What do you think?
Rate this book
27 eli kuolema tekee taiteilijan
Angie täyttää 27 vuotta ja häneen iskee paniikki, ettei enää ehdi tulla kuuluisaksi taiteilijaksi ja kuolla uran huipulla idoliensa Kurt Cobainin, Jim Morrisonin, Janis Joplinin ja Jimi Hendrixin lailla ennen 28. syntymäpäiväänsä.
Angie huuhailee opiskelukaupungissaan Prahassa ja ajautuu taiteellisten ambitioidensa sekä perheensä kanssa umpikujaan. Hän päättää häipyä kuvioista. Onneksi Angien kirjallisuudenopettaja on vastikään saarnannut palavasti kalevalaisista symboleista ja paljastanut omistavansa järvi-Suomesta ihka aidon rantaosuuden.
Toisaalla pohjoisessa eletään ekologista ja hivenen kaoottista lapsiperheen elämää. Maalaiskylässä metsän keskellä asustavat äiti, isä, kolme lasta sekä tietysti kuopuksen pehmosika Herra Possu. Metsäläisperheen arki järkähtelee, kun piharakennukseen muuttaa taiteilijuuttaan etsivä Angie.
Alexandra Salmelan esikoisromaani on erilaisten tekstien yhdistelmä, hurmaava sekoitus tragediaa, tilannekomediaa, farssia ja itseironista kasvutarinaa. Kukaan ei säästy pilkalta, ja lukijan nauruhermoja – ja ihan vain hermoja – koetellaan, kun Angien moninaiset yritykset taiteen kentällä kariutuvat toinen toisensa jälkeen.
Graphic designer/ Graafinen suunnittelu: Nina Leino/ PdR©
Samalla luodaan hieno kuva perheen äidistä ja perheen hiljaisesta vajoamisesta kohti huoltoasemajuhlalounaita.
Salmela on omaääninen esikoiskirjailija, jonka taidokas tyyli yhdistelee rohkeasti niin keskieurooppalaista veijaritarinaa kuin suomalaista kansankuvaustakin.
Angie huuhailee opiskelukaupungissaan Prahassa ja ajautuu taiteellisten ambitioidensa sekä perheensä kanssa umpikujaan. Hän päättää häipyä kuvioista. Onneksi Angien kirjallisuudenopettaja on vastikään saarnannut palavasti kalevalaisista symboleista ja paljastanut omistavansa järvi-Suomesta ihka aidon rantaosuuden.
Toisaalla pohjoisessa eletään ekologista ja hivenen kaoottista lapsiperheen elämää. Maalaiskylässä metsän keskellä asustavat äiti, isä, kolme lasta sekä tietysti kuopuksen pehmosika Herra Possu. Metsäläisperheen arki järkähtelee, kun piharakennukseen muuttaa taiteilijuuttaan etsivä Angie.
Alexandra Salmelan esikoisromaani on erilaisten tekstien yhdistelmä, hurmaava sekoitus tragediaa, tilannekomediaa, farssia ja itseironista kasvutarinaa. Kukaan ei säästy pilkalta, ja lukijan nauruhermoja – ja ihan vain hermoja – koetellaan, kun Angien moninaiset yritykset taiteen kentällä kariutuvat toinen toisensa jälkeen.
Graphic designer/ Graafinen suunnittelu: Nina Leino/ PdR©
Samalla luodaan hieno kuva perheen äidistä ja perheen hiljaisesta vajoamisesta kohti huoltoasemajuhlalounaita.
Salmela on omaääninen esikoiskirjailija, jonka taidokas tyyli yhdistelee rohkeasti niin keskieurooppalaista veijaritarinaa kuin suomalaista kansankuvaustakin.
312 pages, Hardcover
First published October 1, 2010
15 people are currently reading
191 people want to read
About the author
Alexandra Salmela
18 books10 followersAlexandra (Saša) Salmela on syntynyt vuonna 1980 Bratislavassa, silloisessa Tšekkoslovakiassa.
Pienestä pitäen hän on kirjoittanut lukuisia laadultaan hyvin eritasoisia runoja, satuja, kertomuksia ja draamoja, osallistunut moneen kirjoituskilpailuun, saanut muutaman tunnustuksen ja voittanutkin kerran. Vuoden 1999 jälkeen hän ei ole onneksi enää kirjoittanut yhtään runoa.
Hän on valmistunut teatteridramaturgiksi Bratislavan Teatterikorkeakoulusta ja suomen kielen ja kirjallisuuden maisteriksi Prahan Kaarlen yliopistosta. Nykyään hän asuskelee kaupungin ja erämaan välimaastossa ja pohtii, mitä tekisi elämälleen.
Pienestä pitäen hän on kirjoittanut lukuisia laadultaan hyvin eritasoisia runoja, satuja, kertomuksia ja draamoja, osallistunut moneen kirjoituskilpailuun, saanut muutaman tunnustuksen ja voittanutkin kerran. Vuoden 1999 jälkeen hän ei ole onneksi enää kirjoittanut yhtään runoa.
Hän on valmistunut teatteridramaturgiksi Bratislavan Teatterikorkeakoulusta ja suomen kielen ja kirjallisuuden maisteriksi Prahan Kaarlen yliopistosta. Nykyään hän asuskelee kaupungin ja erämaan välimaastossa ja pohtii, mitä tekisi elämälleen.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 34 reviews
March 13, 2020
Alexandra Salmelan ”27 eli kuolema tekee taiteilijan” (Teos, 2010) kertoo Angiesta, joka on vakuuttunut siitä, että jäädäkseen ihmisten mieliin suurena taiteilijana, hänen on tehtävä elämäntyönsä ja kuoltava kuuluisana ennen kuin hän täyttää 28 vuotta. Päästäkseen ihailemiensa Kurt Cobainin, Jimi Hendrixin ja Janis Japlinin kanssa 27-kerhoon Angie yrittää epätoivoisesti kirjoittaa kirjallista mestariteostaan ja pakenee kotimaastaan Tsekistä Suomen maaseudulle luomaan unohtumatonta taidetta.
Suomessa asustaa omalaatuinen perhe, jonka saunarakennukseen Angie muuttaa. Perheen elämää tarkastelee kolme epäluotettavalta vaikuttavaa kertojaa: suuruudenhullu Angie, perheen kuopuksen naiivi ja ylipirteä pehmolelu Herra Possu ja talon nurkissa majaileva ylimielinen kissa Kassandra. Lisäksi tapahtumia tarkkailee perheen auto, mutta se ei saa omaa ääntä tai ajatuksia, minkä vuoksi onkin aiheellista kysyä, onko se tarinan kertoja vai vain tapahtumapaikka, vaikka teoksen tyyli autolukujen kohdalla vaihtuukin.
Kirja on satiiri, jonka samanaikaisesti raivostuttavinta ja viihdyttävintä antia ovat Angien kirjoittamat kaunokirjalliset katkelmat, jotka ovat toisinaan tekotaiteellista roskaa ja äärimmäisen puuduttavaa luettavaa, toisinaan autofiktiivistä liioittelua, josta pitää rivien välistä yrittää lukea, mitä todella on tapahtunut. Angien pakkomielle jonkin mullistavan ja hienon luomiseen on äärimmäisen tunnistettava, sillä minäkin haaveilen siitä, että kirjoittamani kirja joskus julkaistaisiin. Ehkä juuri siksi Angien toisinaan sekopäinenkin puuhailu tuntui niin sympaattiselta: olenhan minä itsekin harjoitellut mm. kirjailijahaastatteluja 10-vuotiaasta asti siltä varalta, että sellaiseen tilanteeseen joskus joudun. 😂
Erilaisilla tyyleillä ja kertojaäänillä leikittelevä teos ei ole helpoin kirja lukea, mutta se jää mieleen. Pidin, oikeastaan aika paljonkin. 3,5/5 ⭐️
Suomessa asustaa omalaatuinen perhe, jonka saunarakennukseen Angie muuttaa. Perheen elämää tarkastelee kolme epäluotettavalta vaikuttavaa kertojaa: suuruudenhullu Angie, perheen kuopuksen naiivi ja ylipirteä pehmolelu Herra Possu ja talon nurkissa majaileva ylimielinen kissa Kassandra. Lisäksi tapahtumia tarkkailee perheen auto, mutta se ei saa omaa ääntä tai ajatuksia, minkä vuoksi onkin aiheellista kysyä, onko se tarinan kertoja vai vain tapahtumapaikka, vaikka teoksen tyyli autolukujen kohdalla vaihtuukin.
Kirja on satiiri, jonka samanaikaisesti raivostuttavinta ja viihdyttävintä antia ovat Angien kirjoittamat kaunokirjalliset katkelmat, jotka ovat toisinaan tekotaiteellista roskaa ja äärimmäisen puuduttavaa luettavaa, toisinaan autofiktiivistä liioittelua, josta pitää rivien välistä yrittää lukea, mitä todella on tapahtunut. Angien pakkomielle jonkin mullistavan ja hienon luomiseen on äärimmäisen tunnistettava, sillä minäkin haaveilen siitä, että kirjoittamani kirja joskus julkaistaisiin. Ehkä juuri siksi Angien toisinaan sekopäinenkin puuhailu tuntui niin sympaattiselta: olenhan minä itsekin harjoitellut mm. kirjailijahaastatteluja 10-vuotiaasta asti siltä varalta, että sellaiseen tilanteeseen joskus joudun. 😂
Erilaisilla tyyleillä ja kertojaäänillä leikittelevä teos ei ole helpoin kirja lukea, mutta se jää mieleen. Pidin, oikeastaan aika paljonkin. 3,5/5 ⭐️
December 2, 2011
Odotin kirjalta paljon, paljon parempaa. Bongasin kirjan kirjastosta ja ajattelin lukea sen itsekin, koska jossain lehtiartikkelissa kirjaa oli kehuttu hyvin pontevin sanoin. Itse en voi kuitenkaan yhtyä samaan. Teos on onneton, kaikessa monimutkaisuuden ja eri kielellisten ilmauksien tavoittelusta huolimatta. Kirjan päähenkilö opiskelee kirjallisuutta mutta hän saa päähänsä, että edesmenneiden suurten taiteilijoiden tapaan hänenkin tulee kuolla 27-vuotiaana. Niinpä hän listaa merkittäviä henkilöitä ja heidän kuolintapansa, ja samalla hän miettii kuinka hän voisi kuolla hienosti. Mikään tavallinen tyylihän ei sovi. Jotta hänen kuolemallaan olisi jotain merkitystä, hänen täytyy ensin saada nimensä historian kirjoihin, niinpä hän alkaa kirjoittaa erilaisia tekstejä, kunnes lopulta hän matkustaa Suomeen vieraan perheen luokse asumaan, ja siellä hän aikoo antaa luomistyölle ja saada valmiiksi menestysteoksensa. Kirjoitustyyli tässä tulevassa jymytarinassa vaihtelee ja elämän mielekkyys samoin. Perhe tuntuu omituiselta ja koulusta ja ystäviltä tulee vain negatiivista palutetta.
