What do you think?
Rate this book
Varjotajunta
Autofiktiota ja sen parodiaa yhdistävä Varjotajunta kuvaa junamatkaa, hieman kuivaa croissantia, koti-ikävää, lapsen ihanuutta, jatkuvaa huolta ja saniteettitilojen etsimistä.
Salmenniemi luo pysäyttävän monisyisen kuvan niin Mall of Triplasta, perhe-elämästä kuin Helsingin katukuvastakin. Romaani kasvaa tutkielmaksi siitä, millaista on olla elossa juuri nyt. Kaikkea kannattelee kielellinen tarkkuus ja herkkyys, joka saa aistimaan ympäristöä pelottavan tarkasti.
Varjotajunta on myös kuvaus kulttuurijournalismin onttoudesta. Älykkäiden ja sivistyneiden ihmisten kohtaamiset uhkaavat koko ajan muuttua järjettömäksi höpötykseksi, jonka keskeinen tuottaja on kirjailija itse.
Salmenniemi luo pysäyttävän monisyisen kuvan niin Mall of Triplasta, perhe-elämästä kuin Helsingin katukuvastakin. Romaani kasvaa tutkielmaksi siitä, millaista on olla elossa juuri nyt. Kaikkea kannattelee kielellinen tarkkuus ja herkkyys, joka saa aistimaan ympäristöä pelottavan tarkasti.
Varjotajunta on myös kuvaus kulttuurijournalismin onttoudesta. Älykkäiden ja sivistyneiden ihmisten kohtaamiset uhkaavat koko ajan muuttua järjettömäksi höpötykseksi, jonka keskeinen tuottaja on kirjailija itse.
246 pages, Hardcover
First published January 1, 2023
14 people are currently reading
312 people want to read
About the author
Harry Salmenniemi
34 books38 followersHarry Salmenniemi is a Finnish author and poet.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 58 reviews
February 5, 2023
Rakastin Salmenniemen Uhrisyndrooma-novellikokoelmaa ja jostain syystä ikään kuin ujostelen muiden ”sarjaan kuuluvien osien” lukemista. Tämä ajatus on tavallaan yhtä järkevä, samanmittainen, samankaltainen kuin kokemukseni Salmenniemen Varjotajunnasta, osittain, tai ehkä kokonaan, autofiktiivisestä teoksesta. Se on upea,hieno, outo, turha ja tärkeä samaan aikaan.
Lähtökohtaisesti Salmenniemi kirjoittaa työmatkastaan Jyväskylästä Helsinkiin, kaksi päivää, yksi yö ”objektiivisesti matka kesti muutaman päivän,subjektiivisesti
Kuukauden tai pari”. Tuohon tyyliin alkaa, jatkuu ja loppuu. En tiedä onko kyseessä autofiktiota, parodiaa siitä, onko Salmenniemen tarkoitus jaaritella mitä sattuu, tajunnanvirtaa, kuvata äärimmäisen tarkasti maailmaa, ympäristöään, kustannusmaailmaa, kirjailijuutta, isyyttä, puolisona olemista, helsinkiläisiä, junamatkaa ja kaikkea mahdollista muuta. Onko hän ns tosissaan vai läpällä katsoo miten vastaanottaja tekstiin suhtautuu. Ehkä molempia. Tämä on sellainen kirja, joka kannattaa itse lukea ja tunnustella omia tuntemuksiaan.
Mutta jotenkin tekstin imuun uppoutuu. Lukee vaikka tavallaan tajuaa lukemisen olevan turhaa, jonkun toisen ihmisen kirjoittamia latteuksia ja ja riittävän usein älyllisiä oivalluksia, filosofisia havaintoja tai tuntemuksia todellisesta ja / tai epätodellisesta maailmasta. Puhuu elämästä, mikä ei maistu millekään ja samaan aikaan maistuu, elämälle, kai. On pikkuisen ylimielinen ja katselee muita ulkokultaisesti nenän varttaan pitkin ja toisinaan ymmärtää toisista, ja ehkä itsestäänkin jotain.
Ja kuitenkin, että tämä oli hyvä hieno ja upea kirja tavalla mistä en (näköjään) osaa sanoa mitään järkevää.
P.S. Se osa kirjaa, missä tämä kirjailija on Arla Kanervan haastateltavana (ehkä on), oli hieno (ja se radiohaastattelu myös, ja sen kuuntelemisesta kirjoitettu kohtaus). Kanervan haastattelukohtaus piti sisällään kaikkia niitä asioita joita tuontyyppiseen tilanteeseen voi hyvin kuvitella kuuluvan, jollaisia jonkinlaisessa roolissa elämässään saattaa joutua kokemaan (mm työhaastattelussa tms ). Ne kaikki vilistävät ajatukset, jotka junnaavat ja jumittavat päässä ja suusta tulee ulos miltei mitä sattuu ja jälkeenpäin on vaikea tietää tai mistaa mitä juuri sanoi, vai sanoiko. Hienosti kuvattu kaiken kaikkiaan.
Lähtökohtaisesti Salmenniemi kirjoittaa työmatkastaan Jyväskylästä Helsinkiin, kaksi päivää, yksi yö ”objektiivisesti matka kesti muutaman päivän,subjektiivisesti
Kuukauden tai pari”. Tuohon tyyliin alkaa, jatkuu ja loppuu. En tiedä onko kyseessä autofiktiota, parodiaa siitä, onko Salmenniemen tarkoitus jaaritella mitä sattuu, tajunnanvirtaa, kuvata äärimmäisen tarkasti maailmaa, ympäristöään, kustannusmaailmaa, kirjailijuutta, isyyttä, puolisona olemista, helsinkiläisiä, junamatkaa ja kaikkea mahdollista muuta. Onko hän ns tosissaan vai läpällä katsoo miten vastaanottaja tekstiin suhtautuu. Ehkä molempia. Tämä on sellainen kirja, joka kannattaa itse lukea ja tunnustella omia tuntemuksiaan.
Mutta jotenkin tekstin imuun uppoutuu. Lukee vaikka tavallaan tajuaa lukemisen olevan turhaa, jonkun toisen ihmisen kirjoittamia latteuksia ja ja riittävän usein älyllisiä oivalluksia, filosofisia havaintoja tai tuntemuksia todellisesta ja / tai epätodellisesta maailmasta. Puhuu elämästä, mikä ei maistu millekään ja samaan aikaan maistuu, elämälle, kai. On pikkuisen ylimielinen ja katselee muita ulkokultaisesti nenän varttaan pitkin ja toisinaan ymmärtää toisista, ja ehkä itsestäänkin jotain.
Ja kuitenkin, että tämä oli hyvä hieno ja upea kirja tavalla mistä en (näköjään) osaa sanoa mitään järkevää.
P.S. Se osa kirjaa, missä tämä kirjailija on Arla Kanervan haastateltavana (ehkä on), oli hieno (ja se radiohaastattelu myös, ja sen kuuntelemisesta kirjoitettu kohtaus). Kanervan haastattelukohtaus piti sisällään kaikkia niitä asioita joita tuontyyppiseen tilanteeseen voi hyvin kuvitella kuuluvan, jollaisia jonkinlaisessa roolissa elämässään saattaa joutua kokemaan (mm työhaastattelussa tms ). Ne kaikki vilistävät ajatukset, jotka junnaavat ja jumittavat päässä ja suusta tulee ulos miltei mitä sattuu ja jälkeenpäin on vaikea tietää tai mistaa mitä juuri sanoi, vai sanoiko. Hienosti kuvattu kaiken kaikkiaan.
August 9, 2023
Kunnon eksistentialistista vellomista ja megametailua! Tää taisi toimia mulle aika hyvin, koska välillä lukiessa vitutti ja myötähävetti, välillä nauratti ja kiusaannutti ja välillä olin ihan et ooh, "Harry Salmenniemi" on profeetta!
En usko, että voin enää katsoa Mall of Triplaa samoin kuin ennen. Tai jättää murusia lautaselle. Tai kuunnella Kulttuuriykköstä.
Täten tunnustan, että valkoiset cismiehetkin voivat tehdä mainiota kirjallisuutta. Olkaa hyvät. 😇
En usko, että voin enää katsoa Mall of Triplaa samoin kuin ennen. Tai jättää murusia lautaselle. Tai kuunnella Kulttuuriykköstä.
Täten tunnustan, että valkoiset cismiehetkin voivat tehdä mainiota kirjallisuutta. Olkaa hyvät. 😇
March 12, 2023
Jätti jotenkin etäisen ja kolkon fiiliksen, vaikka esim. perheen kuvaukseen liittyi harvinaista lämpöä ja vilpittömyyttä. Ajoittain hauska, hyvin kyyninen ja jopa epätoivoinen tai luovuttanut tunnelma.
August 4, 2023
Ehkä minä pidän siitä että minulle vittuillaan.
Read
March 26, 2023Kun kuuluu tiettyyn kuplaan, ajattelee suurin piirtein niin kuin kyseisen kuplan sisällä ajatellaan.
Edellinen lause on itsestäänselvyys, mutta vielä enemmän se on tämän tekstin aloituslause.
Kuplaan kuuluvat jakavat samat arvot ja pitävät samantyyppisistä asioista. Yksinkertaistan, mutta pointti lienee selvä.
Framåt!
Itse kuulun mm. kuplaan, jonka jäsenet pitävät Harry Salmenniemen kirjoista. Jopa niin, että välillä tuntuu, että tärkeämpää kuin se, mitä Salmenniemi kirjoittaa on se, että hän kirjoittaa, jotta voimme ihastella hänen kirjoittamaansa.
