaan tylsä ja kerronnaltaan hidas kuvaus päällisin puolin ei-mistään - päähenkilönään keski-ikäinen nainen, joka käy soittelemassa tuntemattomien keravalaisen ovikelloja. Luin kirjan loppuun vain, koska halusin nähdä mihin tarina vie, ja loppua kohden ideaa alkoi jo hahmottuakin. Kielellä ”leikittelevä” tajunnanvirta on rasittavaa muutamia tehokkaita kohtauksia lukuun ottamatta.
Read
July 28, 2011Meidän rappuun tuli smana aamuna lappu kun aloin lukee kirja. Lapussa isännöitsijä ilmoitti että pitää kysyä ovipuhelimessa kuka eikä avata kelle tahansa. Hih. Mielensäpahoittajan ohessa parhaita kirjoja.
Read
August 5, 2011Irma ei tiedä itsekään, mikä häntä ajaa rimputtamaan keravalaisten ovikelloja ja tunkeutumaan ventovieraiden ihmisten sohville ja keittiönpöytien ääreen itsetehtyine kyselylomakkeineen. Surumielisen hauska romaani, kieleltään rikas ja yllättävä. Hömeltävä Irma on ihan huippumuija.
December 24, 2023
Kirja, jota voi hyvällä omalla tunnolla luonnehtia ”cringe comedyksi.” Irman edesottamukset ja sattumukset hykerryttävät, mutta samalla välillä kirjaa oli pakko lukea kuin sormien läpi. Rimmisen teksti on samalla runsasta ja mukaansa tempaavaa – vauhtia ja vaarallisia tilanteita unohtamatta.
July 10, 2024
Tavoitteena lukea kaikki Finlandia-palkintoehdokkaat:
(1984-2009: 184/184)
2010: 6/6
(2011: 5/6)
1984-2023: 195/268
4,5/5. Toinen Finlandia-ehdokkuus Mikko Rimmiselle – ensimmäinen tuli Pussikaljaromaanilla 2004. Vaikka tämä Nenäpäivä omissa papereissani häviääkin vähän Pussikaljaromaanille, niin niin hyvinä kuitenkin molempia pidän, että olisin palkinnut molemmat. Pitää kyllä vielä joskus lukea uudelleen näiden kahden romaanin välissä julkaistu Pölkkykin, josta muistelen pitäneeni kaikista eniten. Erityisen hienona muistan Pölkyn lopetuksen, joka taisi olla suorastaan tyrmäävä. Sillä teoksellaan Rimminen taisi ansaita itselleen oikeuden kirjoittaa taas tällainen hyvän-mielen-romaani tunteellisine loppuineen. Tällainen hampurilaisrakenne, jossa varsinaisena pihvinä oli kuitenkin se Pölkky? Mikko Rimminen kuuluu kyllä niihin kirjailijoihin, joiden tuotannon haluan lukea jollakin aikataululla kokonaan. Alla taas todisteita Rimmisen kielellisestä ilotulituksesta ja sanataituruudesta:
"Siitä astui ulos niin mieleenpainumattoman näköinen mies, että sitä teki mieli jo ajatella jotenkin ikimuistoisena." (s. 47)
"– Istutaan vaan, se sitten vastasi jotenkin omituisen yliäkisti, muttei tehnyt elettäkään, no, tehdäkseen elettäkään." (s. 59)
"Nopeasti olin Jokipaltioiden ovella ja pakotin itseni soittamaan kelloa ennen kuin rupesin pelkäämään. Sitten rupesin pelkäämään." (s. 215)
"... Ja kun ne sitten olivat aikansa kollottaneet niillä sijoillaan jokseenkin oudottuneen näköisinä niin pakkohan niiden oli sitten osaltaan ruveta maanittelemaan, ja niin siinä oli vähän aikaa oviaukontäydeltä sellaista pitkänomaista, vokaaleja venyttävää, melkein ulisevaa sanannusta jota ihmiset kohteliaisuuttaan ja hyvätapaisuuttaan päätyvät helposti pitämään miltei loputtomiin, vähän niin kuin jonkinlaista käänteistä tinkimistä." (s. 230)
"Ja niin pöhkö kuin se koko kuvitelma siinä nyt olikin niin mukava sitä siinä oli liu'utella edestakaisin kun pakkanen rasahteli nurkissa ja ikkuna kasvoi jääkukkia, sai haaveilla, leikkiä ajatusleikkiä, ei se nyt mikään haudanvakava tulevaisuudenkuva ollut, väliäkö hällä vaikka oltaisiin seisty pannuhuoneessa särpimässä haaleaa mehua, kunhan nyt vain toivoi siinä tiskipöydästä heijastuvaa usvareunaista kuvajaista tuijottaessaan että oltaisiin vain jotenkin yhdessä kaikki, yhdessä ja mukavia toisillemme.