Kirja on sekoitus erilaisia tekstejä enkä pitänyt siitä alkuunkaan. Ensinnäkin, kirjaa oli todella hankalaa lukea sen takia, että kesti kauan ennen kuin edes jonkinlainen punainen lanka löytyi. Yksi luku saattoi olla runo, toinen sadunomaisesti kerrottu. Tuli mieleen kuin lukisi koululaisen ainevihkoa. Toiseksi, kirjoitus oli mielestäni jokseenkin melko amatöörimaista, ei lainkaan nautittavaa. Yksinkertaisesti typerää.
Tämä kirja noudattaa kliseistä otetta, päähenkilö on kuin murrosikään tullut palikka, joka ihmettelee mitä se äänenmurros nyt tarkoittaa. Kirjan lopussa hän sitten lähtee Suomesta ja huomaakin, että kas vain, ehdin täyttää 28 vuotta, enkä kuollutkaan, ja nyt minä olen onnellinen ja elämässäni on viimein tasapaino.
Ehkä johonkin omaa identiteettiään etsivälle kirja saattaa toimia tai jollekin joka pitää samanlaisesta tekotaiteellisesta vuodatuksesta, sellainen, joka etsii omaa suuntaansa esimerkiksi kirjoittajana mutta ei todellisuudessa ymmärrä siitä(kään) mitään kuten kirjan päähenkilökin.
Onneton tekele.
Kirja on sekoitus erilaisia tekstejä enkä pitänyt siitä alkuunkaan. Ensinnäkin, kirjaa oli todella hankalaa lukea sen takia, että kesti kauan ennen kuin edes jonkinlainen punainen lanka löytyi. Yksi luku saattoi olla runo, toinen sadunomaisesti kerrottu. Tuli mieleen kuin lukisi koululaisen ainevihkoa. Toiseksi, kirjoitus oli mielestäni jokseenkin melko amatöörimaista, ei lainkaan nautittavaa. Yksinkertaisesti typerää.
Tämä kirja noudattaa kliseistä otetta, päähenkilö on kuin murrosikään tullut palikka, joka ihmettelee mitä se äänenmurros nyt tarkoittaa. Kirjan lopussa hän sitten lähtee Suomesta ja huomaakin, että kas vain, ehdin täyttää 28 vuotta, enkä kuollutkaan, ja nyt minä olen onnellinen ja elämässäni on viimein tasapaino.
Ehkä johonkin omaa identiteettiään etsivälle kirja saattaa toimia tai jollekin joka pitää samanlaisesta tekotaiteellisesta vuodatuksesta, sellainen, joka etsii omaa suuntaansa esimerkiksi kirjoittajana mutta ei todellisuudessa ymmärrä siitä(kään) mitään kuten kirjan päähenkilökin.
Onneton tekele.
May 19, 2017
Za pár dní přežiju Cobaina, což je trochu smutné, protože jsem měla naplánovanou brokovnici na 21 let. Na druhou stranu je pozitivní, že jsem se již (jakžtakž) smířila se svou existencí.
Edit: vsuvka: ve skutečnosti jsem byla v Cobainově věku v den, kdy jsem toto psala - 17. 5. 2017, ale bohužel neumím počítat - konec vsuvky
Hlavní hrdinka se také potřebuje smířit, v čemž mi byla blízká, a to i přesto, že byla často na facku. Nicméně já jsem také často na facku, tudíž jsem jí mohla s klidným svědomím odpustit.
Tímto končím své myšlenkové pochody, protože v tomto směru ani žádné další moc nemám. Jako celek mě knížka nijak nepřiměla k zamyšlení ani lásce.
Mými oblíbenými vypravěči byli - plyšové prasátko a zcela živoucí kočička.
Lidské existence patřily do kategorie - velké zlo a bohužel jich tam byla převaha.
Nejhorší bylo auto. Nikdy si nenechte nic vyprávět od auta. NIKDY.
Nemáte zač za přínosný a hodnotný názor.
Edit: vsuvka: ve skutečnosti jsem byla v Cobainově věku v den, kdy jsem toto psala - 17. 5. 2017, ale bohužel neumím počítat - konec vsuvky
Hlavní hrdinka se také potřebuje smířit, v čemž mi byla blízká, a to i přesto, že byla často na facku. Nicméně já jsem také často na facku, tudíž jsem jí mohla s klidným svědomím odpustit.
Tímto končím své myšlenkové pochody, protože v tomto směru ani žádné další moc nemám. Jako celek mě knížka nijak nepřiměla k zamyšlení ani lásce.
Mými oblíbenými vypravěči byli - plyšové prasátko a zcela živoucí kočička.
Lidské existence patřily do kategorie - velké zlo a bohužel jich tam byla převaha.
Nejhorší bylo auto. Nikdy si nenechte nic vyprávět od auta. NIKDY.
Nemáte zač za přínosný a hodnotný názor.
January 13, 2018
Som tak rada, že toto je za mnou.
February 8, 2019
Luettu Monikulttuurinen kirjallisuus Suomessa -kurssille.
5 tähteä kirjan idealle, 1 tähti lukukokemukselle. Kompromissina siis 3 tähteä.
27 eli kuolema tekee taiteilijan on hirveä romaani. Päähenkilö Angie, 27-vuotias tekotaiteellinen itserakas saamaton laiska paska, on kenties raivostuttavin romaanipäähenkilö kehen olen koskaan törmännyt. Hänen taiteellisesta visioinnistaan ja tekstiyritelmistään läpi kahlaaminen on kiduttavampaa kuin omien yläasteaikaisten runojeni lukeminen.
Pirullista kyllä, Salmela on täysin tietoinen päähenkilönsä karmeudesta. Halki romaanin kantava metafiktiivinen kommentointi, ironisointi ja parodisointi eivät anna lukijalle oikeutta haukkua kirjaa - se on nimittäin raivostuttavan hyvin kirjoitettu. Suomen kielen notkahdukset on upotettu huonoihin proosansisäisiin proosakatkelmiin ja henkilöhahmojen eskaloituva toilailu on kehystetty teemaan erinomaisesti.
Angien ohella vihasin sydämeni pohjasta yhtä näkökulmahenkilöistä: pehmolelu Herra Possua. Kun jokainen Possun luvuista alkaa viattoman pirteällä moikkelis koikkeliksella, teki mieli repiä sivu tai tukkaa irti. Yhtä karseaa luettavaa olivat todennäköisesti tietoisen teknisesti kirjoitetut draamamuotoiset kohtaukset perheautossa.
Kertomusteoreettisesti luettuna 27 eli kuolema tekee taiteilijan on viiden tähden romaani, mutta lukukokemuksena se on niin tuskallinen, että en haluaisi suositella tätä kuin suurille masokisteille, jos heillekään.
5 tähteä kirjan idealle, 1 tähti lukukokemukselle. Kompromissina siis 3 tähteä.
27 eli kuolema tekee taiteilijan on hirveä romaani. Päähenkilö Angie, 27-vuotias tekotaiteellinen itserakas saamaton laiska paska, on kenties raivostuttavin romaanipäähenkilö kehen olen koskaan törmännyt. Hänen taiteellisesta visioinnistaan ja tekstiyritelmistään läpi kahlaaminen on kiduttavampaa kuin omien yläasteaikaisten runojeni lukeminen.
Pirullista kyllä, Salmela on täysin tietoinen päähenkilönsä karmeudesta. Halki romaanin kantava metafiktiivinen kommentointi, ironisointi ja parodisointi eivät anna lukijalle oikeutta haukkua kirjaa - se on nimittäin raivostuttavan hyvin kirjoitettu. Suomen kielen notkahdukset on upotettu huonoihin proosansisäisiin proosakatkelmiin ja henkilöhahmojen eskaloituva toilailu on kehystetty teemaan erinomaisesti.
Angien ohella vihasin sydämeni pohjasta yhtä näkökulmahenkilöistä: pehmolelu Herra Possua. Kun jokainen Possun luvuista alkaa viattoman pirteällä moikkelis koikkeliksella, teki mieli repiä sivu tai tukkaa irti. Yhtä karseaa luettavaa olivat todennäköisesti tietoisen teknisesti kirjoitetut draamamuotoiset kohtaukset perheautossa.
Kertomusteoreettisesti luettuna 27 eli kuolema tekee taiteilijan on viiden tähden romaani, mutta lukukokemuksena se on niin tuskallinen, että en haluaisi suositella tätä kuin suurille masokisteille, jos heillekään.
September 22, 2012
The worst "novel" I've ever had the displeasure of reading. I couldn't wait for it to be over, I was literally aching for it to end. However, a good example of the utterly useless juvenile trash that gets passed off as Finnish literature these days.
October 24, 2015
Nautinnollinen! Nauratti ja lopussa kuristi kurkkua.