Harry Salmenniemi on itseään suurempi ilmiö ja kun hän ironisen osuvasti tökkii yhteiskuntamme kipukohtia minä huokaan kiitos. Tuntuu hyvältä. Juuri tätä halusin ja haluan lisää.
Mutta nyt astun ulos kuplastani.
Astun Varjotajuntaan.
Teoksen kansi on harmaa. Mitä muuta se voisi ollakaan. Harmaa kertoo, että sellaista ihmisen elämä enimmäkseen on, melko väripuutteellista. Samalla kansi esittää, että sellaista on myös Harry Salmenniemen elämä.
Tummemman harmaalla pohjalla on neliö, jonka sisällä on rinkula, joka ei ole täysin rinkula, vaan tarjoaa rinkulan sisällä olevalle mahdollisuuden astua rinkulan ulkopuolelle. Rinkula on muistuttaa pyörästä, johon jokainen voi kuvitella haluamansa näköisen oravan.
Rinkulan sisällä on kirjailija. Tässä tapauksessa Harry Salmenniemi, joka Varjotajunnan myötä avaa rinkulan sisälle jäävää osaa ja muistuttaa, että jokainen kirjailija on vanki, kuten jokainen ihminenkin ja niin onhan kirjailijakin ihminen.
Luen Varjotajuntaa ikään kuin autofiktiona. Sen päähenkilö on nimeltään Harry Salmenniemi, jota ei kuitenkaan tule sekoittaa jyväskyläläiseen kirjailijaan Harry Salmenniemeen. Kyse on rosvo- ja poliisileikistä, jossa autofiktio saattaa edustaa kumpaakin leiriä.
Salmenniemen valovoimaisuudesta kertoo, että vaikka tätä tekstiä aloittaessani omasin melko selkeän kuvan, mistä tätä teosta aion kritisoida, huomaan kirjoittaessani, että Salmenniemen kritisointi on vaikea tehtävä yksinkertaisesti siitä syystä, että hänen kirjoittamansa saa minut lupaa kysymättä lankeamaan loveen.
Kirjailijalle (kuten esimerkiksi Harry Salmenniemelle) ja kirjallisuudelle ylipäätänsä pahinta on löysä kehuminen, jota voisi myös instagram-arvioinniksi kutsua.
On kirjailijoita tai itse asiassa he lienevät enemmänkin "kirjailijoita", joille on tärkeää nimenomaan se, että heidän teoksiaan kehutaan. Missä itsekritiikki? Vaikka koko maailma (hups!) kehuisi teostasi, se on merkityksetöntä, jos teoksesi ei ole hyvä.
Kehuihin ei ole luottamista. Niitä jaellaan moninaisista syistä. Itsekin rakastan hehkuttamista, mutta on hyvä pitää mielessä, että sillä ei ole mitään tekemistä kritiikin kanssa. Se on ihanaa ihan itsessään. Se, miten joku teos saa lukijan liitelemään ja synnyttää halun kertoa kyseisestä teoksesta kaikille. Se, kun teos luo tunteen, että sitä lukijanakin on teoksen myötä jotenkin enemmän olemassa. Jotenkin todellisempi. Jotenkin elävämpi.
Harry Salmenniemi ei ole kehujen kalastelija. Hän on kirjailija ilman "-merkkejä ammattinsa ympärillä. Tämän vuoksi hänen kirjojaan voi myös kritisoida, jos siihen on syytä.
Varjotajunta on sisäänpäin kääntynyttä kirjallisuutta. Siinä kerrotaan, miten kirjailija nimeltä Harry Salmenniemi Delfiinimeditaatioita-teoksen julkaistuaan odottelee junaa Helsingin Pasilan Tripla-nimisessä ostosparatiisissa. Hän käy Sieni-ravintolassa.
Kuljeskelee.
Ajattelee.
Kirjailija nimeltä Harry Salmenniemi kertoo tapaamisistaan toimittajien kanssa ja kaipaa vaimonsa ja poikansa luo kotiin Jyväskylään. Hän matkustaa junalla. Hän vaihtaa junaa Tampereella. Hän pukee ylleen takin. Hän avaan takin vetoketjun ja sulkee sen uudelleen.
Orwell kirjoittaa esseessään 'Miksi kirjoitan' kirjailijan motiiveista. Ensimmäiseksi motiiviksi hän mainitsee "raa'an egosimin", jota hän avaa seuraavasti:
"Halu vaikuttaa älykkäältä, olla puheenaiheena, jälkimaine, päästä antamaan takaisin aikuisille, jotka olivat ilkeitä kun itse oli lapsi jne. jne. On pötyä väittää ettei tämä ole motiivi ja vieläpä vahva."
Onko raaka egoismi Harry Salmenniemen motiivi? Jos Orwellilta kysyttäisiin, vastaus olisi eittämättä kyllä.
Salmenniemen "projekti", ns. yksivärikansikirjat ja tämä uusin, Varjotajunta, eivät ole niinkään yksittäisiä teoksia, vaan kokonaisuus, joiden kautta Salmenniemi luo haluamansa näköisen Salmenniemen, jota ei tule sekoittaa "oikeaan" Salmenniemeen.
Odotan Salmenniemeltä tietynlaisia teoksia ja siitä hän saa syyttää vain itseään. Varjotajunta on pyrkimys uudistumiseen, mutta sitä lukiessa on mahdotonta päästä eroon niistä vastaanottoon liittyvistä odotuksista, jotka ovat syntyneet yksivärikansikirjojen perusteella.
Yhteiskunnan ja ulkoisen sijasta Varjotajunta, johon jo sen nimikin viittaa, keskittyy fiktiivisen Harry Salmenniemi -nimisen kirjailijan ajatusmaailmaan, joka kuvaa tai ei kuvaa Salmenniemen itsensä ajatusmaailmaa. Juuri kuvaa - ei kuvaa, on - off -tyyppisellä liikkellä tässä teoksessa pelataan. Salmenniemi luo tässä mielessä lukijaan samantyyppisen totuussuhteen kuin esimerkiksi Peter Sandström vaikkakin tekee sen hyvin eri tavalla.
Minulle Varjotajunta tarjoaa kahta eri lukutapaa. Näistä ensimmäinen on sen lukeminen kokevan minän ympärillä pyörivän kirjallisuuden kritiikkinä. Toinen lähestymistapa on lukea Varjotajuntaa rehellisenä kuvauksena Harry Salmenniemi -nimisen kirjailijan elämästä ja ajatuksista. Lukiessani nämä kaksi tasoa hankaavat vasten toisiaan kuin jo aamuyöksi kääntyvän juhannusaaton vahvoja virvokkeita nauttineet lavatanssijat.
Kuka haluaa ketä ja kuka vierestäsi aamun tullen löytyy? Pelkään pahoin, että Salmenniemi huijaa minua ja yritän olla varuillani kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Oloni ei kuitenkaan ole epämukava tai pelokas. Päinvastoin.
Salmenniemi kirjoittaa lyhyitä, pelkistettyjä lauseita, jotka saavat koivuklapit pitämään ääntä. Varjotajunnassa kirjailijan elämä on riisuttu hohdokkuudesta, jota siihen päättelen usein liitettävän, koska niin moni haluaa nimenomaan kirjailijaksi. Valitettavan moni vaikuttaisi myös vetävän yhtäläisyysmerkit kirjailijan ja coolisti kuuluisan tyypin välille.
Varjotajunnan viesti mahdollisille tuleville kirjailijoille on: harkitse vielä hyvä ihminen, tällaista tämä kirjailijan elämä on, useimmiten aika kaukana loistokkuudesta.
Edellinen lause on itsestäänselvyys, mutta vielä enemmän se on tämän tekstin aloituslause.
Kuplaan kuuluvat jakavat samat arvot ja pitävät samantyyppisistä asioista. Yksinkertaistan, mutta pointti lienee selvä.
Framåt!
Itse kuulun mm. kuplaan, jonka jäsenet pitävät Harry Salmenniemen kirjoista. Jopa niin, että välillä tuntuu, että tärkeämpää kuin se, mitä Salmenniemi kirjoittaa on se, että hän kirjoittaa, jotta voimme ihastella hänen kirjoittamaansa.
Harry Salmenniemi on itseään suurempi ilmiö ja kun hän ironisen osuvasti tökkii yhteiskuntamme kipukohtia minä huokaan kiitos. Tuntuu hyvältä. Juuri tätä halusin ja haluan lisää.
Mutta nyt astun ulos kuplastani.
Astun Varjotajuntaan.
Teoksen kansi on harmaa. Mitä muuta se voisi ollakaan. Harmaa kertoo, että sellaista ihmisen elämä enimmäkseen on, melko väripuutteellista. Samalla kansi esittää, että sellaista on myös Harry Salmenniemen elämä.
Tummemman harmaalla pohjalla on neliö, jonka sisällä on rinkula, joka ei ole täysin rinkula, vaan tarjoaa rinkulan sisällä olevalle mahdollisuuden astua rinkulan ulkopuolelle. Rinkula on muistuttaa pyörästä, johon jokainen voi kuvitella haluamansa näköisen oravan.
Rinkulan sisällä on kirjailija. Tässä tapauksessa Harry Salmenniemi, joka Varjotajunnan myötä avaa rinkulan sisälle jäävää osaa ja muistuttaa, että jokainen kirjailija on vanki, kuten jokainen ihminenkin ja niin onhan kirjailijakin ihminen.