Ihan mahdolliselta se tuntui." (s. 339)
Tätä vuotta 2010 pidän kyllä ehkä tähänastisista kovimpana Finlandia-vuotena ehdokkaiden tasolla mitattuna. Pidän sellaisia teoksia lähes kirjahyllyni pakkohankintoina, joille annan tähtiä 4,5/5 tai enemmän. Kun näitä on tähän mennessä ollut yhtä vuotta kohti 0-2, on 2010 niitä peräti 4.
4,5 Mikko Rimminen: Nenäpäivä 2010V
4,5 Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan 2010
4,5 Markus Nummi: Karkkipäivä 2010
4,5 Joel Haahtela: Katoamispiste 2010
4 Erik Wahlström: Flugtämjaren (Kärpäsenkesyttäjä) 2010
4- Riikka Pulkkinen: Totta 2010
(1984-2009: 184/184)
2010: 6/6
(2011: 5/6)
1984-2023: 195/268
4,5/5. Toinen Finlandia-ehdokkuus Mikko Rimmiselle – ensimmäinen tuli Pussikaljaromaanilla 2004. Vaikka tämä Nenäpäivä omissa papereissani häviääkin vähän Pussikaljaromaanille, niin niin hyvinä kuitenkin molempia pidän, että olisin palkinnut molemmat. Pitää kyllä vielä joskus lukea uudelleen näiden kahden romaanin välissä julkaistu Pölkkykin, josta muistelen pitäneeni kaikista eniten. Erityisen hienona muistan Pölkyn lopetuksen, joka taisi olla suorastaan tyrmäävä. Sillä teoksellaan Rimminen taisi ansaita itselleen oikeuden kirjoittaa taas tällainen hyvän-mielen-romaani tunteellisine loppuineen. Tällainen hampurilaisrakenne, jossa varsinaisena pihvinä oli kuitenkin se Pölkky? Mikko Rimminen kuuluu kyllä niihin kirjailijoihin, joiden tuotannon haluan lukea jollakin aikataululla kokonaan. Alla taas todisteita Rimmisen kielellisestä ilotulituksesta ja sanataituruudesta:
"Siitä astui ulos niin mieleenpainumattoman näköinen mies, että sitä teki mieli jo ajatella jotenkin ikimuistoisena." (s. 47)
"– Istutaan vaan, se sitten vastasi jotenkin omituisen yliäkisti, muttei tehnyt elettäkään, no, tehdäkseen elettäkään." (s. 59)
"Nopeasti olin Jokipaltioiden ovella ja pakotin itseni soittamaan kelloa ennen kuin rupesin pelkäämään. Sitten rupesin pelkäämään." (s. 215)
"... Ja kun ne sitten olivat aikansa kollottaneet niillä sijoillaan jokseenkin oudottuneen näköisinä niin pakkohan niiden oli sitten osaltaan ruveta maanittelemaan, ja niin siinä oli vähän aikaa oviaukontäydeltä sellaista pitkänomaista, vokaaleja venyttävää, melkein ulisevaa sanannusta jota ihmiset kohteliaisuuttaan ja hyvätapaisuuttaan päätyvät helposti pitämään miltei loputtomiin, vähän niin kuin jonkinlaista käänteistä tinkimistä." (s. 230)
"Ja niin pöhkö kuin se koko kuvitelma siinä nyt olikin niin mukava sitä siinä oli liu'utella edestakaisin kun pakkanen rasahteli nurkissa ja ikkuna kasvoi jääkukkia, sai haaveilla, leikkiä ajatusleikkiä, ei se nyt mikään haudanvakava tulevaisuudenkuva ollut, väliäkö hällä vaikka oltaisiin seisty pannuhuoneessa särpimässä haaleaa mehua, kunhan nyt vain toivoi siinä tiskipöydästä heijastuvaa usvareunaista kuvajaista tuijottaessaan että oltaisiin vain jotenkin yhdessä kaikki, yhdessä ja mukavia toisillemme.