June 22, 2024
Tavoitteena lukea kaikki Finlandia-palkintoehdokkaat:
(1984-2009: 184/184)
2010: 3/6
(2011: 2/6)
1984-2023: 189/268
4,5/5. Romaani, josta ei ole mitenkään erityisen vaikeaa löytää hienoja ja suorastaan nerokkaita sitaatteja. Kirjan päähenkilö Angie haluaa epätoivoisesti päästä 27-kerhoon, eli tulla kuuluisaksi ja kuolla ihailtuna ennen kuin ehtii täyttämään 28 vuotta, mutta epäonnistuu siinä. Kirjaa voisi varmaan pitää kokeellisenakin, mutta mitenkään erityisen vaikea se ei kuitenkaan ole. Kokeellisuus näkyy kirjan ulkoasussakin – siinä vaikkapa miten kirjasintyypitkin vaihtuvat villisti. Ja vaihtuvat kertojahahmotkin voivat olla melkein mitä hyvänsä: lemmikkikissasta pehmoeläin Herra Possuun. Herra Possun kertomat jaksot tapailevat lasten satujen tyyliä. Onko niin, ettei suomen kieli ole alunperin Alexandra Salmelan äidinkieli, vaan hän on opetellut sen mahdollisesti vasta myöhemmällä iällä??? Jos näin on, niin sittenhän on aivan erityisen ihailtavaa, että hän on saanut hiottua sen näin korkealle ja anarkistiselle tasolle.
"Minulla on vuosi aikaa tulla kuuluisaksi, kuolla traagisesti alkoholiin, huumeisiin, tappavaan tautiin, kauheaan tapaturmaan, itsemurhaan tai murhaan ja elää siten ikuisesti palvovan ihailijakunnan sydämissä." (s. 14)
"Hän sietää hulttiota, koska hän ymmärtää Borisin epätoivoista taistelua vastaan rankkaa todellisuutta vailla lahjakkuutta." (s. 53)
"Samana hetkenä Marek ilmestyy leveään ovensuuhun kolme tuoppia kädessään ja paksu suolatikku suussaan ja kysyy, liittyykö huuto jotenkin uuteen tekstiini ja siihen faktaan, etten enää jaksa edes teeskennellä keksiväni tarinoita esimerkiksi antamalla konkreettisille tuttavapiiristäni poimineille henkilöille fiktiivisiä nimiä, vaan tylsän inhorealistisesti ja täysin ilman mitään taiteellista pyrkimystä tai edes pientä huumorin ripausta kopioin elämäni suoraan paperille niin amatöörimäisellä tavalla, ettei lopputulosta voi kutsua kuin teini-ikäisen diivan rakkaaksi päiväkirjaksi." (s. 94)
"Tänään täytän kakskytkahdeksan.
Minä elän.
Voi vittu." (s. 278)
"Sano jotain! (itkee) Älä oo tommonen sulkeutunut tunteeton simpukkapaskapää, sano et sä vihaat mua, sano jotain tai ainakin lyö, tapa vaikka! (nyyhkyttää ja lyö Häntä, joka ajaa)" (s. 293)
"Se kaatui polvilleen kuin synninpäästöä anova katuvainen ja se sama samea vesi, joka satoi sen silmistä, satoi nyt kaatamalla myös taivaasta, ja se kärsi niin, että oli repeytyä tuskasta, ja tällä kertaa en minäkään huomannut rajaa todellisen ja näytellyn välillä, koska sitä rajaa ei ollut, koska tällä kertaa kaikki oli aitoa. Sääli sitä kohtaan ja samalla entuudestaan tuntematon itsesääli valtasivat minut, kun ymmärsin, että tämä on loppu, että tässä kuoli olento, jonka sen sekopäisen vahvuuden takia valitsin vihattavaksi." (s. 297)
"Kun tunsin saavuttavani tyyneyden, kun luovuin kaikesta turhasta kunnianhimosta ja olin tyytyä sellaiseen, jolle en tunne parempaa nimitystä kuin pateettisen ja kliseisen ilmauksen pieni ja aito, oli kohtalon tai jumalan tai sattuman tai äärimmäisen epäonnen tai jonkun muun kaikkivoipan ilkeämielisen kusipään iskettävä minuun kovalla nyrkillä ja muserrettava minut kuiviin imetyiksi atomeiksi." (s. 298)
(1984-2009: 184/184)
2010: 3/6
(2011: 2/6)
1984-2023: 189/268
4,5/5. Romaani, josta ei ole mitenkään erityisen vaikeaa löytää hienoja ja suorastaan nerokkaita sitaatteja. Kirjan päähenkilö Angie haluaa epätoivoisesti päästä 27-kerhoon, eli tulla kuuluisaksi ja kuolla ihailtuna ennen kuin ehtii täyttämään 28 vuotta, mutta epäonnistuu siinä. Kirjaa voisi varmaan pitää kokeellisenakin, mutta mitenkään erityisen vaikea se ei kuitenkaan ole. Kokeellisuus näkyy kirjan ulkoasussakin – siinä vaikkapa miten kirjasintyypitkin vaihtuvat villisti. Ja vaihtuvat kertojahahmotkin voivat olla melkein mitä hyvänsä: lemmikkikissasta pehmoeläin Herra Possuun. Herra Possun kertomat jaksot tapailevat lasten satujen tyyliä. Onko niin, ettei suomen kieli ole alunperin Alexandra Salmelan äidinkieli, vaan hän on opetellut sen mahdollisesti vasta myöhemmällä iällä??? Jos näin on, niin sittenhän on aivan erityisen ihailtavaa, että hän on saanut hiottua sen näin korkealle ja anarkistiselle tasolle.
"Minulla on vuosi aikaa tulla kuuluisaksi, kuolla traagisesti alkoholiin, huumeisiin, tappavaan tautiin, kauheaan tapaturmaan, itsemurhaan tai murhaan ja elää siten ikuisesti palvovan ihailijakunnan sydämissä." (s. 14)
"Hän sietää hulttiota, koska hän ymmärtää Borisin epätoivoista taistelua vastaan rankkaa todellisuutta vailla lahjakkuutta." (s. 53)
"Samana hetkenä Marek ilmestyy leveään ovensuuhun kolme tuoppia kädessään ja paksu suolatikku suussaan ja kysyy, liittyykö huuto jotenkin uuteen tekstiini ja siihen faktaan, etten enää jaksa edes teeskennellä keksiväni tarinoita esimerkiksi antamalla konkreettisille tuttavapiiristäni poimineille henkilöille fiktiivisiä nimiä, vaan tylsän inhorealistisesti ja täysin ilman mitään taiteellista pyrkimystä tai edes pientä huumorin ripausta kopioin elämäni suoraan paperille niin amatöörimäisellä tavalla, ettei lopputulosta voi kutsua kuin teini-ikäisen diivan rakkaaksi päiväkirjaksi." (s. 94)
"Tänään täytän kakskytkahdeksan.
Minä elän.
Voi vittu." (s. 278)
"Sano jotain! (itkee) Älä oo tommonen sulkeutunut tunteeton simpukkapaskapää, sano et sä vihaat mua, sano jotain tai ainakin lyö, tapa vaikka! (nyyhkyttää ja lyö Häntä, joka ajaa)" (s. 293)
"Se kaatui polvilleen kuin synninpäästöä anova katuvainen ja se sama samea vesi, joka satoi sen silmistä, satoi nyt kaatamalla myös taivaasta, ja se kärsi niin, että oli repeytyä tuskasta, ja tällä kertaa en minäkään huomannut rajaa todellisen ja näytellyn välillä, koska sitä rajaa ei ollut, koska tällä kertaa kaikki oli aitoa. Sääli sitä kohtaan ja samalla entuudestaan tuntematon itsesääli valtasivat minut, kun ymmärsin, että tämä on loppu, että tässä kuoli olento, jonka sen sekopäisen vahvuuden takia valitsin vihattavaksi." (s. 297)
"Kun tunsin saavuttavani tyyneyden, kun luovuin kaikesta turhasta kunnianhimosta ja olin tyytyä sellaiseen, jolle en tunne parempaa nimitystä kuin pateettisen ja kliseisen ilmauksen pieni ja aito, oli kohtalon tai jumalan tai sattuman tai äärimmäisen epäonnen tai jonkun muun kaikkivoipan ilkeämielisen kusipään iskettävä minuun kovalla nyrkillä ja muserrettava minut kuiviin imetyiksi atomeiksi." (s. 298)
September 19, 2019
„- Mit kéne még szerinted csinálnom?
– Semmit. Kevesebb mindent, de jobban”
Angie a 27-es szám bűvöletében él: mivel valamennyi eszmei példaképe 27 évesen halt meg (Cobain, Hendrix, Joplin, Morrison, stb.), ezért ő sem akarja kivárni a 28-at. Elhatározza hát, hogy még a kérdéses életkor előtt összeüt valami halhatatlan irodalmi alkotást, aztán a lehető legemlékezetesebb módon búcsút int az árnyékvilágnak. Vajon tartja magát elképzeléséhez? És ha igen: miféle szellemes módját választja az öngyilkolásnak? Ez a két kérdés az a cukorka, amivel Salmela becsalogatja olvasóját az érdektelenség bozótjába, jól kihasználva, hogy csak kibírjuk valahogy azt a 300 oldal langyos semmit, bízva a bombasztikus végkifejletben*. Az említett langyos semmi két szálból áll: 1.) Angie írói válságának taglalásából – ami egy újabb trükkös variáns a feladványra: hogyan írjunk könyvet arról, hogy nem tudunk könyvet írni? 2.) Egy háromgyermekes finn család ügyeinek-bajainak részletezéséből a skandináv vadonban – abban ugyanakkor komolyan kételkedem, hogy ha egy kétéves kislány plüssjátszótársa (bizonyos Röfi Úrfi) narrál nekünk egy bevásárlást a szupermarketben, akkor az máris eredeti és érdekes lesz.
A két szál aztán a könyv harmadánál találkozik, ami a szereplők interakciójától kicsit barátságosabbá is válik – ugyanakkor a legmagasztalóbb jelző, amit össze tudok kaparni vele kapcsolatban, az továbbra is csak a „jópofa”. A szereplők jópofán beszélgetnek, jópofán konfrontálódnak, jópofán átértékelik saját életüket. Olyan szavakat, mint „mély” és „sokrétű”, már nem mernék a sz��veggel egy kontextusban emlegetni. Habkönnyű half-irodalom mérsékelt mondanivalóval – néha untam, de legalább nem fájt.