Luen Varjotajuntaa ikään kuin autofiktiona. Sen päähenkilö on nimeltään Harry Salmenniemi, jota ei kuitenkaan tule sekoittaa jyväskyläläiseen kirjailijaan Harry Salmenniemeen. Kyse on rosvo- ja poliisileikistä, jossa autofiktio saattaa edustaa kumpaakin leiriä.
Salmenniemen valovoimaisuudesta kertoo, että vaikka tätä tekstiä aloittaessani omasin melko selkeän kuvan, mistä tätä teosta aion kritisoida, huomaan kirjoittaessani, että Salmenniemen kritisointi on vaikea tehtävä yksinkertaisesti siitä syystä, että hänen kirjoittamansa saa minut lupaa kysymättä lankeamaan loveen.
Kirjailijalle (kuten esimerkiksi Harry Salmenniemelle) ja kirjallisuudelle ylipäätänsä pahinta on löysä kehuminen, jota voisi myös instagram-arvioinniksi kutsua.
On kirjailijoita tai itse asiassa he lienevät enemmänkin "kirjailijoita", joille on tärkeää nimenomaan se, että heidän teoksiaan kehutaan. Missä itsekritiikki? Vaikka koko maailma (hups!) kehuisi teostasi, se on merkityksetöntä, jos teoksesi ei ole hyvä.
Kehuihin ei ole luottamista. Niitä jaellaan moninaisista syistä. Itsekin rakastan hehkuttamista, mutta on hyvä pitää mielessä, että sillä ei ole mitään tekemistä kritiikin kanssa. Se on ihanaa ihan itsessään. Se, miten joku teos saa lukijan liitelemään ja synnyttää halun kertoa kyseisestä teoksesta kaikille. Se, kun teos luo tunteen, että sitä lukijanakin on teoksen myötä jotenkin enemmän olemassa. Jotenkin todellisempi. Jotenkin elävämpi.
Harry Salmenniemi ei ole kehujen kalastelija. Hän on kirjailija ilman "-merkkejä ammattinsa ympärillä. Tämän vuoksi hänen kirjojaan voi myös kritisoida, jos siihen on syytä.
Varjotajunta on sisäänpäin kääntynyttä kirjallisuutta. Siinä kerrotaan, miten kirjailija nimeltä Harry Salmenniemi Delfiinimeditaatioita-teoksen julkaistuaan odottelee junaa Helsingin Pasilan Tripla-nimisessä ostosparatiisissa. Hän käy Sieni-ravintolassa.
Kuljeskelee.
Ajattelee.
Kirjailija nimeltä Harry Salmenniemi kertoo tapaamisistaan toimittajien kanssa ja kaipaa vaimonsa ja poikansa luo kotiin Jyväskylään. Hän matkustaa junalla. Hän vaihtaa junaa Tampereella. Hän pukee ylleen takin. Hän avaan takin vetoketjun ja sulkee sen uudelleen.
Orwell kirjoittaa esseessään 'Miksi kirjoitan' kirjailijan motiiveista. Ensimmäiseksi motiiviksi hän mainitsee "raa'an egosimin", jota hän avaa seuraavasti:
"Halu vaikuttaa älykkäältä, olla puheenaiheena, jälkimaine, päästä antamaan takaisin aikuisille, jotka olivat ilkeitä kun itse oli lapsi jne. jne. On pötyä väittää ettei tämä ole motiivi ja vieläpä vahva."
Onko raaka egoismi Harry Salmenniemen motiivi? Jos Orwellilta kysyttäisiin, vastaus olisi eittämättä kyllä.
Salmenniemen "projekti", ns. yksivärikansikirjat ja tämä uusin, Varjotajunta, eivät ole niinkään yksittäisiä teoksia, vaan kokonaisuus, joiden kautta Salmenniemi luo haluamansa näköisen Salmenniemen, jota ei tule sekoittaa "oikeaan" Salmenniemeen.
Odotan Salmenniemeltä tietynlaisia teoksia ja siitä hän saa syyttää vain itseään. Varjotajunta on pyrkimys uudistumiseen, mutta sitä lukiessa on mahdotonta päästä eroon niistä vastaanottoon liittyvistä odotuksista, jotka ovat syntyneet yksivärikansikirjojen perusteella.
Yhteiskunnan ja ulkoisen sijasta Varjotajunta, johon jo sen nimikin viittaa, keskittyy fiktiivisen Harry Salmenniemi -nimisen kirjailijan ajatusmaailmaan, joka kuvaa tai ei kuvaa Salmenniemen itsensä ajatusmaailmaa. Juuri kuvaa - ei kuvaa, on - off -tyyppisellä liikkellä tässä teoksessa pelataan. Salmenniemi luo tässä mielessä lukijaan samantyyppisen totuussuhteen kuin esimerkiksi Peter Sandström vaikkakin tekee sen hyvin eri tavalla.
Minulle Varjotajunta tarjoaa kahta eri lukutapaa. Näistä ensimmäinen on sen lukeminen kokevan minän ympärillä pyörivän kirjallisuuden kritiikkinä. Toinen lähestymistapa on lukea Varjotajuntaa rehellisenä kuvauksena Harry Salmenniemi -nimisen kirjailijan elämästä ja ajatuksista. Lukiessani nämä kaksi tasoa hankaavat vasten toisiaan kuin jo aamuyöksi kääntyvän juhannusaaton vahvoja virvokkeita nauttineet lavatanssijat.
Kuka haluaa ketä ja kuka vierestäsi aamun tullen löytyy? Pelkään pahoin, että Salmenniemi huijaa minua ja yritän olla varuillani kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Oloni ei kuitenkaan ole epämukava tai pelokas. Päinvastoin.
Salmenniemi kirjoittaa lyhyitä, pelkistettyjä lauseita, jotka saavat koivuklapit pitämään ääntä. Varjotajunnassa kirjailijan elämä on riisuttu hohdokkuudesta, jota siihen päättelen usein liitettävän, koska niin moni haluaa nimenomaan kirjailijaksi. Valitettavan moni vaikuttaisi myös vetävän yhtäläisyysmerkit kirjailijan ja coolisti kuuluisan tyypin välille.
Varjotajunnan viesti mahdollisille tuleville kirjailijoille on: harkitse vielä hyvä ihminen, tällaista tämä kirjailijan elämä on, useimmiten aika kaukana loistokkuudesta.
May 21, 2023
Vilpittömänä teoksena loistava, mutta lukuohjeeksi kansissa annettu autofiktion parodia piti ikävästi varpaillaan enkä ihan pystynyt vapautumaan teoksen äärelle. Mitä se parodia tarkoittaa?
November 28, 2023
salmenniemiaaninen pläjäys
vaikea sanoa kuka tässä vedättää ja ketä; pitää joskus tutustua uudestaan
vaikea sanoa kuka tässä vedättää ja ketä; pitää joskus tutustua uudestaan
December 5, 2025
Tosi kiinnostava ja hauska lukukokemus, kun koskaan ei voi olla ihan varma, mikä on ironiaa, mikä itseironiaa, mikä vittuilua ja mikä lempeyttä. Ärsytti melkein koko ajan eli tykkäsin paljon. Ärsyttää myös sanoa näin, mutta kyllä tää oli aika nerokas, samaan aikaan oikeasti älykäs, tarkka ja tärkeä kirja ja älykkään, tarkan ja tärkeän kirjan parodia.
February 11, 2024
Salmenniemen novellit ovat aina hieman ärsyttäneet itseäni, sillä ne ovat mielestäni aavistuksen verran liian itsetietoisia omasta nerokkuudestaan. Keskikokoisin varauksin siis tartuin tähän romaanimuotoiseen teokseen, jossa kerrotaan jyväskyläläisen kirjailijan haastattelupäivästä Helsingissä, junan odottelusta Pasilan asemalla ja lopulta alkavasta kotimatkasta.
Yllätyin positiivisesti. Salmenniemi tuntuu paljon aidommalta tässä autofiktiivisessä teoksessa kuin novellikokoelmien yliminänä. Hänen taitavuutensa suomen kielen käyttäjän pääsee oikeuksiinsa, kun sitä ei niin kovin enää käytetä oman keinona oman nokkeluuden esittelemiseksi vaan annetaan sen välittää tunteita ja ajatuksia tavalla, joka ei millään muilla keinolla välittyisi.
Kirjan hitaus on hienoa. En tiedä, miten kirja avautuu sellaiselle lukijalle, joka ei ole koskaan sen tapahtumapaikoilla käynyt, mutta kun itse pystyin kirjaimellisesti askel askeleelta seuraamaan romaanihenkilö Salmenniemen matkaa Kiasmassa ja Triplassa, tulin sen myötä päässeeksi myös osaksi hänen sisäistä ajatteluaan. Tämä kirja jos mikä oli meditaatiota.
Yllätyin positiivisesti. Salmenniemi tuntuu paljon aidommalta tässä autofiktiivisessä teoksessa kuin novellikokoelmien yliminänä. Hänen taitavuutensa suomen kielen käyttäjän pääsee oikeuksiinsa, kun sitä ei niin kovin enää käytetä oman keinona oman nokkeluuden esittelemiseksi vaan annetaan sen välittää tunteita ja ajatuksia tavalla, joka ei millään muilla keinolla välittyisi.
Kirjan hitaus on hienoa. En tiedä, miten kirja avautuu sellaiselle lukijalle, joka ei ole koskaan sen tapahtumapaikoilla käynyt, mutta kun itse pystyin kirjaimellisesti askel askeleelta seuraamaan romaanihenkilö Salmenniemen matkaa Kiasmassa ja Triplassa, tulin sen myötä päässeeksi myös osaksi hänen sisäistä ajatteluaan. Tämä kirja jos mikä oli meditaatiota.