Ihan mahdolliselta se tuntui." (s. 339)
Tätä vuotta 2010 pidän kyllä ehkä tähänastisista kovimpana Finlandia-vuotena ehdokkaiden tasolla mitattuna. Pidän sellaisia teoksia lähes kirjahyllyni pakkohankintoina, joille annan tähtiä 4,5/5 tai enemmän. Kun näitä on tähän mennessä ollut yhtä vuotta kohti 0-2, on 2010 niitä peräti 4.
4,5 Mikko Rimminen: Nenäpäivä 2010V
4,5 Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan 2010
4,5 Markus Nummi: Karkkipäivä 2010
4,5 Joel Haahtela: Katoamispiste 2010
4 Erik Wahlström: Flugtämjaren (Kärpäsenkesyttäjä) 2010
4- Riikka Pulkkinen: Totta 2010
June 12, 2025
Halusin lukea Nenäpäivän, kun tykästyin kovasti Rimmisen Pussikaljaromaaniin. Nenäpäivän kieli on yhtä taiturillista kuin esikoisessa, mutta minusta juoni on pakotetun oloinen eikä ihan riitä näinkin pitkään kirjaan. Keski-ikäinen Irma soittelee ovikelloja ja esiintyy kulutustutkijana vain saadakseen olla toisten ihmisten kanssa. Liikuttavaa ja säälittävää ja hauskaakin, mutta Irman käytöstä ei sittenkään jaksa ymmärtää ja myötähäpeä ja tylsistyminen valtaa lukijan mielen. Kirja on saanut Finlandia-palkinnon, minusta se olisi kuulunut Pussikaljaromaanille mieluummin. Kirjan loppu oli kaunis ja hyvä.
September 6, 2025
Tällainen ns. huumorikirjallisuus on minulle henkilökohtaisesti haastava konsepti. Harvoin osuu kohdalle oikeasti minua naurattava teos, eikä tämäkään saanut minussa aikaan kuin pari vaimeaa hymähdystä.
Kieli sinänsä oli virkistävän omaperäistä ja kirjailijan viljelemät uudissanat varsin herkullisia, mutta toisaalta mukana oli töksähtäviä lauserakenteita, jotka toistuessaan alkoivat häiritä: ”viesti siellä sitten olikin, luurissa”; ”aika hidastahan se oli, meno”; ”bensakin näytti olevan melkein loppu, miten ne sitä nykyään niin ahnaasti söivätkään, autot”, ”siinä se sitten kumminkin oli, määränpää” jne.
Kieli sinänsä oli virkistävän omaperäistä ja kirjailijan viljelemät uudissanat varsin herkullisia, mutta toisaalta mukana oli töksähtäviä lauserakenteita, jotka toistuessaan alkoivat häiritä: ”viesti siellä sitten olikin, luurissa”; ”aika hidastahan se oli, meno”; ”bensakin näytti olevan melkein loppu, miten ne sitä nykyään niin ahnaasti söivätkään, autot”, ”siinä se sitten kumminkin oli, määränpää” jne.
