Velipoika huokaa ja lähtee viemään päästään hidasta Kaukoa taloon. Mutta tällä kertaa tapahtuu suunniteltu sekaannus: hoitajien huostaan jääkin velipoika, ja ulos Rovaniemen kesään kävelee mustaan pukuun puettu Kauko, taskussaan auton avaimet ja velipojan turpea lompakko. Ensimmäistä kertaa omin päin liikkeellä oleva Kauko päättää kokea kaiken mistä on jäänyt ensimmäisenä kolmenakymmenenäseitsemanä ikävuotenaan paitsi. Tie vie kapakasta karaokeen, herätyskokouksesta hotelliin. Vastaan osuu Tellu, jolla on lohikäärme, jännästä tykkäävä Paula, ja maailman kaunein nainen Hanna Simpatti, jonka kaula kiiltää ja jonka rintojen välissä on syvä rotko. Välillä syödään mustaa pihviä ilman hampaissa narskuvia pippureita ja juodaan olutta, koska ravintolassa on pakko olutta juoda.
Perässä viilettää laitoksesta pakoon päässyt velipoika, turhautunut rakennusurakoitsija, joka ottaa maailmalta turpiin ihan työkseen. Tarinaan mahtuvat myös Ivalon pahat pojat Gunnar ja Taisto, kommunismiin uskonsa menettänyt Roikkala joka kritisoi sairasta Amerikkaa päivittelemällä autonromutusvideoita ja saitaileva Noenniemi, joka ei koskaan kuse turhaan. Oma roolinsa on myös valkoisella koiralla ja oikkuilevalla naulapyssyllä.
Tuulikaappimaa on jäljittelemätöntä Tervoa, jossa komiikka lankeaa tragediaan kuin yö napapiirillä.
Road movie -henkinen kirja, joka ehkä ei ole kestänyt aikaa kovin hyvin. Naiskuvaukset ovat hiukan vanhentunert, enkä oikein tiedä, miten pitäisi suhtautua Kaukon hahmoonkaan. Mutta onhan Tervon tyyli silti sellainen hersyvä ja ronski, nauroin useaan otteeseen ääneen lukiessani. Joitakin kohtia kyllä hyppäsin ihan reilusti yli, kolmekin sivua jatkuvat virkkeet eivät ole ihan oma juttu...