Read
January 5, 2024Hän oli nyt kolmekymmentä. Se oli paras mahdollinen ikä, sillä se herätti paljon ajatuksia muissa. Kolmekymmentä oli jo niin vanha, että hänessä oli vain ripaus lupausta jäljellä. Noppa oli ilmassa. Se ei ollut vielä laskeutunut, mutta moni koitti jo ennustaa, kuinka hänen kävisi. Hän lukisi kirjoja, haparoisi, yrittäisi ymmärtää kirjallisuutta eikä oikein koskaan ymmärtäisi. Hän yrittäisi opetella kirjoittamaan kirja-arvioita eikä koskaan kunnolla oppisi, yrittäisi sanoa jotain järkevää Harry Salmenniemen romaanista eikä oikein koskaan onnistuisi.
June 20, 2023
Kertoja on samalla tavalla neuroottinen ja vähän hysteerinen kuin minä, ja siksi tätä oli ajoittain jopa ahdistava lukea. Kirjassa on kuvaus hetkestä junan vessassa, ja se syöpyi mieleeni niin vahvasti, että en ehkä enää ikinä halua käyttää julkisia vessoja. Tai mitään vessoja. Paitsi ehkä jos joskus rakennan oman talon ja saan upouuden pöntön.
Nopealukuinen ja kauniskielinen teos jota teki mieli aina vain jatkaa. Silti epäilen, että en tule vessajutun lisäksi muistamaan muuta parin kuukauden päästä. Tosin en tiedä, onko se välttämättä mikään huonon kirjan merkki.
Olin etukäteen kuullut, että tämä on autofiktion parodia, mutta luovuin tuosta lukutavasta aika pian. Uskon, että päätös palveli lukukokemusta.
Nopealukuinen ja kauniskielinen teos jota teki mieli aina vain jatkaa. Silti epäilen, että en tule vessajutun lisäksi muistamaan muuta parin kuukauden päästä. Tosin en tiedä, onko se välttämättä mikään huonon kirjan merkki.
Olin etukäteen kuullut, että tämä on autofiktion parodia, mutta luovuin tuosta lukutavasta aika pian. Uskon, että päätös palveli lukukokemusta.
March 8, 2025
Lempeä ja inhimillinen. Naurattava, samastuttavakin. Antti Holman ääni sopii erityisen oivallisesti Salmenniemen teksteihin. 3,5 tähteä.
Read
March 10, 2023Yksinteoin-elokuvan jälkeen luultavasti tauto- ja patologisinta autofiktiota mitä tässä maassa on julkaistu. Kirjallisuutta kirjallisuuden vuoksi big time, välineen hallinta on suvereenia. Elmeri Terho tulee mieleen tuon tuostakin, välillä myös Kazuo Ishiguron Surullinen pianisti, mutta jonkinlaisena sisäänpäin kääntyneenä vaporwave-remixinä… Vanhemmuuden ihanuutta kerrataan niin hartaasti, että perheen rooli tulee pelkistettyä majakaksi hämärässä, ehkä se oli tällä kertaa pakollista 🤷♂️
March 8, 2023
5 tähteä maailman ihanimmalle vauvakuumecorelle
2 tähteä väsyneelle helsinkiläiselle "autofiktiolle" joka vituttaa vaikka olisikin "kieli poskessa" kirjoitettua.
2 tähteä väsyneelle helsinkiläiselle "autofiktiolle" joka vituttaa vaikka olisikin "kieli poskessa" kirjoitettua.
January 3, 2025
Kiinnostava ja hyvin ristiriitainen teos. Päähenkilö tarkkailee ja analysoi itseään, välillä kohtuuttoman ankarasti, välillä nostaen itsensä kaikkien yläpuolelle.
Tässä on mukana runsas annos huumoria. Kansiliepeessä sanottiin, että tämä on autofiktioparodia. En ole lukenut Knausgaardia tai muutakaan autofiktiota juurikaan, joten en satavarmasti tunnista tässä parodiaa. Ehkä ylipäänsä tämä omissa epävarmuuksissa vellominen? Tai arkipäiväisten toimien kirjaaminen romaaniksi? Tuli mieleen Seinfeldin lähtökohta: sitcom, jossa ei tapahdu mitään.
Minä luin tämän kirjan myös hyvin vilpittömänä kuvauksena kirjailijan ja pienen lapsen isän onnen ja epävarmuuden tunteista.
Tässä on mukana runsas annos huumoria. Kansiliepeessä sanottiin, että tämä on autofiktioparodia. En ole lukenut Knausgaardia tai muutakaan autofiktiota juurikaan, joten en satavarmasti tunnista tässä parodiaa. Ehkä ylipäänsä tämä omissa epävarmuuksissa vellominen? Tai arkipäiväisten toimien kirjaaminen romaaniksi? Tuli mieleen Seinfeldin lähtökohta: sitcom, jossa ei tapahdu mitään.
Minä luin tämän kirjan myös hyvin vilpittömänä kuvauksena kirjailijan ja pienen lapsen isän onnen ja epävarmuuden tunteista.
May 26, 2025
Varjotajunta tarjosi vertaistukea eksistentiaalikriiseilijälle: uskomatonta, että joku muukin ajattelee näin höpsöjä ajatuksia vaikkapa Mall of Triplassa, ja kirjoittaa siitä vielä romaanin. Toki en tiedä, missä määrin tässä oli aitoja ajatuksia mukana, ja minkä verran parodiaa. Oli hyvä että se jäi arvoitukseksi.
En ole varmaan koskaan samaistunut yhteenkään autofiktioon näin paljon. Moni kertojan ajatuksista oli kuin suoraan omasta päästä.
Hauska kirja. Lukukokemus oli melkein meditatiivinen, mikä oli osuvaa, kun kertojalla tuntui muutenkin olevan pakkomielle meditoimiseen...
En ole varmaan koskaan samaistunut yhteenkään autofiktioon näin paljon. Moni kertojan ajatuksista oli kuin suoraan omasta päästä.
Hauska kirja. Lukukokemus oli melkein meditatiivinen, mikä oli osuvaa, kun kertojalla tuntui muutenkin olevan pakkomielle meditoimiseen...
June 25, 2025
mä en älyy näitä arvosteluja, ei tässä ollu mitään hykerryttävää vaan päinvastoin; tää oli niin ahistava ja mateleva ja kaikessa paikallaanjunnaavuudessaan melkein samaistuttava (jos lukija ois perusmasentuneen sijaan fenkolia paahtava oopperassa käyvä kulttuurikeskiluokkainen masentunut) et voin kuvitella tän kiinnostavan ainoastaan ihmistä jolle ei oo sisäänrakennettua käsitystä siitä tunteesta kun suurin tragedia on se ettei tragediaa ole.
January 14, 2025
Hyvin samaistuttavaa yliajattelua. Luin tämän matkustaessani yksin Liettuassa ja vieraassa paikassa yksin olevana itsetietoinen ajattelu lähti yli äyräiden kun tämän kirjan kanssa matkusti
April 27, 2025
Koomisesti suomalaista perheellisen kirjailijan arkea kuvaava kirja. Lomalukemisena tuli onnellinen olo, että ei elä tällä hetkellä +30v arkea. Onnellinen olo tästä omasta elämäntilanteesta.❤️ Antti Holman lukemana kirja tuntui välillä hänen omilta sanoiltaan. Ei ihme, että Holma lukee kaikki kirjailijan kirjat.
March 9, 2024
Jostain luin, että Salmenniemi on Suomen Knausgaard, ja niinhän hän taitaa olla. Kirjassa lähinnä ollaan Triplassa ja odotetaan junaa. Ja vie se juna sit lopulta Jyväskylään kotiin. Aiemmin olin lukenut vain Salmenniemen novelleja, kyllä romaanikin kantoi. Kiinnostavinta olivat arkiset havainnot vanhemmuudesta ja, no, Triplasta, ja median haastattelutilanteiden tarkka kuvailu. Ehkä kuitenkin 3,5, mutta menköön.
February 13, 2023
Salmenniemen esikoisromaani on huikea! Niin hauska, niin vetävä, niin tarkka ihmismielen kaoottisuuden kuvauksessaan. Kirja kertoo Harryn työmatkasta Helsinkiin. Takana on kuvaukset ja haastattelu Hesarille sekä tunnin radiolähetys Ylellä. Nykyhetki alkaa paluujunan odotuksesta Mall of Triplassa ja päättyy kotiinpaluuseen Jyväskylään. Pitkä odotus asemalla ja junassa täyttyy koetun muistelusta, ympäristön havainnoinnista sekä ankarasta koti-ikävästä. Harryn pitkä istuminen tiivistyy hienosti mm. näin: “Elämää on tarkoitus kokea niin, että tarkkailee varjoja seinillä, että pysähtyy ihmettelemään tammikuun kalvakoita puita ikkunan edessä. Ohikulkijoiden pipoja, lenkkeilijöiden tapaa juosta. Lapsen varpaita. Puolison olkapäitä, rintaliivejä”.
Juuri lukemani Riitta Jalosen Omien kuvien tapaan Salmenniemi kertoo paljon kirjailijan työstä, tiestään kirjailijaksi sekä tavastaan kirjoittaa. Prosessissa on paljon samaa, joskin Salmenniemen kokemukset eivät ole aivan yhtä totaalisia ja maagisia. Salmenniemi kertoo myös siitä kirjailijan työn toisesta puolesta: edustamisesta. Tämä tuntuu olevan monelle kirjailijalle se hankalampi puoli, ja samaa miettii myös romaanihenkilö Salmenniemi. Live-yleisön edessä ei pääse miettimään sanojaan, ei tekemään taustatyötä, eikä kaikkeen ei voi sanoa: en tiedä. Mahdollisuudet itsensä häpäisyyn ja muuhun mokailuun ovat siis huikeat..
