Suomalainen lukupiiri discussion

Nämä kirjat ovat odottaneet kohtuuttoman pitkään kunnollista paneutumista.

1. The Hundred Thousand Songs of Milarepa 730 s.
2. Ihmisen synty: kertomuksia ] 214 s. (maalisk. 2017)
3. Ihmisyys: 1900-luvun moraalihistoria 587 s.
4. Paulo Coelho: Sanojen alkemisti 543 s. (heinäk. 2017)
5. Zen and the Art of Motorcycle Maintenance: An Inquiry Into Values 540 s.
6. Albert Schweitzer: Elämän kunnioitus, toimittanut Rudolf Grabs ( luon tietokantaan kun ennätän) 356 s.
7. Exuberance: The Passion for Life 416 s.
8. Näin olen kuullut 133 s. (tammik. 2017)
9. Vihan hedelmät 440 s. (maalisk. 2017)
10. Miten jaksamme elää 215 s. (jouluk. 2017)
11. Hiljaisuuden lapset 346 s. (kesäk. 2017)
12. Dumas: La Tulipe noire (adaptation en 800 mots de P. de Beaumont) 124 s.

Viimeisin on kauiten vuoroaan odottanut, jostain viime vuosituhannelta... en ole koskaan lukenut kirjaa ranskaksi joten siinä jo haastetta sinänsä.

Hitaasti nyt etenee tämän haasteen kanssa. Vihan hedelmät ja Ihmisen synty ovat kesken - kumpainenkin yksityiskohtaisen kuvailevia, henkilöt tulevat tutuiksi varpaanvälejä myöden. Silmäluomet alkavat lupsua kun maalaa silmiensä eteen näitä pikkutarkkoja maisemia.

Näin olen kuullut sitä vastoin ei esittänyt juuri muuta kuin viisauden lohkareita yhteennivottuna, joten pitäisi mun osata nyt olla tyytyväinen tähän elävään kerrontaan.

Ehkä vielä löydän sopivan annostelun ja ajankohdan. Myöhäisilta tuntuu sopivimmalta kun voi häiriöttä upota sisään, mutta jää lyhyeksi kun uni tulee kilpailemaan.

Ihmisen synty: kertomuksia oli lopulta ihan mukava lukukokemus ja hyppäys toiseen aikakauteen. Tarinakokoelmista pidän yleensäkin, koska niissä kirjailija joutuu puskemaan sanomansa tiiviiseen tilaan ja usein valikoi parhaat sanansa sen kertomiseen.

Sen sijaan Vihan hedelmät oli minulle enemmänkin pakkopullaa ja sanoja ei todellakaan säästelty, pikemminkin yliannosteltiin. Enpä olisi ehkä ilman tätä haastetta sitä tullut läpi puskeneeksi. Kirjan ketjussa tarkemmasti siitä.

Loput listani kirjoista ovat onneksi kovin erilaisia.

Hiljaisuuden lapset, "kolme ääntä, joita kukaan ei tahtonut kuunnella", on odottanut huomiotani myös vuosia. En muista aiemmin lukeneeni Torey L. Haydeniä, vaikka tosipohjaiset aiheet kiinnostavatkin.

Toivoin kirjalta, että sen ääni olisi empaattinen ja sitä se olikin. Tosin huomioivan vuorovaikutuksen ja taustakertomusten lisäksi terapeutin omia epävarmuuksia käsiteltiin myös, joten odotukseni jopa ylittyivät sen suhteen.

Ohessa oli sellaista dekkarimaista selvitystyötä ripauksittain, kun asiakkaiden elämässä kaikki ei ollut aina sitä miltä vaikutti tai mitä heidän lähipiirinsä antoi ymmärtää. Kaikki menetelmät eivät olleet nykysuositusten mukaisia (pehmustettu ja kirkkaasti valaistu eristysselli huonostikäyttäytyville lapsille, viranomaisyhteistyön löyhyys), mutta mielestäni terapeutti toimi kirjassa johdonmukaisesti käytännön inhimillisyyden kautta.

