Käsikirjoittaja Pauli Kallio ja piirtäjä Kyky Ahonen elivät teini-ikänsä tähtihetkiä 1970-luvun lopussa, kun punk uudisti suomalaisen rockin. Samalla mullistui monen pojan ja tytön elämä. Ratsian ensimmäinen single Lontoon skidit kiteytti maalaispunkkien tuntemukset pariin raivokkaaseen minuuttiin.
Maalaispunkin päiväkirja kertoo, millaista oli olla Nivalan ensimmäinen punkki, ystävystyä muiden kapinallisten kanssa ja löytää punkista rajattoman energian lähde. Lopulta nuoret sankarit retkeilevät Pihtiputaalle Ratsian Jyri Honkavaaran vieraaksi päämääränään Pelle Miljoonan keikka Elämäjärven työväentalolla.
Kirjan tekstiosuus käy läpi suomalaisen punkin varhaisvaiheita sekä pureutuu Ratsian uraan ja tuotantoon tarkemmin kuin tähänastinen historiankirjoitus. Bändin jäsenet, lähipiiri ja fanit palaavat 30 vuoden takaiseen aikaan. Nykynäkökulmaa täydentää Jyri Honkavaaran haastattelu vuodelta 1982.
Mitäs muuta kuin nostalgian tuulia tarjoilee Pauli Kallion käsikirjoittama ja Kyky Ahosen kuvittama Maalaispunkin päiväkirja. Sulin jo ensimmäisillä sivuilla, kun Niva-Kaijan koulun pääovet piirtyivät välkälle rientävän nuorison taustalla. Kun siihen lisätään paikkakunnan murre ja keikkareissut, niin onhan tämä nyt.
Nivalan ainoa maalaispunkki on kymmenen vuotta vanhempi kuin minä, mutta ajeli samanlaisella Saabilla vuonna 1979 Kalliontiellä Nivalassa kuin minä sitten myöhemmin. Kasettia käännettiin vielä 1989 ja Suomi-rockihan siellä useimmin soi. Tuiskulan keikat ja kesäiset reissut maakunnan keikkapaikoille olivat edelleen lauantaisia huveja minunkin maalaisnuoruudessani. Pauli Kallio lähti Tampereelle opiskelemaan kirjallisuutta ja niinhän tein sitten minäkin. En tunne muita kirjallisuudenopiskelijoita Nivalasta.
Pauli Kallion kirjoittajan kyvyt näkyvät historiikeissa ja haastattelussa, joita teoksessa on ripoteltu sarjakuvatarinoiden väliin. Hänen asiantuntemuksensa ja innostuksensa välittyy mainiosti. Keikkareissu "Pihtiputtaalle" Ratsian Jyri Honkavaaran mökille ja siitä Elämäjärvelle Pelle Miljoonan keikalle on suorastaan eeppinen.
Lainasin teoksen Nivalan kirjastosta kuukausi sitten ja luin sen tänään, kun olin taas Nelostiellä matkalla pohjoiseen kotikonnuille. Pihtiputtaan kohilla päässä soi Lontoon skidit.
Maalaispunkin päiväkirja on erikoinen yhdistelmä tietokirjaa ja omaa henkilökuvausta.
Itseeni kirja ei ikävä kyllä iskenyt mitenkään. En ole kiinnostunut musiikista kirjan vaatimalla tavalla eikä kirja antanut oikein mitään tarttumapintaa, että aiheesta olisi voinut erityisesti kiinnostua. Musiikin sijaan kirja keskittyy enemmän autossa istumiseen ja kaljan kittaamiseen, mikä on tietenkin osa festarikulttuuria.
Piirrostyyli muuttuu paljon kirjan aikana, mutta sopii tähän kuitenkin.
Jos aihe kiinnostaa ja osuu samaan ikäluokkaan, voi tällainen palanen mikrohistoriaa olla hyvinkin kiinnostavaa. Jos aihe taas menee hutin, ei kirja tarjoa paljoa.