Siinä missä Salmenniemen kuvaus kirjailijantyöstä sekä havainnot ympäröivistä ihmisistä ja ilmiöitä olivat kiinnostavia ja hauskoja, kirjan kauneinta antia on Salmenniemen syvä rakkaus ja hämmästelevä ihastus pientä poikaansa kohtaan. Vaimokin on ihan kiva, mutta poika on vielä ihmeellisempi ja lisäksi poskettoman hupaisa. Mukava lukea pitkästä aikaa tällaisesta perheen sisäisestä rakkaudesta, kun kaikki on hyvin vaikka hullunmyllyä onkin. Täydet pisteet Salmenniemelle siitä!
Juuri lukemani Riitta Jalosen Omien kuvien tapaan Salmenniemi kertoo paljon kirjailijan työstä, tiestään kirjailijaksi sekä tavastaan kirjoittaa. Prosessissa on paljon samaa, joskin Salmenniemen kokemukset eivät ole aivan yhtä totaalisia ja maagisia. Salmenniemi kertoo myös siitä kirjailijan työn toisesta puolesta: edustamisesta. Tämä tuntuu olevan monelle kirjailijalle se hankalampi puoli, ja samaa miettii myös romaanihenkilö Salmenniemi. Live-yleisön edessä ei pääse miettimään sanojaan, ei tekemään taustatyötä, eikä kaikkeen ei voi sanoa: en tiedä. Mahdollisuudet itsensä häpäisyyn ja muuhun mokailuun ovat siis huikeat..
Siinä missä Salmenniemen kuvaus kirjailijantyöstä sekä havainnot ympäröivistä ihmisistä ja ilmiöitä olivat kiinnostavia ja hauskoja, kirjan kauneinta antia on Salmenniemen syvä rakkaus ja hämmästelevä ihastus pientä poikaansa kohtaan. Vaimokin on ihan kiva, mutta poika on vielä ihmeellisempi ja lisäksi poskettoman hupaisa. Mukava lukea pitkästä aikaa tällaisesta perheen sisäisestä rakkaudesta, kun kaikki on hyvin vaikka hullunmyllyä onkin. Täydet pisteet Salmenniemelle siitä!
February 14, 2023
En edes tiedä mistä aloittiasin. Salmenniemen kirjat ovat esineinä niin kauniita, että on synti lukea niitä kännykältä. Ja silti en voinut itselleni mitään kun menin aloittamaan; ahmin kirjan ja otin niin monta screenshottia etten ikinä. Ja samalla häpesin poseeraamistani, vaikka en olen julkaissut tai ajatellut julkaista niitä missään, häpeän jo sitä että haluan alleviivata kuinka kerrankin joku ajattelee juuri niin kuin minä.
Meditaatio Triplan sienen kattoterassilla. Haluaisin olla juuri niin, mutta selaisin kuitenkin kännykkää koko ajan.
Haastattelut, kuvaus, junamatka, kotiintulo. Tunnistan itseni joka hetkestä, mutta olen huomattavan enemmän konformistinen marionetti, joka onnistuu valheellisesti nauttimaan ja tuntemaan saavutttamisen iloa tässä keksityssä tyhmässä pelissä jota keskiluokkaikseksi elämäksi kutsutaan. Suurin näkyvä ero minun ja Harryn välillä on se, että Harrylla selkeästi on keskittymiskyky vielä jäljellä, itse olen menettänyt sen monen muiden tavoin somen aiheuttamaan aivotautiin, josta pyristelen eroon ilman riittävää tahdonvoimaa tai vastalääkettä.
Puhdasta neroutta. Tosin harmittaa, että jos nainen kirjoittaa näin, se on piehtarointia (esim. Sisko Savonlahden kirjojen keskeinen viesti on tasan sama ja yhtä viisas ja syvällinen, mutta hänet lokeroidaan chick littiin)
"Se on surin mahdollinen helpotus: välttää muita asioita, välttää ihmisiä, vähentää tapahtumia, olla rauhassa. Saada kirjoittaa, saada lukea, päästä päiväunille"
"Pelkään paljastavani, miten katkera olen.
Miten vihaan rikkaita koko sydämestäni.
Minä vihaan niitä perinnönsaajia ja pääomatuloista nautiskelevia töölöläisiä, jotka pian kuulevat minua radiossa ja ajattelevat, että minä olen mukavan ja fiksun oloinen nuori mies, ---"
"... vaan kannattaa lukea ainoastaan iinalaisia klassisia runoilijoita, ja jos todella haluaa pärjätä itsensä kanssa, kannttaa lukea lähinnä Wang Wein ja Po Chü-in runoja, --"
"... sana depressio ei tarkoita minulle mitään, se on pelkkä olemassaolon perutila; että tajunnassani on varjo joka vaatii kostoa, anteeksipyyntöä ja sovituta; että olen aina tuntenut oloni raskaaksi ja epänormaaliksi ja vihaan monia naapureitani ja hyvänpäiväntuttujani, vihaan ja pelkään heidän myhäileviä katseitaan ---"
"Värikäs ja tapahtumarikas elämä on kaikkein suurin onnettomuus. Kokemukset ovat rasittavia. Matkustelu, uudet ihmiset, juhlat, sukkahousut, drinkit - pohjimmiltaan masentavia."
"Kotona olen aina työleirillä, lähellä loppuun palamisen rajaa, mutta matkoilla voin jokseenkin hyvin. Matkoilla olen kiinnostunut ympäristöstäni. Matkoilla päätän, että jatkan samalla lailla kotona, että jatkan yhtä uteliaana ja kevyenä kuin matkoilla. Ja heti kun saavun kotiin - siihen ei mene edes viikkoa, muutama päivä riittää - olen painava ja kireä, sulkeudun itseni sisään enkä havaitse mitään ---"
Meditaatio Triplan sienen kattoterassilla. Haluaisin olla juuri niin, mutta selaisin kuitenkin kännykkää koko ajan.
Haastattelut, kuvaus, junamatka, kotiintulo. Tunnistan itseni joka hetkestä, mutta olen huomattavan enemmän konformistinen marionetti, joka onnistuu valheellisesti nauttimaan ja tuntemaan saavutttamisen iloa tässä keksityssä tyhmässä pelissä jota keskiluokkaikseksi elämäksi kutsutaan. Suurin näkyvä ero minun ja Harryn välillä on se, että Harrylla selkeästi on keskittymiskyky vielä jäljellä, itse olen menettänyt sen monen muiden tavoin somen aiheuttamaan aivotautiin, josta pyristelen eroon ilman riittävää tahdonvoimaa tai vastalääkettä.
Puhdasta neroutta. Tosin harmittaa, että jos nainen kirjoittaa näin, se on piehtarointia (esim. Sisko Savonlahden kirjojen keskeinen viesti on tasan sama ja yhtä viisas ja syvällinen, mutta hänet lokeroidaan chick littiin)
"Se on surin mahdollinen helpotus: välttää muita asioita, välttää ihmisiä, vähentää tapahtumia, olla rauhassa. Saada kirjoittaa, saada lukea, päästä päiväunille"
"Pelkään paljastavani, miten katkera olen.
Miten vihaan rikkaita koko sydämestäni.
Minä vihaan niitä perinnönsaajia ja pääomatuloista nautiskelevia töölöläisiä, jotka pian kuulevat minua radiossa ja ajattelevat, että minä olen mukavan ja fiksun oloinen nuori mies, ---"
"... vaan kannattaa lukea ainoastaan iinalaisia klassisia runoilijoita, ja jos todella haluaa pärjätä itsensä kanssa, kannttaa lukea lähinnä Wang Wein ja Po Chü-in runoja, --"
"... sana depressio ei tarkoita minulle mitään, se on pelkkä olemassaolon perutila; että tajunnassani on varjo joka vaatii kostoa, anteeksipyyntöä ja sovituta; että olen aina tuntenut oloni raskaaksi ja epänormaaliksi ja vihaan monia naapureitani ja hyvänpäiväntuttujani, vihaan ja pelkään heidän myhäileviä katseitaan ---"
"Värikäs ja tapahtumarikas elämä on kaikkein suurin onnettomuus. Kokemukset ovat rasittavia. Matkustelu, uudet ihmiset, juhlat, sukkahousut, drinkit - pohjimmiltaan masentavia."
"Kotona olen aina työleirillä, lähellä loppuun palamisen rajaa, mutta matkoilla voin jokseenkin hyvin. Matkoilla olen kiinnostunut ympäristöstäni. Matkoilla päätän, että jatkan samalla lailla kotona, että jatkan yhtä uteliaana ja kevyenä kuin matkoilla. Ja heti kun saavun kotiin - siihen ei mene edes viikkoa, muutama päivä riittää - olen painava ja kireä, sulkeudun itseni sisään enkä havaitse mitään ---"
July 18, 2023
Runoilija ja novellisti Harry Salmenniemen esikoisromaani Varjotajunta meni minulta ensialkuun ohi – pitäisikö tästäkin olla kiinnostunut? Pian kirjan ilmestymisen jälkeen tuli selväksi että pitäisi. Sittemmin olen lukenut
Texas, sakset
-runokokoelman ja tutustunut Salmenniemen novelleihin, enkä lainkaan ihmettele, miksi Salmenniemi kiinnostaa kirjallisuudenystäviä.
