Poikakirja vie 1960-luvulle seuraamaan vähän päälle kymmenvuotiaan Olli-pojan elämää perheessä, jossa on hänen lisäkseen vanhemmat, autistinen pikkusisko ja kolme reilusti vanhempaa siskoa. Ollin elämä koostuu koulunkäynnistä, pihaleikeistä ja pikkuhiljaa avautuvasta aikuisten maailman tajuamisesta.
60-luvun meno näyttäytyy kirjassa varsin huolettomana nykynäkökulmasta, mikä lienee tarkoituskin: pojat rakentavat omatoimisia pommeja ja hengen- tai ainakin ruumiinosien lähtö on monesti lähellä. Koulunkäynti on hurjaa, kun kiusaamista ei ole edes sanana keksitty ja luokkahuoneen diktaattorina toimii sodassa vaurioitunut mieli. Perhe pitää yhtä sellaisella suomalaisella jäyhällä tavalla, joka on tuttu mustavalkoelokuvista.
Jalosen nostalogiapala on lähellä neljää tähteä mutta päädyin kolmeen. Tämä sen vuoksi, että kohtalaisen usein illuusio tarinasta kuitenkin särkyy, ja tekstistä jäi itselleni osoittelevan opettavainen olo: katsokaa nyt, kuinka hurjaa aikanaan (minun lapsuudessani) oli. Yhtä usein kuitenkin tarina ottaa imuunsa ja vie mennessään. 3.5 tähteä.