Punk saapui Nivalaan tammikuun 31. päivä vuonna 1978, kun Pauli Kallio sai postissa Ramonesin uuden levyn. Tästä alkaa Maalaispunkin päiväkirja, jossa Kallio ja piirtäjä Kyky Ahonen kuvaavat lyhyehköjen sarjakuvien avulla uuden aallon leviämistä Pohjois-Pohjanmaalle. Erityisesti keskiössä on pihtiputaalainen punkyhtye Ratsia, joka muutaman toimintavuotensa aikana teki lähtemättömän vaikutuksen seudun nuorisoon.
Maalaispunkin päiväkirjan täydennetty laitos (2017) lisää sivukaupalla aivan uutta sarjakuvaa sekä Pertti Pulkkasen kirjoittaman Ratsia-historiikin.
Pauli Kallion ja Kyky Ahosen yhteistyön tuloksena syntyneessä "Maalaispunkin päiväkirjassa" (Suuri Kurpitsa, 2009) tehdään käsikirjoittajan omiin kokemuksiin perustuva musiikkimatka kotimaisen punkrockin syntyvuosiin. Millaista oli olla Nivalan ainoa punkkari ja matkata keikalle katsomaan Ratsiaa ja Pelle Miljoonaa? Entä miltä tuntui varttua aikuiseksi Suomessa, jossa varsinaiseen punk-kapinointiin ei oikeastaan ollut syytä, mutta joka oli kuitenkin liian ahdasmielinen Sex Pistolsille?
Sarjakuvan muotoon laaditun päiväkirjan lisäksi kirjasta löytyy Kallion kirjoituksia, etupäässä musiikista mutta myös yleisemminkin 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun henkisestä ilmapiiristä. Sarjakuvassa tärkeää roolia näyttelevä Ratsia-yhtye saa myös oman osansa, samaten sen keulahahmo Jyri Honkavaara.
Luullakseni tuona ajanjaksona nuoruutensa eläneelle ja mahdollisesti samantapaisissa kuvioissa pyörineelle lukijalle sarjakuva tarjoaa kaikkein eniten, mutta mistään nostalgiatripistä ei kuitenkaan ole kyse: myös tämmöinen märkäkorvainen kolmekymppinen saa taitavasti tehdystä sarjakuvasta paljon irti. Ainakin lukemisen jälkeen teki mieli laittaa levysoittimeen ""Lontoon skidit"" ja luukuttaa sitä täysillä!
Pauli Kallion tilinteko punk-menneisyydestään ja läheisestä suhteestaan Ratsia-yhtyeeseen. Sarjakuvajaksoja katkovat tekstiaukeamat, joilla Kallio taustoittaa, kommentoi, ja tekee reippaita aikahyppyjä nykypäivään ja takaisin 70-luvulle. Lopussa vielä tarkempaa faktatietoa Ratsiasta ja ylipäätään punk-liikkeestä Suomessa sekä sekalaisia haastatteluja. Itse sarjakuvaosuus tekstikatkoineen toimi aika hyvin, paitsi että en pitänyt tekstaustyylistä. Lopun faktaosuuteen en jaksanut suuremmin paneutua. Hyvä ja mahtipontinen yritys kuitenkin, paras viime viikkoina lukemistani Pauli Kallion kynäilemistä teoksista (Laikku 04: Lapsuus vaikea, keski-ikä mahdoton; Kallio ja Lietzén: Kramppeja & nyrjähdyksiä 6; Sarjakuvanovellit 1984-2009; Ornette Birks Makkosen voittamaton vinyylivaisto + OBM taskussa). Todella harmillinen asia, mutta pakko tunnustaa: P. Kallio on menettänyt otteensa, ainakin minusta.
Mukavan lämmintä ja ymmärtäväistä oman elämän kertaamista. Toisaalta, mitä muutakaan voi odottaa Pauli Kalliolta. Mutta kyky Ahonen on näemmä vanhemmiten alkanut suuripiirteisemmäksi taiteilijaksi. Jotkut kuvat olivat valitettavan hutaistuja. Mutta silti, oikein suositeltava lukukokemus.