* Amely végkifejlet bombasztikussága bizonnyal megemelte volna a csillagok számát. Volna.
– Semmit. Kevesebb mindent, de jobban”
Angie a 27-es szám bűvöletében él: mivel valamennyi eszmei példaképe 27 évesen halt meg (Cobain, Hendrix, Joplin, Morrison, stb.), ezért ő sem akarja kivárni a 28-at. Elhatározza hát, hogy még a kérdéses életkor előtt összeüt valami halhatatlan irodalmi alkotást, aztán a lehető legemlékezetesebb módon búcsút int az árnyékvilágnak. Vajon tartja magát elképzeléséhez? És ha igen: miféle szellemes módját választja az öngyilkolásnak? Ez a két kérdés az a cukorka, amivel Salmela becsalogatja olvasóját az érdektelenség bozótjába, jól kihasználva, hogy csak kibírjuk valahogy azt a 300 oldal langyos semmit, bízva a bombasztikus végkifejletben*. Az említett langyos semmi két szálból áll: 1.) Angie írói válságának taglalásából – ami egy újabb trükkös variáns a feladványra: hogyan írjunk könyvet arról, hogy nem tudunk könyvet írni? 2.) Egy háromgyermekes finn család ügyeinek-bajainak részletezéséből a skandináv vadonban – abban ugyanakkor komolyan kételkedem, hogy ha egy kétéves kislány plüssjátszótársa (bizonyos Röfi Úrfi) narrál nekünk egy bevásárlást a szupermarketben, akkor az máris eredeti és érdekes lesz.
A két szál aztán a könyv harmadánál találkozik, ami a szereplők interakciójától kicsit barátságosabbá is válik – ugyanakkor a legmagasztalóbb jelző, amit össze tudok kaparni vele kapcsolatban, az továbbra is csak a „jópofa”. A szereplők jópofán beszélgetnek, jópofán konfrontálódnak, jópofán átértékelik saját életüket. Olyan szavakat, mint „mély” és „sokrétű”, már nem mernék a sz��veggel egy kontextusban emlegetni. Habkönnyű half-irodalom mérsékelt mondanivalóval – néha untam, de legalább nem fájt.
* Amely végkifejlet bombasztikussága bizonnyal megemelte volna a csillagok számát. Volna.
October 25, 2021
Goodreads kuvailee teosta näin: "Alexandra Salmelan esikoisromaani on erilaisten tekstien yhdistelmä, hurmaava sekoitus tragediaa, tilannekomediaa, farssia ja itseironista kasvutarinaa. Kukaan ei säästy pilkalta, ja lukijan nauruhermoja – ja ihan vain hermoja – koetellaan, kun Angien moninaiset yritykset taiteen kentällä kariutuvat toinen toisensa jälkeen."
Kyllä, kirja oli todellakin erilaisten tekstien yhdistelmä. Se oli myös sekoitus jotain, mutta ei millään lailla hurmaava. Lukijan hermoja kyllä koeteltiin, nauruhermoja ei edes kutiteltu. Annetaan nyt pari tähteä hyvästä yrityksestä ja kivasta "27"-ideasta (joka kyllä lopulta hautautui kaiken muun sekavuuden keskelle). Ja onhan se nyt ainakin yhden lisätähden arvoista, jos ei-äidinkieleltään-suomalainen saa aikaan tällaisen teoksen. Ja saattaa myös olla, että jälleen kerran vika on lukijan päässä.
HUOM! Seuraava kappale sisältää spoilerin!!!!
Loppuun vielä kehut kirjan hienoimmasta luvusta, joka oli minun painoksessani sivulla 278. Kirjoitan tähän koko luvun: "Tänään täytän kakskytkahdeksan. Minä elän. Voi vittu."
Kyllä, kirja oli todellakin erilaisten tekstien yhdistelmä. Se oli myös sekoitus jotain, mutta ei millään lailla hurmaava. Lukijan hermoja kyllä koeteltiin, nauruhermoja ei edes kutiteltu. Annetaan nyt pari tähteä hyvästä yrityksestä ja kivasta "27"-ideasta (joka kyllä lopulta hautautui kaiken muun sekavuuden keskelle). Ja onhan se nyt ainakin yhden lisätähden arvoista, jos ei-äidinkieleltään-suomalainen saa aikaan tällaisen teoksen. Ja saattaa myös olla, että jälleen kerran vika on lukijan päässä.
HUOM! Seuraava kappale sisältää spoilerin!!!!
Loppuun vielä kehut kirjan hienoimmasta luvusta, joka oli minun painoksessani sivulla 278. Kirjoitan tähän koko luvun: "Tänään täytän kakskytkahdeksan. Minä elän. Voi vittu."
January 22, 2022
Odotin jotain ihan muuta. Tämän lukeminen aiheutti enimmäkseen päänsärkyä. Kirjailija varmaan halusi kikkailla luvuissa ja hauskalla tavalla käyttää eri näkökulmia, mutta se oli enimmäkseen vain hämmentävää. Pehmolelu näkökulmana on ihan ok, se on sentään selkeä, niin on kissakin, vaikka siinäkin kesti hetken tajuta, mistä on kyse. Mutta yksi näkökulmista oli auto, ja tajusin sen vasta 280. sivun kohdalla.
Minusta tuntuu kuin tarinassa ei myöskään olisi oikeasti tapahtunut mitään. Ehkä se on jotain taiteellista hienoutta, mutta enimmäkseen tuntui vain siltä, että Angiella on ikäkriisi ja hän haluaa luoda, mutta ei saa mitään aikaan ja... No siinä se oli. Hahmokehitys oli minimaalinen ja tapahtui yhtäkkiä. Sivuhahmoista olisi helpompi puhua, jos niistä olisi saanut kiinni aikaisemmin.
Tällä hetkellä olen vain iloinen, että sain tämän luettua, vaikka se oli helvetin rasittavaa.
Minusta tuntuu kuin tarinassa ei myöskään olisi oikeasti tapahtunut mitään. Ehkä se on jotain taiteellista hienoutta, mutta enimmäkseen tuntui vain siltä, että Angiella on ikäkriisi ja hän haluaa luoda, mutta ei saa mitään aikaan ja... No siinä se oli. Hahmokehitys oli minimaalinen ja tapahtui yhtäkkiä. Sivuhahmoista olisi helpompi puhua, jos niistä olisi saanut kiinni aikaisemmin.
Tällä hetkellä olen vain iloinen, että sain tämän luettua, vaikka se oli helvetin rasittavaa.
April 29, 2021
Alexandra Salmela narobila so svojím debutovým dielom celkom slušný rozruch, keď ako prvá nefínska spisovateľka vyhrala fínsku cenu pre Fínov, ktorí píšu po fínsky fínsku literatúru. Netrvalo dlho, kým aj u nás jej kniha vyšla v slovenskom preklade, na ktorom sa z nemalej časti podieľala aj sama autorka.
Toto je dielo, ktoré nepochybne zaujalo práve kvôli spôsobu, akým je napísané. Striedanie rôznych rozprávačov je v literatúre celkom bežným javom, no Alexandra Salmela tento prvok pozdvihla na vyššiu úroveň. Dokonca až na takú, že ak neviete, o čo sa jedná (no spoilers please), treba knihu začať čítať s výrazne otvorenou mysľou schopnou akceptovať čokoľvek a ochotnou trpezlivo čakať, kým sa z toho mála pochopiteľného vyvinie čosi, čo skutočne dáva nejaký zmysel.
Sledujeme hlavnú hrdinku Martu, ktorá si hovorí Angie a od začiatku je celá znechutená z toho, kam sa zase raz uberá jej život. Rada by niečo dosiahla, napísala, urobila, aby si ju svet zapamätal. Preto príde s prevratným nápadom zomrieť v 27. roku života presne ako to urobili Kurt Cobain, Jimi Hendrix či Amy Winehouse a zapísať sa tak navždy do análov ľudstva. Predrať sa na povrch cez všetky úspešné sestry a kamarátky je však pomerne náročné a Angie sa ako človek, ktorý väčšinou nedokončí to, čo si predsavzal, stojí pred ťažkou úlohou. Vytvoriť niečo, vďaka čomu si ju ako hviezdu zosnulú vo veku 27 rokov zapamätá celé ľudstvo.
27 čiže smrť robí umelca - Niektorí ju nedočítajú, niektorí sú z nej nadšení. Prečo je to tak? Ja som počas čítania prešla celou škálou pocitov, od wtf až po úžasné očarenie autorkinou brilantnou schopnosťou pre kompozíciu a nakoniec znechutenie kombinované so sklamaním. Bohužiaľ, posledné dva vymenované pocity pretrvávali od polovice knihy až po samotný koniec.
Prvých tridsať strán knihy je pozitívnych v tom, že čitateľovi ponúka priestor na rozvíjanie svojej fantázie, čo môže byť kladom, ale aj veľkým záporom. Nachádzame sa totiž v dobe, kedy čitatelia veľmi svoju fantáziu rozvíjať nechcú a radšej berú to, čo im je predkladané. Azda aj preto sú názory na toto dielo také protichodné. A možno aj preto, lebo namiesto toho, aby sme sledovali vzostup slávy hlavnej hrdinky a to, ako niečo pre svoj cieľ skutočne urobí, neustále sa hrabeme len v jej problémoch, komplexoch menejcennosti a jedovatých myšlienkach.
Problém knihy 27 čiže smrť robí umelca je to, že svoj vrchol dosiahne tesne pred polovicou, kedy zistíte, čo všetkých štyroch rozprávačov spája a kto vlastne sú, nakoľko od samotného začiatku je známa len totožnosť hlavnej hrdinky ako rozprávačky svojej línie. V tom momente sa koná wow pocit a rozleje sa vo vás náhla blaženosť (ak sa, pravda, po túto časť prehryziete). Autorke sa chvíľu tento získaný benefit, ktorým sú rôzne uhly pohľadu na rovnakú záležitosť, darí využívať, no čoskoro upadne do akejsi letargie spojenej len s tým nejako to uzavrieť. Druhá polovica knihy sa zbytočne uchyľuje k obrovskému počtu nadávok, ktoré sú navyše (v porovnaní s prvou polovicou) často len prvoplánové a čitateľa akurát len znechutia.