Read
March 8, 2022Mir fällt es schwer das Buch zu bewerten. Es ist eine liebevolle, etwas abgedrehte Geschichte über eine einsame Frau, die Kontakt sucht, indem sie sich als Marktforscherin ausgibt. Leider war das Buch für mich an den falschen Stellen zu ausführlich mit vielen ausschweifenden Beschreibungen und an den Stellen, die ich gerne detaillierter beschrieben gehabt hätte, zu kurz gehalten. So kam für mich leider erst am Ende eine Spannung auf. Schade, denn die Idee für die Geschichte sowie der bildliche Schreibstil des Autors haben mir gut gefallen.
June 25, 2017
I had high expectations of this book - it sounded both charming, touching, and funny. It was neither - well, it was funny in parts, but the over-all picture was that it was too slow, and Irma was simply a pain in the b... - I really wanted to like her, but she was simply so annoying and irritating, I couldn't!
The language was great though and earns the two stars - I loved all the word-pictures and new metaphors!
The language was great though and earns the two stars - I loved all the word-pictures and new metaphors!
January 24, 2018
Mikko rimmistelee menemään sellaisella sanaähkyllä, että yhdistettynä henkilöiden loputtomaan jahkaamiseen ja mikrotoilailuun se aiheutti mulle niin kosmisia levottomat jalat -oireita, että useaan kertaan piti panna kirja sivuun jokusenkymmenen sivun jälkeen. Mutta oli siinä jotenkin hyviäkin jaksoja.
December 2, 2018
Yksinäinen Irma tulee lötyäneeksi itsensä talojen ovilta ja kertovansa tekevänsä taloustutkimuksen gallupia: Mitä mieltä olette pähkinöistä? Pidättekö broilerinmaksasta?
Nenäpäivä on inhimillinen kuvaus yksinäisyydestä ja kaipuusta toisen ihmisen luo, rupattelemaan niitä näitä kahvikupin ääreen, myötäelämään. Se on samaan aikaan jotenkin omalla tavallaan surullinen mutta kuitenkin lohdullinen.
Nenäpäivä on inhimillinen kuvaus yksinäisyydestä ja kaipuusta toisen ihmisen luo, rupattelemaan niitä näitä kahvikupin ääreen, myötäelämään. Se on samaan aikaan jotenkin omalla tavallaan surullinen mutta kuitenkin lohdullinen.
September 27, 2020
Kirjassa rakentuu henkilökuva omassa maailmassaan tuhisevasta empaattisesta henkilöstä, Irmasta. Jokaisen todellisuus on subjektiiven kokemus, niin Irmankin. Henkilökuvaukset nyasseineen todenoloisia rakentaen tarinaa. Kirjassa kulkee alatarinana ymmärrys toisen, tuntemattomankin ihmisolennon välittämisestä ja ymmärtämisestä. Sellainen voi palautua aina takaisin omalle kohdalle.
April 23, 2018
Kaksijakoinen lukukokemus. Toisaalta tarinan päähenkilön, Irma, jahkailu ja törmäily oli raivostuttavaa, samoin Rimmisen uudissanaverbit. Toisaalta kirjassa oli huumoria, joka minua miellytti sekä jännitystä, joka pisti lukemaan eteenpäin, jotta sai tietää miten asiassa kävi.
January 6, 2024
Hyvää kielenkäyttöä, paikoin hauska, hieman puuduttava tekstierämaan määrän vuoksi. Olen pelännyt, että kirja liittyy siihen julkisuuden Nenäpäivään, jonka tarkoitusta en ole koskaan selvittänyt, mutta ei liity, ja päähenkilö pohti itse asiassa hetken verran samaa asiaa: mikä ihmeen Nenäpåivä.
January 9, 2018
Pidin ensilukemalla enemmän kuin nyt toisella kierroksella. Erittäin hyvä kyllä edelleen.
Displaying 1 - 30 of 68 reviews