Varjotajunta on kuitenkin romaani. Kansiltaan se on taiteellisen vähäeleinen: pieni kansikuva, paljon tyhjää tilaa, takakannessa runokokoelmamainen lause ”Olen mahdoton ja olemassa”. Paljon se ei siis sisältöään avaa.
Teos kertoo kirjailija Harry Salmenniemen päivästä. Kyse on siis yhdenpäivänromaanista ja myös jonkinasteisesta autofiktiosta. Lukijan on helppo tarkistaa, että kirjan keskeiset faktat ovat totta: Salmenniemestä on ilmestynyt Hesarissa Arla Kanervan haastattelu, jossa on Juhani Niirasen Kiasmassa ottama kuva ja Salmenniemi oli Kulttuuriykkösessä Pauliina Grymin haastateltavana. Missä määrin autofiktio sitten on autofiktion parodiaa, kuten kansilieve kertoo teoksen osaltaan olevan? Päätän olla välittämättä.
Salmenniemi on siis ollut Helsingissä näitä haastatteluja tekemässä ja on nyt kotimatkalla. Matka alkaa Pasilasta, jossa Salmenniemi tappaa aikaa Mall of Triplassa odottaessaan junan lähtöä. Juna tulee, Salmenniemi nousee kyytiin, käy ravintolavaunussa, kuuntelee omaa haastatteluaan Yle Areenasta, vaihtaa junaa Tampereella, nukkuu enimmän osan junamatkasta Jyväskylään ja lopulta saapuu kotiin.
Sinänsä tässä ei siis tapahdu kovin paljon, mitä nyt takaumina kuvataan molemmat haastattelut. Salmenniemi kuvaa kuitenkin suurella huolella ja tarkkuudella kaikkea sitä arkista, mitä tällaiseen olemiseen ja matkantekoon sisältyy. Jokainen junalla matkustanut tietää, millaisia asioita matkaan kuuluu, mutta harva osaa kuvailla sitä tällaisella pieteetillä.
Ilahduttavaa on myös perhe-elämän ja mieheyden kuvaus. Teoksesta välittyvä mieskuva on minulle tuttu ja tunnistettava. Kirjan Salmenniemi on arka ja pelokas ihminen, kaukana perinteisen miehekkäästä, rehellisesti elitistinen, kaikkiaan hauskasti ristiriitainen hahmo. Nautinnollista – ja autofiktion muotoon hyvin sopivaa – on Salmenniemen avoin tunteiden ilmaisu. Varjotajunta on myös hauska. Croissantin nöyryytyshiput olivat ratkiriemukkaita.
Salmenniemen tuotantoon perehtymistä täytyy selvästi vielä jatkaa.
Varjotajunta on kuitenkin romaani. Kansiltaan se on taiteellisen vähäeleinen: pieni kansikuva, paljon tyhjää tilaa, takakannessa runokokoelmamainen lause ”Olen mahdoton ja olemassa”. Paljon se ei siis sisältöään avaa.
Teos kertoo kirjailija Harry Salmenniemen päivästä. Kyse on siis yhdenpäivänromaanista ja myös jonkinasteisesta autofiktiosta. Lukijan on helppo tarkistaa, että kirjan keskeiset faktat ovat totta: Salmenniemestä on ilmestynyt Hesarissa Arla Kanervan haastattelu, jossa on Juhani Niirasen Kiasmassa ottama kuva ja Salmenniemi oli Kulttuuriykkösessä Pauliina Grymin haastateltavana. Missä määrin autofiktio sitten on autofiktion parodiaa, kuten kansilieve kertoo teoksen osaltaan olevan? Päätän olla välittämättä.
Salmenniemi on siis ollut Helsingissä näitä haastatteluja tekemässä ja on nyt kotimatkalla. Matka alkaa Pasilasta, jossa Salmenniemi tappaa aikaa Mall of Triplassa odottaessaan junan lähtöä. Juna tulee, Salmenniemi nousee kyytiin, käy ravintolavaunussa, kuuntelee omaa haastatteluaan Yle Areenasta, vaihtaa junaa Tampereella, nukkuu enimmän osan junamatkasta Jyväskylään ja lopulta saapuu kotiin.
Sinänsä tässä ei siis tapahdu kovin paljon, mitä nyt takaumina kuvataan molemmat haastattelut. Salmenniemi kuvaa kuitenkin suurella huolella ja tarkkuudella kaikkea sitä arkista, mitä tällaiseen olemiseen ja matkantekoon sisältyy. Jokainen junalla matkustanut tietää, millaisia asioita matkaan kuuluu, mutta harva osaa kuvailla sitä tällaisella pieteetillä.
Ilahduttavaa on myös perhe-elämän ja mieheyden kuvaus. Teoksesta välittyvä mieskuva on minulle tuttu ja tunnistettava. Kirjan Salmenniemi on arka ja pelokas ihminen, kaukana perinteisen miehekkäästä, rehellisesti elitistinen, kaikkiaan hauskasti ristiriitainen hahmo. Nautinnollista – ja autofiktion muotoon hyvin sopivaa – on Salmenniemen avoin tunteiden ilmaisu. Varjotajunta on myös hauska. Croissantin nöyryytyshiput olivat ratkiriemukkaita.
Salmenniemen tuotantoon perehtymistä täytyy selvästi vielä jatkaa.
February 19, 2023
Asiat osuvat kovin lähelle, kun käymme kirjan Harry Salmenniemen kanssa samassa italialaisessa ravintolassa puhumassa italiaa, tapaamme samoja ihmisiä ja vaellamme Mall of Triplassa. Hämmennymme samoista merkityksettömistä asioista ja haukumme tietysti persuja. Tripla on varsinainen vertauskuva autofiktion latteuksille. Nolon meditaatiokokemuksen näyttämönä toimii ihana keinotekoinen Sieni-baari. Taas vedetään vahvaa metaa, fanitan!
”Pasila oli loputon: Kun se loppui, se alkoi heti uudelleen. […] Se ei sopinut aseistamattomalle ihmiselle.”
Sisäisen erityisesti lapsisuhdetta banaalisti ylistävän neuroottisen monologin lisäksi mainitaan kusitippojen pyyhintä ravintolavaunun vessassa. Kirjailija löytää lohtua vain perhe-elämästä kuin naistenlehden haastattelussa ikään. Haastatteluun liittyvä valokuvaus on kerronnan huippukohtia: valokuvaaja laittaa kirjailijan seisomaan keskelle kuralammikkoa. Hieman ihmetyttää, ettei päähenkilö Salmenniemi pitänyt Kjartafssonin The Visitors -taideteoksesta, jota pidettiin nimenomaan latteana.
Ajatuksia herää: voiko kenen tahansa ajattelu kuulostaa kammottavan lattealta, jos se kirjoitetaan auki? Vai onko kyseessä vain tämän teoksen kohosteisuus?
Onko kirjoittaminen sittenkään ajatellumpaa kuin puhuminen?
Onko ulkopuolisuus kritisoitu autofiktion piirre vai tässä Salmenniemeä itseään? Vai modernismin viimeisin metku?
”Oli vaikeaa sanoa ylistikö nainen konseptia vai pilkkasiko sitä. Ehkä eroa ei ollut: ylistys oli pilkkaa ja pilkka ylistystä.”
Aiemmin Salmenniemi on parodioinut autofiktiota novellin verran ja luettuanikaan en ole varma kantaako kokonainen yhdenpäivänromaani. Loppuosassa kyllä vahvasti todistetaan sitä, että taide on kiinnostavaa, eivät taiteilijat. Vai onko. Vai onko tämä kuitenkin sitä mieskirjallisuutta, jossa menestynyt high art mieskirjailija käyttää toksisesti valtaa heikkoon naisautofiktioon, nyyh! (”Nyt ollaan vaarallisilla vesillä. Toivottavasti en sanonut mitään peruuttamattoman typerää.”) Ei, kyllä Salmenniemi saa itsensä kuulostamaan sietämättömältä nyhveröltä kuten genreen tuntuu usein kuuluvan.
”Kirkon polttamisen on oltava hieno kokemus.”
”Pasila oli loputon: Kun se loppui, se alkoi heti uudelleen. […] Se ei sopinut aseistamattomalle ihmiselle.”
Sisäisen erityisesti lapsisuhdetta banaalisti ylistävän neuroottisen monologin lisäksi mainitaan kusitippojen pyyhintä ravintolavaunun vessassa. Kirjailija löytää lohtua vain perhe-elämästä kuin naistenlehden haastattelussa ikään. Haastatteluun liittyvä valokuvaus on kerronnan huippukohtia: valokuvaaja laittaa kirjailijan seisomaan keskelle kuralammikkoa. Hieman ihmetyttää, ettei päähenkilö Salmenniemi pitänyt Kjartafssonin The Visitors -taideteoksesta, jota pidettiin nimenomaan latteana.
Ajatuksia herää: voiko kenen tahansa ajattelu kuulostaa kammottavan lattealta, jos se kirjoitetaan auki? Vai onko kyseessä vain tämän teoksen kohosteisuus?
Onko kirjoittaminen sittenkään ajatellumpaa kuin puhuminen?
Onko ulkopuolisuus kritisoitu autofiktion piirre vai tässä Salmenniemeä itseään? Vai modernismin viimeisin metku?
”Oli vaikeaa sanoa ylistikö nainen konseptia vai pilkkasiko sitä. Ehkä eroa ei ollut: ylistys oli pilkkaa ja pilkka ylistystä.”