Fakt:
Človek rozprávajúci či inak komunikujúci v jazyku inom než jeho materinská reč má tendenciu oveľa slobodnejšie používať nadávky či podobne expresívne slová.
Postavy sú tak nesympatické, že vás v určitých škodoradostných momentoch zaplaví vlna spokojnosti, no tie nestačia na to, aby bol globálny pocit po dočítaní bohvieaký dobrý. Irituje vás hlavná hrdinka Angie aj jej kamarát Marek, rozčuľuje vás gazda aj s gazdinou a ich divnými deťmi a najradšej by ste jednu zavesili aj Anginým ostatným kamarátkam, ktoré sa vám zlievajú do jednej bio-peace-úspešnej-uhladenej masy. Jediný, koho je vám ľúto, je starká hlavnej hrdinky, a preto ste možno sklamaní z toho, ako to nakoniec celé dopadne. Jediným motívom, prečo knihu dočítať sa nakoniec stáva už len zvedavosť, ako celá táto fraška dopadne a či sa nesympatická hlavná hrdinka nakoniec skutočne zasamovraždí alebo bude vzduch otravovať aj naďalej.
Nedá sa povedať, že by to nemalo myšlienku. Dokonca som bola v istej fáze čítania tak nadšená, že som knihe chcela dať plný počet. Pravý dôvod, prečo nič netušiaci budúci čitateľ toto dielo vôbec chytí do ruky, je však zaujímavý nápad spájajúci sa s 27. rokom života a následnou smrťou. Ten sa ale celý čas postupne vytráca, stráca na dôležitosti a nakoniec sa síce uzavrie, no len tak, aby sa nepovedalo. Z literatúry, ktorá sa po celý čas ukazovala v plnej kráse svojej nekonvenčnosti a dokonca vás možno na tejto ceste aj nadchla, sa nakoniec vykľuje čudne pôsobiaca moralita.
Vďaka námetu sa dobre predáva, lebo ten znie zaujímavo a cenu kniha získala preto, lebo je netypicky napísaná.
Nepoviem, že 27 čiže smrť robí umelca je určite knihou, ktorú by ste si mali prečítať, lebo to tak nie je. Napriek tomu treba uznať, že autorka mala dva dobré nápady: 27 ako vek, dokedy treba napísať veľdielo a umrieť, aj keď toto sme už niekde predtým počuli a neštítiť sa využiť ako rozprávača neživú vec. Viac však už o tom nepoviem, lebo pre mňa bol najlepším zážitkom počas čítania moment veľkého zistenia, ako to vlastne s tými nenormálne štylizovanými výpoveďami vlastne je. Napriek všetkým pokusom o nekonvenčnosť sa kniha číta rýchlo, no tento fakt je značne ovplyvnený tým, že si autorka vonkoncom nedáva servítku pred ústa. Silnou a zároveň slabou stránkou je forma, ktorá predčila príbeh.
Knihu si prečítajte ak:
- chcete čítať voľačo nekonvenčné
- vám nevadí milión nadávok a nesympatické postavy
- sa chcete dozvedieť niečo (veľmi málo) o fínsku
Knihu nečítajte ak:
- obľubujete ľúbozvučne napísané uhladené vetné konštrukcie, pri ktorých jasáte nad jazykovým umením autora
- si neradi domýšľate okolnosti pri čítaní príbehu
- nemáte žiaden zmysel pre humor
Toto je dielo, ktoré nepochybne zaujalo práve kvôli spôsobu, akým je napísané. Striedanie rôznych rozprávačov je v literatúre celkom bežným javom, no Alexandra Salmela tento prvok pozdvihla na vyššiu úroveň. Dokonca až na takú, že ak neviete, o čo sa jedná (no spoilers please), treba knihu začať čítať s výrazne otvorenou mysľou schopnou akceptovať čokoľvek a ochotnou trpezlivo čakať, kým sa z toho mála pochopiteľného vyvinie čosi, čo skutočne dáva nejaký zmysel.
Sledujeme hlavnú hrdinku Martu, ktorá si hovorí Angie a od začiatku je celá znechutená z toho, kam sa zase raz uberá jej život. Rada by niečo dosiahla, napísala, urobila, aby si ju svet zapamätal. Preto príde s prevratným nápadom zomrieť v 27. roku života presne ako to urobili Kurt Cobain, Jimi Hendrix či Amy Winehouse a zapísať sa tak navždy do análov ľudstva. Predrať sa na povrch cez všetky úspešné sestry a kamarátky je však pomerne náročné a Angie sa ako človek, ktorý väčšinou nedokončí to, čo si predsavzal, stojí pred ťažkou úlohou. Vytvoriť niečo, vďaka čomu si ju ako hviezdu zosnulú vo veku 27 rokov zapamätá celé ľudstvo.
27 čiže smrť robí umelca - Niektorí ju nedočítajú, niektorí sú z nej nadšení. Prečo je to tak? Ja som počas čítania prešla celou škálou pocitov, od wtf až po úžasné očarenie autorkinou brilantnou schopnosťou pre kompozíciu a nakoniec znechutenie kombinované so sklamaním. Bohužiaľ, posledné dva vymenované pocity pretrvávali od polovice knihy až po samotný koniec.
Prvých tridsať strán knihy je pozitívnych v tom, že čitateľovi ponúka priestor na rozvíjanie svojej fantázie, čo môže byť kladom, ale aj veľkým záporom. Nachádzame sa totiž v dobe, kedy čitatelia veľmi svoju fantáziu rozvíjať nechcú a radšej berú to, čo im je predkladané. Azda aj preto sú názory na toto dielo také protichodné. A možno aj preto, lebo namiesto toho, aby sme sledovali vzostup slávy hlavnej hrdinky a to, ako niečo pre svoj cieľ skutočne urobí, neustále sa hrabeme len v jej problémoch, komplexoch menejcennosti a jedovatých myšlienkach.
Problém knihy 27 čiže smrť robí umelca je to, že svoj vrchol dosiahne tesne pred polovicou, kedy zistíte, čo všetkých štyroch rozprávačov spája a kto vlastne sú, nakoľko od samotného začiatku je známa len totožnosť hlavnej hrdinky ako rozprávačky svojej línie. V tom momente sa koná wow pocit a rozleje sa vo vás náhla blaženosť (ak sa, pravda, po túto časť prehryziete). Autorke sa chvíľu tento získaný benefit, ktorým sú rôzne uhly pohľadu na rovnakú záležitosť, darí využívať, no čoskoro upadne do akejsi letargie spojenej len s tým nejako to uzavrieť. Druhá polovica knihy sa zbytočne uchyľuje k obrovskému počtu nadávok, ktoré sú navyše (v porovnaní s prvou polovicou) často len prvoplánové a čitateľa akurát len znechutia.
Fakt:
Človek rozprávajúci či inak komunikujúci v jazyku inom než jeho materinská reč má tendenciu oveľa slobodnejšie používať nadávky či podobne expresívne slová.
Postavy sú tak nesympatické, že vás v určitých škodoradostných momentoch zaplaví vlna spokojnosti, no tie nestačia na to, aby bol globálny pocit po dočítaní bohvieaký dobrý. Irituje vás hlavná hrdinka Angie aj jej kamarát Marek, rozčuľuje vás gazda aj s gazdinou a ich divnými deťmi a najradšej by ste jednu zavesili aj Anginým ostatným kamarátkam, ktoré sa vám zlievajú do jednej bio-peace-úspešnej-uhladenej masy. Jediný, koho je vám ľúto, je starká hlavnej hrdinky, a preto ste možno sklamaní z toho, ako to nakoniec celé dopadne. Jediným motívom, prečo knihu dočítať sa nakoniec stáva už len zvedavosť, ako celá táto fraška dopadne a či sa nesympatická hlavná hrdinka nakoniec skutočne zasamovraždí alebo bude vzduch otravovať aj naďalej.
Nedá sa povedať, že by to nemalo myšlienku. Dokonca som bola v istej fáze čítania tak nadšená, že som knihe chcela dať plný počet. Pravý dôvod, prečo nič netušiaci budúci čitateľ toto dielo vôbec chytí do ruky, je však zaujímavý nápad spájajúci sa s 27. rokom života a následnou smrťou. Ten sa ale celý čas postupne vytráca, stráca na dôležitosti a nakoniec sa síce uzavrie, no len tak, aby sa nepovedalo. Z literatúry, ktorá sa po celý čas ukazovala v plnej kráse svojej nekonvenčnosti a dokonca vás možno na tejto ceste aj nadchla, sa nakoniec vykľuje čudne pôsobiaca moralita.
Vďaka námetu sa dobre predáva, lebo ten znie zaujímavo a cenu kniha získala preto, lebo je netypicky napísaná.
Nepoviem, že 27 čiže smrť robí umelca je určite knihou, ktorú by ste si mali prečítať, lebo to tak nie je. Napriek tomu treba uznať, že autorka mala dva dobré nápady: 27 ako vek, dokedy treba napísať veľdielo a umrieť, aj keď toto sme už niekde predtým počuli a neštítiť sa využiť ako rozprávača neživú vec. Viac však už o tom nepoviem, lebo pre mňa bol najlepším zážitkom počas čítania moment veľkého zistenia, ako to vlastne s tými nenormálne štylizovanými výpoveďami vlastne je. Napriek všetkým pokusom o nekonvenčnosť sa kniha číta rýchlo, no tento fakt je značne ovplyvnený tým, že si autorka vonkoncom nedáva servítku pred ústa. Silnou a zároveň slabou stránkou je forma, ktorá predčila príbeh.
Knihu si prečítajte ak:
- chcete čítať voľačo nekonvenčné
- vám nevadí milión nadávok a nesympatické postavy
- sa chcete dozvedieť niečo (veľmi málo) o fínsku
Knihu nečítajte ak:
- obľubujete ľúbozvučne napísané uhladené vetné konštrukcie, pri ktorých jasáte nad jazykovým umením autora
- si neradi domýšľate okolnosti pri čítaní príbehu
- nemáte žiaden zmysel pre humor
Read
January 20, 2022Hmm... Ei oikein kolahtanut.