Aiemmin Salmenniemi on parodioinut autofiktiota novellin verran ja luettuanikaan en ole varma kantaako kokonainen yhdenpäivänromaani. Loppuosassa kyllä vahvasti todistetaan sitä, että taide on kiinnostavaa, eivät taiteilijat. Vai onko. Vai onko tämä kuitenkin sitä mieskirjallisuutta, jossa menestynyt high art mieskirjailija käyttää toksisesti valtaa heikkoon naisautofiktioon, nyyh! (”Nyt ollaan vaarallisilla vesillä. Toivottavasti en sanonut mitään peruuttamattoman typerää.”) Ei, kyllä Salmenniemi saa itsensä kuulostamaan sietämättömältä nyhveröltä kuten genreen tuntuu usein kuuluvan.
”Kirkon polttamisen on oltava hieno kokemus.”
October 10, 2025
Päällimmäisinä tunteina on hämmennys, ärtymys ja toisaalta ihastus. Salmenniemi on kirjoittanut niin itsetietoisesti niin itsetietoisen kirjan, etten ole lukenut vastaavaa. Tämä on ehdottomasti ansio. Taas toisaalta tämä otti päähän aivan suunnattomasti. En rehellisesti tiedä, nauraako kirja autofiktiolle vai autofiktion kanssa. Salmenniemi tuntuu kiertävän omalla kiertoradallaan tässäkin kirjassa.
Koska Varjotajunta on autofiktiota, on pääosassa kirjoittaja itse. Kirja on kuvaus yhdestä työmatkasta Jyväskylän ja Helsingin välillä. Kulttuurikentän Helsinki-keskeisyys tulee käsiteltyä tätä kautta ansiokkaasti ja syystä. Elämää on muuallakin, etenkin kulttuurielämää. Tässä kirjassa juodaan kahvia ja syödään pastaa ja croissantteja. Harvapa näistä kirjoittaisi sivutolkulla, mutta Salmenniemi on sen tehnyt. Jollain tavalla samaistuttavaa, mutta samalla niin elitististä ja jonnin joutavaa, että pistää huokailuttamaan. Ehkä se on tarkoituskin. Ärsyttää lähinnä se, ettei voi olla varma, millä motiivilla mikäkin on kirjoitettu. Vaikka mukana on herkkää ja mikroskooppisen tarkkaa kuvausta, mietin usein, onko tämä kaikki vain älykästä vittuilua, jota en tajua.
Ei tämä silti tunnu lukijan yläpuolelle asettumiselta. Masentuneisuuteen ja ahdistuneisuuteen taipuva päähenkilö tuntuu ennemminkin alentavan itseään: joku hiertää aina, ja vaikka kaikki olisi hyvin, etsinnässä on se jokin, joka tekisi hyvästä ”oikeasti hyvän”. Usein syy kaikkeen on hän itse. Samaistuttavaa, mutta näin suodattamatta ajoittain puuduttavaa. Välillä fiilis on kuin lukisi salaa toisen päiväkirjaa eikä se ole hyvä tunne.
Vanhemmuutta käsittelevät osiot tuntuivat vilpittömimmiltä. Pohdinnat siitä, miten repivä tunne on, kun ei pystykään olemaan lapsen kanssa kotona, ovat todella tunnistettavia ja tuntuvat todelta – ehkä kirjan parasta antia. Ehkä kaikki muukin on totta, mutta tekstin hengittäessä koko ajan sisäänpäin, samaistuminen on hankalaa.
Tämä on yksi niistä kirjoista, joissa joidenkin mielestä ei tapahdu mitään. Ymmärrän, eihän tässä tapahdukaan, mutta harvemmin elämässäkään oikeastaan tapahtuu. Ehkä Varjotajunta on juuri siksi sitä aitoa autofiktiota.
Koska Varjotajunta on autofiktiota, on pääosassa kirjoittaja itse. Kirja on kuvaus yhdestä työmatkasta Jyväskylän ja Helsingin välillä. Kulttuurikentän Helsinki-keskeisyys tulee käsiteltyä tätä kautta ansiokkaasti ja syystä. Elämää on muuallakin, etenkin kulttuurielämää. Tässä kirjassa juodaan kahvia ja syödään pastaa ja croissantteja. Harvapa näistä kirjoittaisi sivutolkulla, mutta Salmenniemi on sen tehnyt. Jollain tavalla samaistuttavaa, mutta samalla niin elitististä ja jonnin joutavaa, että pistää huokailuttamaan. Ehkä se on tarkoituskin. Ärsyttää lähinnä se, ettei voi olla varma, millä motiivilla mikäkin on kirjoitettu. Vaikka mukana on herkkää ja mikroskooppisen tarkkaa kuvausta, mietin usein, onko tämä kaikki vain älykästä vittuilua, jota en tajua.
Ei tämä silti tunnu lukijan yläpuolelle asettumiselta. Masentuneisuuteen ja ahdistuneisuuteen taipuva päähenkilö tuntuu ennemminkin alentavan itseään: joku hiertää aina, ja vaikka kaikki olisi hyvin, etsinnässä on se jokin, joka tekisi hyvästä ”oikeasti hyvän”. Usein syy kaikkeen on hän itse. Samaistuttavaa, mutta näin suodattamatta ajoittain puuduttavaa. Välillä fiilis on kuin lukisi salaa toisen päiväkirjaa eikä se ole hyvä tunne.
Vanhemmuutta käsittelevät osiot tuntuivat vilpittömimmiltä. Pohdinnat siitä, miten repivä tunne on, kun ei pystykään olemaan lapsen kanssa kotona, ovat todella tunnistettavia ja tuntuvat todelta – ehkä kirjan parasta antia. Ehkä kaikki muukin on totta, mutta tekstin hengittäessä koko ajan sisäänpäin, samaistuminen on hankalaa.
Tämä on yksi niistä kirjoista, joissa joidenkin mielestä ei tapahdu mitään. Ymmärrän, eihän tässä tapahdukaan, mutta harvemmin elämässäkään oikeastaan tapahtuu. Ehkä Varjotajunta on juuri siksi sitä aitoa autofiktiota.
February 26, 2023
Tästä romaanista ainakin Hesarin kriitikko kirjoitti jo niin osuvasti, että minä en edes yritä mitään syvällistä analyysia. Salmenniemen novellit olen lukenut ja Varjotajunta on Salmenniemen ensimmäinen romaani. Minusta hieman "novellimaisuus" tässäkin puskee läpi. Ihan kuten Antti Hurskaisen romaanissa puski vähän läpi se, että Hurskainen on esseisti.
Joudun nyt vähän toistamaan kriitikoiden sanoja eli romaani on osin autofiktion paradoniaa, kullttuurijournalismin kritiikkiä yms. Romaanissa ei varsinaisesti tapahdu paljoa. Romaani kuvaa kirjailija Salmenniemen parin päivän työmatkaa Jyväskylästä Helsinkiin antamaan pari haastattelua. Pääosin romaanissa odotellaan. Mutta Salmenniemi tekee aivan uskomattomia havaintoja sekä ympäristöstään että omasta sisäisestä maailmastaan. Otin monta kuvakaappausta e-kirjasta, koska romaanissa oli niin loistavia ajatuksia, joita pitää vielä uudelleen itsekin ihmetellä. Kiinnostavaa olisi ehkä myös tietää, missä määrin kuvailut Salmenniemen elämästä ovat oikeasti totta. Vai onko sillä sittenkään mitään merkitystä? Huvittavaa on kuitenkin kohdat, joissa Salmenniemi pohtii asioita ja sitten hän päättää pohdinnan siihen, että näitä ajatuksia ei pidä misään tapauksessa sanoa ääneen tai kirjoittaa tai julkaista missään. Ja juuri hän on ne ajatukset julkaissut.
Välillä Salmenniemi kirjoittaa muutaman sanan lauseita, välillä sivun, parin mittaisia virkkeitä. Kun osaa kirjoittaa, niin osaa kirjoittaa. Ja kun vielä on sitä sanottavaakin. Ja on tämä ehkä jonkin verran kokeilevaakin kirjallisuutta (taas lainaus kriitikolta). Pidin tästä, annan arvioksi 3,8/5.
Joudun nyt vähän toistamaan kriitikoiden sanoja eli romaani on osin autofiktion paradoniaa, kullttuurijournalismin kritiikkiä yms. Romaanissa ei varsinaisesti tapahdu paljoa. Romaani kuvaa kirjailija Salmenniemen parin päivän työmatkaa Jyväskylästä Helsinkiin antamaan pari haastattelua. Pääosin romaanissa odotellaan. Mutta Salmenniemi tekee aivan uskomattomia havaintoja sekä ympäristöstään että omasta sisäisestä maailmastaan. Otin monta kuvakaappausta e-kirjasta, koska romaanissa oli niin loistavia ajatuksia, joita pitää vielä uudelleen itsekin ihmetellä. Kiinnostavaa olisi ehkä myös tietää, missä määrin kuvailut Salmenniemen elämästä ovat oikeasti totta. Vai onko sillä sittenkään mitään merkitystä? Huvittavaa on kuitenkin kohdat, joissa Salmenniemi pohtii asioita ja sitten hän päättää pohdinnan siihen, että näitä ajatuksia ei pidä misään tapauksessa sanoa ääneen tai kirjoittaa tai julkaista missään. Ja juuri hän on ne ajatukset julkaissut.