Helmet: 45 (palkittu esikoisteos; Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto 2010)
Popsugar: 41 (a book with a reflected image on the cover)
Pohjoinen: 3 (kirja, joka sisältää kirjeitä)
Helmet: 45 (palkittu esikoisteos; Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto 2010)
Popsugar: 41 (a book with a reflected image on the cover)
Pohjoinen: 3 (kirja, joka sisältää kirjeitä)
February 6, 2022
Mielenkiintoinen, ahdistava kuvaus todellisuudesta johon ei halua päätyä.
December 17, 2022
powstrzymam sie przed recenzja bo nie jestem w stanie powiedziec ani jednego dobrego slowa o tej ksiazce
March 30, 2025
Tykkäsin lopulta paljon. Hauska ja terävästi kirjoitettu.
October 26, 2012
Olen alkanut vihata kolmen tähden antamista kirjoille, koska annan saman arvosanalle valtaosalle arvioimistani kirjoista eikä se tunnu tarkoittavan yhtään mitään.
Salmelan romaanille olisin halunnut antaa nelosen. Se välttyi juuri ja juuri olemasta liian ärsyttävä kertojaäänten tai rakenteensa puolesta sinänsä, mikä on toki kirjalta ansio. Mutta siinä missä tiettyjä valintoja voi kokeellisuuden tai rakenteellisuuden tai tyylittelyn nimissä hyväksyä, "27" tuntui säännönmukaisesti jäävän hieman niiden rimojen alle, joita se itselleen ja lukijalle asetti.
Palataan kertojiin. Usean minä-kertojan käytössä nyt ei ole mitään uutta ja mullistavaa, mutta tässä tapauksessa niiden käyttö ei mielestäni tukenut toisiaan - eri kertojien tarkoitus oli epäilemättä luoda kontrasteja, mutta "27" ei onnistu tekemään sitä kuin näkökulmassa ja sisällössä - ei tyylissä. Raastavaksi tämä käy erityisesti lopussa, jossa nämä tarkoitetut kontrastoivat näkökulmat tuodaan tarjottimella aivan lukijan silmien alle, mutta kaikki ovatkin yhtä tuskallisen selvästi samanlaisilla lautasilla. Varsinaista myötähäpeää aiheutti viileään sarkasmiin pyrkivän Kassandra-kissakertojan ("Kassandra"? I see what you did there) kerrontatyylin epäonnistuminen poiketa kovin huomattavasti angstisen Angien - tai paikoin edes tarkoituksellisen ylipirteän Herra Possu -lelun! - kertojanäänestä.
(Yritän olla dissaamatta tässä sitä, että suuri osa kirjaa muodostui lasten hassunhauskojen puuhien kuvailemisesta, ilmeisesti lähinnä ilmaisemaan vuodenaikojen vaihtumista, koska kokeileva tyyli on kokeileva tyyli jne... No, olen kyl silti sitä mieltä että koko homman olisi voinut toteuttaa jotenkin edes näennäisen kiinnostavasti. Tai sitten Salmela olisi voinut kirjoittaa erikseen lastenkirjan, koska täytyy sanoa, että juuri lukemaan oppineena olisin varmaan digannut ihan kybällä tällaista tyyliä, jossa vähän nauretaan vanhemmille ja vähän lapsille ja juuri lukemaan oppinut lukija voi tuntea itsensä fiksuksi, jos tietää tai ymmärtää jotain enemmän kuin kirjan höpsöt hahmot.)
Ylipäätään jotta ironian tuntu tällaisessa kirjassa pysyisi yllä, jostain pitäisi olla nähtävissä, että kirjoittaja on jollain tavalla fiktiivisten hahmojensa yläpuolella. "27":ssä pitkän odotusten kohottamisen ja varsin vakaalle tasolle saattamisen jälkeen ironiantunne kuitenkin lopulta romahti juuri siihen, että pateettinen, melodramaattinen tyyli oli takertunut tekstiin liian tiukasti, eikä sen ulkopuolelle päästy.
Kaiken kaikkiaan tässä romaanissa tuntuu olevan kaikki tarvittavat ainekset siihen, mitä sen epäilemättä olisi pitänyt olla, mutta jotain jää puuttumaan monella osa-alueella. Tällainen on aina surullisempaa kuin jos kirja olisi ollut vain tavallisen keskinkertainen. Yhtä lailla kuin jotkut "27":n puutteet ärsyttivät, nautin myös estoitta monista elementeistä. Pidin erilaisten tekstien vaihtelusta, tarinan jouhevasta etenemisestä ja monista niin eksplisiittisistä kuin implisiittisistäkin huomioista. Hahmokuvaukset olivat eläviä ja ironia välillä ihan purevaakin (silloin kun se ei ollut liian osoiteltua, tietysti). Olisin halunnut päästä antamaan sen nelosen.
(PS. Sivuhuomiona minua myös lievästi ärsytti kahteen maahan ja samalla kahdelle kielialueelle sijoittuvan romaanin outo kotouttaminen Suomeen ilman esim. pienintäkään vihjettä sopeutumisongelmista, kulttuurieroista tai kielimuurista, mitkä komplikaatiottomassakin maanvaihdoksessa tulevat yleensä väistämättä esille. Olin valmis hyväksymään senkin tyylillisenä poisjättönä, kunnes tsekkiläinen psyko-ex ilmestyi suomalaiseen juhannuksenviettoon ja alkoi huastella paikallisten äijien kanssa vaivatta kuin naapuritilan poika.)
Salmelan romaanille olisin halunnut antaa nelosen. Se välttyi juuri ja juuri olemasta liian ärsyttävä kertojaäänten tai rakenteensa puolesta sinänsä, mikä on toki kirjalta ansio. Mutta siinä missä tiettyjä valintoja voi kokeellisuuden tai rakenteellisuuden tai tyylittelyn nimissä hyväksyä, "27" tuntui säännönmukaisesti jäävän hieman niiden rimojen alle, joita se itselleen ja lukijalle asetti.
Palataan kertojiin. Usean minä-kertojan käytössä nyt ei ole mitään uutta ja mullistavaa, mutta tässä tapauksessa niiden käyttö ei mielestäni tukenut toisiaan - eri kertojien tarkoitus oli epäilemättä luoda kontrasteja, mutta "27" ei onnistu tekemään sitä kuin näkökulmassa ja sisällössä - ei tyylissä. Raastavaksi tämä käy erityisesti lopussa, jossa nämä tarkoitetut kontrastoivat näkökulmat tuodaan tarjottimella aivan lukijan silmien alle, mutta kaikki ovatkin yhtä tuskallisen selvästi samanlaisilla lautasilla. Varsinaista myötähäpeää aiheutti viileään sarkasmiin pyrkivän Kassandra-kissakertojan ("Kassandra"? I see what you did there) kerrontatyylin epäonnistuminen poiketa kovin huomattavasti angstisen Angien - tai paikoin edes tarkoituksellisen ylipirteän Herra Possu -lelun! - kertojanäänestä.
(Yritän olla dissaamatta tässä sitä, että suuri osa kirjaa muodostui lasten hassunhauskojen puuhien kuvailemisesta, ilmeisesti lähinnä ilmaisemaan vuodenaikojen vaihtumista, koska kokeileva tyyli on kokeileva tyyli jne... No, olen kyl silti sitä mieltä että koko homman olisi voinut toteuttaa jotenkin edes näennäisen kiinnostavasti. Tai sitten Salmela olisi voinut kirjoittaa erikseen lastenkirjan, koska täytyy sanoa, että juuri lukemaan oppineena olisin varmaan digannut ihan kybällä tällaista tyyliä, jossa vähän nauretaan vanhemmille ja vähän lapsille ja juuri lukemaan oppinut lukija voi tuntea itsensä fiksuksi, jos tietää tai ymmärtää jotain enemmän kuin kirjan höpsöt hahmot.)
Ylipäätään jotta ironian tuntu tällaisessa kirjassa pysyisi yllä, jostain pitäisi olla nähtävissä, että kirjoittaja on jollain tavalla fiktiivisten hahmojensa yläpuolella. "27":ssä pitkän odotusten kohottamisen ja varsin vakaalle tasolle saattamisen jälkeen ironiantunne kuitenkin lopulta romahti juuri siihen, että pateettinen, melodramaattinen tyyli oli takertunut tekstiin liian tiukasti, eikä sen ulkopuolelle päästy.
Kaiken kaikkiaan tässä romaanissa tuntuu olevan kaikki tarvittavat ainekset siihen, mitä sen epäilemättä olisi pitänyt olla, mutta jotain jää puuttumaan monella osa-alueella. Tällainen on aina surullisempaa kuin jos kirja olisi ollut vain tavallisen keskinkertainen. Yhtä lailla kuin jotkut "27":n puutteet ärsyttivät, nautin myös estoitta monista elementeistä. Pidin erilaisten tekstien vaihtelusta, tarinan jouhevasta etenemisestä ja monista niin eksplisiittisistä kuin implisiittisistäkin huomioista. Hahmokuvaukset olivat eläviä ja ironia välillä ihan purevaakin (silloin kun se ei ollut liian osoiteltua, tietysti). Olisin halunnut päästä antamaan sen nelosen.
(PS. Sivuhuomiona minua myös lievästi ärsytti kahteen maahan ja samalla kahdelle kielialueelle sijoittuvan romaanin outo kotouttaminen Suomeen ilman esim. pienintäkään vihjettä sopeutumisongelmista, kulttuurieroista tai kielimuurista, mitkä komplikaatiottomassakin maanvaihdoksessa tulevat yleensä väistämättä esille. Olin valmis hyväksymään senkin tyylillisenä poisjättönä, kunnes tsekkiläinen psyko-ex ilmestyi suomalaiseen juhannuksenviettoon ja alkoi huastella paikallisten äijien kanssa vaivatta kuin naapuritilan poika.)