Välillä Salmenniemi kirjoittaa muutaman sanan lauseita, välillä sivun, parin mittaisia virkkeitä. Kun osaa kirjoittaa, niin osaa kirjoittaa. Ja kun vielä on sitä sanottavaakin. Ja on tämä ehkä jonkin verran kokeilevaakin kirjallisuutta (taas lainaus kriitikolta). Pidin tästä, annan arvioksi 3,8/5.
July 22, 2025
Varjotajunta on runoistaan ja novelleistaan tunnetun Harry Salmenniemen ensimmäinen romaani. Se kertoo kirjailijasta, joka on työmatkalla Jyväskylästä Helsingissä ja ikävöi poikaansa ja vaimoaan. Romaani rakentuu kotiinpaluun teeman ympärille.
Varjotajunnan kertojaratkaisu on kiinnostava. Kerronta huojuu minäkertojan ja kolmannen persoonan välillä. Vaikuttaa siltä, että kirjailijapäähenkilö puhuu välillä omasta kokemuksestaan ja yrittää välillä kertoa itsestään kuin henkilöhahmona. Samalla hän tutkii omaa rooliaan julkisuudessa, koska käy toimittajien haastateltavana. Romaanissa tutkimuskohteena on ihmisen kokemus itsestään. Millaisiin rooleihin olen pakotettu? Missä koen olevani omimillani? Yksityisen ja julkisen persoonan ero häilyy.
Varjotajunnan kertojapäähenkilö kaipaa kotiin leikkimään poikansa kanssa. Hän on ahdistunut omista julkisista puheistaan ja kokee julkisuuden turhauttavana. Romaani kiinnittyy nykyhetken ilmiöihin nimeämällä paikkoja, Mall of Tripla, ja henkilöitä, toimittajat Arla Kanerva ja Pauliina Grym, mutta kuvaa ikiaikaista kaipuuta merkittävien asioiden äärelle. Usein vietämme suurimman osan ajastamme vähäpätöisten asioiden parissa kaivaten merkitystä. Usein olemme myös pakotettuja sosiaalisiin rooleihin, joissa emme viihdy. Kaiken aikaa kuitenkin tiedämme, mikä todella merkitsee.
Romaanin lopussa kirjailija saapuu kotiin. Hän ikävöi edelleen poikaansa ja puolisoaan, koska he eivät vielä ole saapuneet. Tyhjän kodin kautta romaanin teema tiivistyy: elämän merkitys on rakkaiden ihmisten läsnäolossa.
Varjotajunnan kertojaratkaisu on kiinnostava. Kerronta huojuu minäkertojan ja kolmannen persoonan välillä. Vaikuttaa siltä, että kirjailijapäähenkilö puhuu välillä omasta kokemuksestaan ja yrittää välillä kertoa itsestään kuin henkilöhahmona. Samalla hän tutkii omaa rooliaan julkisuudessa, koska käy toimittajien haastateltavana. Romaanissa tutkimuskohteena on ihmisen kokemus itsestään. Millaisiin rooleihin olen pakotettu? Missä koen olevani omimillani? Yksityisen ja julkisen persoonan ero häilyy.
Varjotajunnan kertojapäähenkilö kaipaa kotiin leikkimään poikansa kanssa. Hän on ahdistunut omista julkisista puheistaan ja kokee julkisuuden turhauttavana. Romaani kiinnittyy nykyhetken ilmiöihin nimeämällä paikkoja, Mall of Tripla, ja henkilöitä, toimittajat Arla Kanerva ja Pauliina Grym, mutta kuvaa ikiaikaista kaipuuta merkittävien asioiden äärelle. Usein vietämme suurimman osan ajastamme vähäpätöisten asioiden parissa kaivaten merkitystä. Usein olemme myös pakotettuja sosiaalisiin rooleihin, joissa emme viihdy. Kaiken aikaa kuitenkin tiedämme, mikä todella merkitsee.
Romaanin lopussa kirjailija saapuu kotiin. Hän ikävöi edelleen poikaansa ja puolisoaan, koska he eivät vielä ole saapuneet. Tyhjän kodin kautta romaanin teema tiivistyy: elämän merkitys on rakkaiden ihmisten läsnäolossa.
This entire review has been hidden because of spoilers.
September 21, 2024
Sanottakoon aluksi, että olen lukenut kirjallisuutta pääaineena yliopistossa FM:n verran. Yleensä lukutaitoni ei kuitenkaan tahdo riittää moniin nykykirjallisuuden teoksiin, joissa hienous on epäsuoruudessa, parodiassa tai piilotettuna tulkintaan. En vain saa kiinni. Tylsistyn ja kaipaan helppoja, mukaansatempaavia tarinoita. Varjotajunnan alusta alkaen olin sitä mieltä, että nyt tässä on taas yksi sellainen.
Kirja oli minulle alkuun erinomaista nukutuslääkettä, mutta minua kiinnosti kertojaratkaisu sen verran, etten kuitenkaan heti luopunut lukemisesta. Kun sain rytmistä kiinni, aloinkin löytää paljaudesta hienoutta.
Lopulta huomasin, että Varjotajunta on oikeastaan hyvä harjoittelukirja niille, jotka ajattelevat etteivät osaa näitä vaikeita kulturelleja kirjoja lukea. Kuten minulle.
Miksi välillä hän ja välillä minä, autofiktiossa? Ovatko ajatukset ja mielleyhtymät realistisia? Miten ne kuvaavat miestä ja miehistä mielenmaisemaa? Siitäpä kokemuksen syvästä rintaäänestä kumpuavia apukysymyksiä lukemiseen, jos rohkenet tarttua. :D
Kirja oli minulle alkuun erinomaista nukutuslääkettä, mutta minua kiinnosti kertojaratkaisu sen verran, etten kuitenkaan heti luopunut lukemisesta. Kun sain rytmistä kiinni, aloinkin löytää paljaudesta hienoutta.
Lopulta huomasin, että Varjotajunta on oikeastaan hyvä harjoittelukirja niille, jotka ajattelevat etteivät osaa näitä vaikeita kulturelleja kirjoja lukea. Kuten minulle.
Miksi välillä hän ja välillä minä, autofiktiossa? Ovatko ajatukset ja mielleyhtymät realistisia? Miten ne kuvaavat miestä ja miehistä mielenmaisemaa? Siitäpä kokemuksen syvästä rintaäänestä kumpuavia apukysymyksiä lukemiseen, jos rohkenet tarttua. :D
February 25, 2023
Ennakkokäsitykseni Salmenniemestä oli että hän on vaikeaselkoinen, kokeellinen moderni kirjoittaja. Siksi en ollut vaivautunut häntä aiemmin lukemaan. Silti hän on kirjoittajana jotenkin kiinnostanut, varmaan siksi kun ajattelin että hänellä on jotakin erilaista ja omaa.
Tämähän oli aivan selvää pässinlihaa! Kuin lehtiartikkeli, sellainen vain jossa on aimo annos eksistentialismia. Oikein helppotajuista ja sujuvaa luettavaa. Lehtijutuissa sanottiin että tässä kirjassa ”Salmenniemi leikittelee autofiktiolla”. Miten niin leikittelee? Tämähän on täysin puhdasta autofiktiota.
Eli: selvää pässinlihaa, sujuvaa autofiktiota, ja Salmenniemi paljastuu tavalliseksi tyypiksi jolle kaikkein tärkeintä on oma lapsi ja perhe.
Luin lukulaitteelta, tämä Kobon laite on oikein mukava. Se ei ole syrjäyttänyt perinteistä kirjaa, mutta on tullut sen rinnalle.
Tämähän oli aivan selvää pässinlihaa! Kuin lehtiartikkeli, sellainen vain jossa on aimo annos eksistentialismia. Oikein helppotajuista ja sujuvaa luettavaa. Lehtijutuissa sanottiin että tässä kirjassa ”Salmenniemi leikittelee autofiktiolla”. Miten niin leikittelee? Tämähän on täysin puhdasta autofiktiota.
Eli: selvää pässinlihaa, sujuvaa autofiktiota, ja Salmenniemi paljastuu tavalliseksi tyypiksi jolle kaikkein tärkeintä on oma lapsi ja perhe.
Luin lukulaitteelta, tämä Kobon laite on oikein mukava. Se ei ole syrjäyttänyt perinteistä kirjaa, mutta on tullut sen rinnalle.
July 1, 2024
Minulla on hiukan vaikea suhde autofiktioon. Tavallaan tuntuu kiehtovalta sukeltaa toisen pään sisään - tässä jopa varsin kouriintuntuvasti, ainakin satunnainen tajunnanvirtaisuus luo hienosti sellaisen tunteen. Silti joka kerta tulee tunne, tai tunteita, siitä, että tämä kaikki on vain merkityksetöntä löpinää, joka virtaa pääni läpi eikä sillä ole mitään väliä itselleni tai kenellekään. En tiedä, miksen suhtaudu samoin vaikka viihteellisempään kirjallisuuteen - se ei ärsytä (ellei ole huonoa), tämä lajityyppi useimmiten ärsyttää (vaikka olisi hyvääkin).
Teksti on hyvää, kaunistakin, analyyttista. Pidän ajatusaihioista, joita ei ole viety liian valmiiksi, jolloin omille aivoilleni jää pureskeltavaa. Ehkä tämä siis kannatti lukea.
Teksti on hyvää, kaunistakin, analyyttista. Pidän ajatusaihioista, joita ei ole viety liian valmiiksi, jolloin omille aivoilleni jää pureskeltavaa. Ehkä tämä siis kannatti lukea.
Displaying 1 - 30 of 58 reviews