March 28, 2013
Tarinaltaan kirja voisi hyvin olla suomalaisen kirjoittama. Sen masentunut tunnelma ja lannistunut ihmiskuva sopivat maisemaan hyvin. Kirjailija on kuitenkin slovakialainen. On toki hatunnoston arvoinen suoritus ulkomaalaiselta että hän on kirjoittanut kirjan suomeksi, mutta sen kielen vajavaisuus vie huomion itse tarinalta. Tekstissä tulee koko ajan vastaan kohtia jotka yksinkertaisesti ärsyttävät virheellisyydellään. En ymmärrä miksei kustannustoimittaja ole ollut punakynineen hereillä.
Ilmauksia kuten "sademetsiä raivaavien kauhureitten alle", "hänen ystävä", "Vamu lainelehti lantioitaan", "käyn töissä, käyn kulttuurissa", "Jos soittaisin sille ja käväisin sen kanssa jollain hyvällä jazz-keikalla", "Isi on käynyt postilaatikolla ja tuonut siitä lehden", "Se sai minut haltioihinsa" ja "Tomppeli hihkaisi kauhistuneena ja huikaisi käsiään" ei mielestäni voida pitää kielellisenä rikkautena tai luovana kirjoittamisena. Ontuvien ilmaisujen lisäksi teksti vilisee kääntämättä jääneitä sanoja. Ekskrementti, miseeria, paralysoitunut, fenomeni ja fantomi eivät ole suomea, vaikka sanat ymmärtääkin englannin pohjalta.
Tarinassa ei ole osattu kertoa henkilöiden tunnetiloja vuorosanojen sisällöllä, vaan niiden perään on pitänyt lisätä yliampuvia adjektiivejä ja verbejä kuten kirkui vihaisesti. Nämä lauseenloput ovat liian selittäviä ja saavat tekstin tuntumaan 15-vuotiaan kirjoittamalta näytelmältä.
Epäonnistuneimmat hahmot ovat Herra Possu ja Astra-auto. Heidän osioitaan on uuvuttavaa ja piinallista lukea. Herra Possu on riepovan tekopirteä ja kerronta hakee lastenohjelmatyyliä onnistuen vain ärsyttämään. Astran osioissa taas kyllästyy hetkessä seuraamaan kelle mikäkin vuorosana kuuluu, sillä auto ilmoittaa henkilöt muodossa "hän joka istuu pelkääjän paikalla", "hän, joka seisoo vasemmassa takaovessa" tai "hän, joka istuu Besafe-korokkeella takapenkillä vasemmalla." Tämän lisäksi vielä kaikki auton ajamiseen liittyvät toiminnot luetellaan. En olisi edes tajunnut että kertoja on auto ellen olisi ollut kuuntelemassa kirjailijan luentoa kirjastaan. Kertojia ei esitelty mitenkään, joten kesti tovin ymmärtää kuka tai mikä kukin on.
Kirjailija halveksuu hahmojaan ja esittää heidät säälittävinä. Heillä on ollut luuloja itsestään, ideologioita ja suuria pyrkimyksiä joihin he eivät tietenkään ylety. Kissa on kovin yksiulotteinen hahmo, se vihaa ja halveksuu todella ikävällä tavalla kaikkia. Hahmo alkaa tympäistä nopeasti, sillä se on ärsyttävän kyyninen, inhottava ja ennalta-arvattava.
Tarina oli lohduton, kellään ei mennyt kovin hyvin. Sävy ei silti ollut surullinen, vaan masentava ja kyyninen. Tavallaan toivoi että edes joistain hahmojen yrityksistä saada jotakin aikaan olisi tullut jotain, että oltaisiin päästy eteenpäin. Että kehitystä hahmojen elämässä olisi tapahtunut ja että heille olisi tullut joitakin valonpilkahduksia. Näin ei kuitenkaan käynyt. Ainoat kehitykset jäivät pakoyrityksiksi omasta elämäntilanteesta.
Luin kirjan, sillä sen lähtökohta, 27-vuotiaina kuolleet rocktähdet, kiinnosti. Rocktähdistä oli kirjassa lista vuosilukuineen, mutta muuten aihetta käsiteltiin varsin niukasti.
Ilmauksia kuten "sademetsiä raivaavien kauhureitten alle", "hänen ystävä", "Vamu lainelehti lantioitaan", "käyn töissä, käyn kulttuurissa", "Jos soittaisin sille ja käväisin sen kanssa jollain hyvällä jazz-keikalla", "Isi on käynyt postilaatikolla ja tuonut siitä lehden", "Se sai minut haltioihinsa" ja "Tomppeli hihkaisi kauhistuneena ja huikaisi käsiään" ei mielestäni voida pitää kielellisenä rikkautena tai luovana kirjoittamisena. Ontuvien ilmaisujen lisäksi teksti vilisee kääntämättä jääneitä sanoja. Ekskrementti, miseeria, paralysoitunut, fenomeni ja fantomi eivät ole suomea, vaikka sanat ymmärtääkin englannin pohjalta.
Tarinassa ei ole osattu kertoa henkilöiden tunnetiloja vuorosanojen sisällöllä, vaan niiden perään on pitänyt lisätä yliampuvia adjektiivejä ja verbejä kuten kirkui vihaisesti. Nämä lauseenloput ovat liian selittäviä ja saavat tekstin tuntumaan 15-vuotiaan kirjoittamalta näytelmältä.
Epäonnistuneimmat hahmot ovat Herra Possu ja Astra-auto. Heidän osioitaan on uuvuttavaa ja piinallista lukea. Herra Possu on riepovan tekopirteä ja kerronta hakee lastenohjelmatyyliä onnistuen vain ärsyttämään. Astran osioissa taas kyllästyy hetkessä seuraamaan kelle mikäkin vuorosana kuuluu, sillä auto ilmoittaa henkilöt muodossa "hän joka istuu pelkääjän paikalla", "hän, joka seisoo vasemmassa takaovessa" tai "hän, joka istuu Besafe-korokkeella takapenkillä vasemmalla." Tämän lisäksi vielä kaikki auton ajamiseen liittyvät toiminnot luetellaan. En olisi edes tajunnut että kertoja on auto ellen olisi ollut kuuntelemassa kirjailijan luentoa kirjastaan. Kertojia ei esitelty mitenkään, joten kesti tovin ymmärtää kuka tai mikä kukin on.
Kirjailija halveksuu hahmojaan ja esittää heidät säälittävinä. Heillä on ollut luuloja itsestään, ideologioita ja suuria pyrkimyksiä joihin he eivät tietenkään ylety. Kissa on kovin yksiulotteinen hahmo, se vihaa ja halveksuu todella ikävällä tavalla kaikkia. Hahmo alkaa tympäistä nopeasti, sillä se on ärsyttävän kyyninen, inhottava ja ennalta-arvattava.
Tarina oli lohduton, kellään ei mennyt kovin hyvin. Sävy ei silti ollut surullinen, vaan masentava ja kyyninen. Tavallaan toivoi että edes joistain hahmojen yrityksistä saada jotakin aikaan olisi tullut jotain, että oltaisiin päästy eteenpäin. Että kehitystä hahmojen elämässä olisi tapahtunut ja että heille olisi tullut joitakin valonpilkahduksia. Näin ei kuitenkaan käynyt. Ainoat kehitykset jäivät pakoyrityksiksi omasta elämäntilanteesta.
Luin kirjan, sillä sen lähtökohta, 27-vuotiaina kuolleet rocktähdet, kiinnosti. Rocktähdistä oli kirjassa lista vuosilukuineen, mutta muuten aihetta käsiteltiin varsin niukasti.
July 26, 2020
Po dlhých 8 rokoch som sa dostala ku knižke 27 čiže smrť robí umelca a vôbec to nebolo také super, ako som si celý čas myslela. Hlavná postava je zosobnením otravného tínedžerského klišé (hoci má 27) a jej 27-obsesia je nepravdepodobná a hlúpa. Ďalšia hrdinka žije v rozpore, ktorý je dobrý tak pre stredoškolskú víťaznú poviedku. je to matka, ktorá v snahe byť dokonalou matkou zabúda na všetky svoje niekdajšie sny a ideály a táto priepasť sa neúnosne zväčšuje - navonok šťastná bio-eko aktvistka, vnútri nenaplnená a osamelá.
Dobrý nápad bol rozložiť dej medzi viacero rozprávačov. A potom to už stačilo len dobre napísať, čo sa nepodarilo. Teda, pánprasiatko bol fajn, aj astra (hoci ma to zároveň otravovalo). Ale mačka so svojimi postrehmi bola neúnosne gýčová, čím konkurovala hlavnej hrdinke Endži. V podstate mali úplne rovnaký tón. Plus príbehy/náčrty/úryvky produkované Endži, ktorá sa usiluje písať literatúru. /vsuvka: kedysi som bola na besede s alexandrou salmelou a bola úplne super, zábavná, prirodzená, duchaplná/.
Takže, ešte by som sa mohla zamýšľať, ako to, že práve táto kniha vzbudila rozruch vo Fínsku a uspela aj u nás, ale nikam by to neviedlo. Kniha však evidentne neprešla žiadnou redakciou, kopec konštrukcií bolo prebytočných, kopec tuctových prirovnaní, atď.
Asi to bolo zásluhou krehkého balansu, otravnosti a vtipnosti, čítavosti a zbytočnosti, možno to bola alchýmia striedania rozprávačov, ktorí mi dávali možnosť vydýchnuť si medzi rôznymi typmi zla, že som knihu dočítala.
A ešte sa mi po prvýkrát stalo, že ma na knižke úprimne iritovala chybná, totálne svojvoľná interpunkcia. A preklepy. Čo ma bavilo, boli vulgarizmy, ktoré mi pripomínali študentské časy.
Dobrý nápad bol rozložiť dej medzi viacero rozprávačov. A potom to už stačilo len dobre napísať, čo sa nepodarilo. Teda, pánprasiatko bol fajn, aj astra (hoci ma to zároveň otravovalo). Ale mačka so svojimi postrehmi bola neúnosne gýčová, čím konkurovala hlavnej hrdinke Endži. V podstate mali úplne rovnaký tón. Plus príbehy/náčrty/úryvky produkované Endži, ktorá sa usiluje písať literatúru. /vsuvka: kedysi som bola na besede s alexandrou salmelou a bola úplne super, zábavná, prirodzená, duchaplná/.
Takže, ešte by som sa mohla zamýšľať, ako to, že práve táto kniha vzbudila rozruch vo Fínsku a uspela aj u nás, ale nikam by to neviedlo. Kniha však evidentne neprešla žiadnou redakciou, kopec konštrukcií bolo prebytočných, kopec tuctových prirovnaní, atď.
Asi to bolo zásluhou krehkého balansu, otravnosti a vtipnosti, čítavosti a zbytočnosti, možno to bola alchýmia striedania rozprávačov, ktorí mi dávali možnosť vydýchnuť si medzi rôznymi typmi zla, že som knihu dočítala.
A ešte sa mi po prvýkrát stalo, že ma na knižke úprimne iritovala chybná, totálne svojvoľná interpunkcia. A preklepy. Čo ma bavilo, boli vulgarizmy, ktoré mi pripomínali študentské časy.
October 22, 2022
Alexandra Salmelan palkittu esikoisteos jäi ilmestymisaikanaan lukematta, mutta tartuin siihen nyt Helmet-haasteen myötä. Takakannen teksti "erilaisten tekstien yhdistelmä" ei oikein houkutellut lukemaan, ja täytyy myöntää, että jos olisin lukenut Goodreads-arvioita kirjasta, se olisi varmasti jäänyt lukematta kokonaan - yleensä vierastan liikaa kerrontateknistä kikkailua vain kikkailun vuoksi. Kissa tai lelupossu kertojana, mitä ihmettä?
Outoa kyllä, oikeastaan pidin tästä kirjasta. Päähenkilö Angie, joka haluaa taiteilijaksi ja aikoo kuolla ennen 28-vuotissyntymäpäiväänsä kuten monet hänen ihailemansa taiteilijat, on naurettava haahuilija, mutta mitään muuta Salmela ei tunnu esittävänkään. Ivapiikki osuu myös moneen muuhun suuntaan. Maalla luonnonläheistä elämää elävä perheenäiti ei hänkään säästy naurulta. Monet tärkeät keskustelut käydään autossa ja ne on esitetty draamatekstimuodossa. (Jossain sanottiin, että kertojana näissä olisi auto, mutta mielestäni kertoja ei ole ihan oikea termi - kertoja on pikemminkin häivytetty kokonaan.)
Erikoinen lukukokemus, mutta ei vaikea, kunhan alkuun pääsi ja hyväksyi sen tosiasian, että tässä nyt tosiaan puhuu lelupossu, Moikku Moikkuli vaan kaikille.
Outoa kyllä, oikeastaan pidin tästä kirjasta. Päähenkilö Angie, joka haluaa taiteilijaksi ja aikoo kuolla ennen 28-vuotissyntymäpäiväänsä kuten monet hänen ihailemansa taiteilijat, on naurettava haahuilija, mutta mitään muuta Salmela ei tunnu esittävänkään. Ivapiikki osuu myös moneen muuhun suuntaan. Maalla luonnonläheistä elämää elävä perheenäiti ei hänkään säästy naurulta. Monet tärkeät keskustelut käydään autossa ja ne on esitetty draamatekstimuodossa. (Jossain sanottiin, että kertojana näissä olisi auto, mutta mielestäni kertoja ei ole ihan oikea termi - kertoja on pikemminkin häivytetty kokonaan.)
Erikoinen lukukokemus, mutta ei vaikea, kunhan alkuun pääsi ja hyväksyi sen tosiasian, että tässä nyt tosiaan puhuu lelupossu, Moikku Moikkuli vaan kaikille.
November 10, 2016
Jest to pierwsza książka, z którą nie wiem, co zrobić (szczęśliwym trafem "Pięćdziesiąt twarzy Graya" wypożyczyłam z biblioteki), bowiem kupiłam ją w dziale taniej książki, przecenioną o 75% i bynajmniej nie mam ochoty jej zatrzymać. Nie mogę jej nikomu oddać, nie jestem tak zawistna...
Mam wrażenie, że autorka, czyniąc główną bohaterkę swoim alterego, znalazła sposób na publikację wszystkich swoich wcześniejszych prób pisarskich, a trywialnie rzecz ujmując: jakie one są, każdy widzi. Ten zabieg tłumaczy, jak Salmeli udało się zapełnić tekstem ponad 300 stron, przy tak szczątkowej fabule.
Nie odnajduję w tej książce ani obiecywanej przez okładkę książki ani komedii, ani farsy, ani tragedii (chyba że to tragedia żywcem wyjęta z myśli Sylvii Plath: "Co to jest tragedia? Ja jestem tragedia").
Chociaż widzę jakąś nadzieję - wystarczy pominąć wszystkie od dzieciństwa gromadzone i skrywane w szufladzie fragmenty, zacząć narrację na jakieś 60 stron przed końcem książki w jej obecnym kształcie oraz stworzyć choć jedną postać, którą nie gardziłby narrator...
Mam wrażenie, że autorka, czyniąc główną bohaterkę swoim alterego, znalazła sposób na publikację wszystkich swoich wcześniejszych prób pisarskich, a trywialnie rzecz ujmując: jakie one są, każdy widzi. Ten zabieg tłumaczy, jak Salmeli udało się zapełnić tekstem ponad 300 stron, przy tak szczątkowej fabule.
Nie odnajduję w tej książce ani obiecywanej przez okładkę książki ani komedii, ani farsy, ani tragedii (chyba że to tragedia żywcem wyjęta z myśli Sylvii Plath: "Co to jest tragedia? Ja jestem tragedia").
Chociaż widzę jakąś nadzieję - wystarczy pominąć wszystkie od dzieciństwa gromadzone i skrywane w szufladzie fragmenty, zacząć narrację na jakieś 60 stron przed końcem książki w jej obecnym kształcie oraz stworzyć choć jedną postać, którą nie gardziłby narrator...
December 2, 2010
Erilainen, mutta samalla niin samanlainen taiteilijan kasvutarina ja samalla keskiluokkaisuutta pelkäävän lapsiperheen kuvaus. Nämä kaksi tarinaa sekoittuvat ja luovat uutta. Kirjassa on useita kertojia, päähenkilö Angie, lapsiperheen kuopuksen pehmoeläin hurmaava Herra Possu sekä tapahtumia henkisesti yläpuolelta tarkkaileva kissa Kassandra. Jokaisen kertojan osuudet on kirjoitettu eri tyylillä ja siirtymiä eri tunnelmiin helpottaa kirjan ensi alkuun luotaantyöntävältä näyttänyt ulkoasu: jokainen luku on nimetty kertojalleen tyypillisellä fontilla ja siirtymistä helpottavat myös erilailla fontatut sivunumerot. Erityisesti tykkäsin kertojien väleissä olluita autossa käytyjä dialogeja, joissa osapuolina yleensä Hän joka ajaa ja Hän, joka istuu pelkääjän paikalla.
27 yllätti posiitiivisesti, ansaitsi Hesarin esikoisteospalkinnon ja Finlandia-ehdokkuutensa!
27 yllätti posiitiivisesti, ansaitsi Hesarin esikoisteospalkinnon ja Finlandia-ehdokkuutensa!
March 25, 2017
Mám rada príbehy, ktoré sú vyrozprávané z viacerých pohľadov. Tu išlo o wannabe-umelkyňu, ktorá sa túžila zapísať do kultúrnych dejín v hraničnom veku 27 rokov, hračku s naivným detským pohľadom na svet, a ešte zlomyseľnú mačku pozotovateľku. Silná zbierka, však? Hlavnou postavou je menovaná pseudospisovateľka z mesta a bio rodina z fínskych lesov, ktorých cesta sa spojí, ich stretnutie zmení ich životy od vyrovnanosti po frustráciu, od nudy po spokojnosť. Odporúčam prečítať do konca, mne za hlavné posolstvá vyjasnili až v závere.
July 18, 2011
Hauska ja nautittavan suorasukainen kuvaus nuoren taiteilijan kivualiaasta sopeutumisesta kunnianhimoisten unelmien ja arkisen keskinkertaisuuden väliseen ristiriitaan. Maagis-realistiset näkökulmanvaihdokset elävöittävät tekstiä, mutta tietyt kertojat saavat ärsyttävyydessään lukijan myös raivon partaalle. Angien ja kissan sarkastiset kertojanäänet pitävät tarinan silti hyvin pinnalla.
April 30, 2013
This book is almost unreadable. I had to skip the piggy parts...i admit i didnt even finish half of the book.
The style is terrible, almost slackerish. I just didnt get WHY with such a great title and topic did the author write 2/3 about non-sense or perhaps i didnt get what they meant to say. Sorry, i just didnt care for it...
The style is terrible, almost slackerish. I just didnt get WHY with such a great title and topic did the author write 2/3 about non-sense or perhaps i didnt get what they meant to say. Sorry, i just didnt care for it...
November 8, 2013
This is one of the most interesting books I have read from the current literature. There are four different unusual narrators that make the book funny to read. I really recommend it as a recreational reading. I would like to see another book by Alexandra Salmela, however, I am a bit skeptical whether it's possible to write it at least on the same level.
December 11, 2011
Tarina tsekkiläisestä kirjailijan alusta, jonka tavoitteena on kirjoittaa elämänsä merkkiteos ennen 28. syntymäpäiväänsä ja kuolla sen jälkeen, kuten Jim Morrison, Kurt Cobain, Janis Joplin etc. Hieno tyylien sekamelska. Ja käsittämätöntä, että kirjailija on äidinkieleltään tsekki.
November 8, 2012
Parasta tässä kirjassa ovat erilaiset kertojaäänet. On hämmentävää, kuinka eri tyylillä voi tavoittaa pehmopossun tai elävän kissan. Tietenkin myös slovakin näkökulma suomalaiseen yhteiskuntaan kiinnostaa meitä suomalaisia.
November 12, 2015
Positiivinen yllätys. En odottanut tältä oikein mitään, mutta tarinahan imi mukaansa, viihdytti ja huvitti. Monen kertojaäänen ja näkökulman paketti pysyi kasassa loppuun asti. Onnistunut esikoisteos.
Displaying 1 - 30 of 34 reviews