Raskaita kohtaloita, mutta kuten päähenkilö painotti: kun terapeutti antaa itsestään vahvan ja kestävän kuvan, asiakas uskaltaa avata kipeätkin kohtansa. Lukijanakin tuli sellainen tunne, että ei oikeastaan ole asiaa joka voisi lopullisesti musertaa ihmisen, kun vain lähellä on ihmisiä jotka auttavat jakamaan tuskan ja keventämään taakkaa, taaraamaan tunteet. Pahin tilanne on, jos lähimmät ihmiset eivät ymmärrä hätää tai tohdi kohdata sitä, ja kukaan ulkopuolelta ei voi astua tiiviin suhteen väliin. Se mielestäni oli kirjan varsinainen teema: miten suhtautua ulkopuolisena, kun lähimmät ihmiset eivät ymmärrä omaisensa parasta.

Kiva kuulla että muutkin pitävät Haydenin kirjoista. :) Raskaitahan hänen tarinansa toisaalta ovat, mutta jotenkin silti tosi sympaattisia ja lohdullisia.

Häneltä (myös suomeksi) julkaistujen teosten joukossahan on yhtä lailla sekä tosipohjaisia kertomuksia että fiktiota. Törmäsin hänen kirjoihinsa erään kirjakerhon kautta ja luin ensimmäiset niistä ilmeisesti vuonna 2003. Itselleni taisin kyllä ostaa pari niistä jo paljon aiemmin. Tähän mennessä olen lukenut häneltä ainakin 11 kirjaa, kaikki suomeksi, ja vain pari niistä on ollut fiktiota. Melkein kaikista olen tykännyt neljän tai viiden tähden verran, mutta joku vähemmän mieluisakin on tainnut joukkoon mahtua. Vähiten taisin tykätä siitä (fiktiivisestä) kirjasta (Viattomat), johon tartuin viimeksi, vuonna 2015. Kovin montaa (suomennettua) Haydenin kirjaa minulla ei taida enää olla lukematta, vaikka täytyy myöntää, että tuo viimeisin lukukokemus toi kyllä vähän jo sitäkin fiilistä, että olenkohan nyt lukenut häneltä "tarpeeksi" monta kirjaa, että onko kiintiö tullut jollain lailla täyteen, kun ei enää miellyttänyt.

Harmillisen monen Haydenin kirjan kohdalle tänne Goodreadsiin olen joka tapauksessa joutunut kirjoittamaan itselleni muistutuksen, että "katso sinä ja sinä vuonna luettujen kirjojen muistiinpanoista". Niiden lukemisesta kun on tosiaan jo 10-15 vuotta, joten en ole uskaltanut heittää niille minkäänlaista arvosanaa tänne Goodreadsiin, kun luin ne PALJON ennen tänne liittymistä, enkä muista enää yhtään mitä tykkäsin. Kyseisiä muistiinpanoja tai tiedostoja ei myöskään ole enää ollut luettavissa niillä tietokoneilla, joilla olen viime vuosina käyttänyt Goodreadsia. Olen siis lykännyt projektia jo lukuisat kerrat, mutta jospa nyt vihdoin saisin aikaiseksi! Kommenttisi oli sikäli oikein hyvä muistutus myös minulle. Olisi myös kiinnostavaa keskustella Haydenin kirjoista jonkun kanssa, sillä olen muistaakseni törmännyt vuosien varrella vain yhteen tai kahteen ihmiseen, joiden kanssa on tullut puheeksi, että hekin ovat hänen kirjojaan lukeneet.

Tuo Zen and the Art of Motorcycle Maintenance taas on kirja, jonka olen lukenut suomeksi varmaan n. 30 vuotta sitten. Muistan tykänneeni siitä muinoin kovasti, mutta mitään muuta en siitä enää osaakaan sanoa. ;) Tai ainoastaan, että olen monesti miettinyt, että haluaisin lukea sen uudelleen, mutten ole saanut edes etsittyä sitä käsiini. Itse kun en sitä omista, vaan lainasin sen silloin aikoinaan kirjastosta, ja uskoisin sen löytyvän sieltä edelleenkin. Siitä voisimme siis ottaa vaikka yhteisprojektin. :)

Mä oon lukenut muutaman Haydenin kirjan, mutta viimeisimmästä on tainnut vierähtää jo yli vuosikymmen... Tykkäsin niistä kyllä, eli näin vanhempana ja viisaampana voisi ehkä lukea niitä lisääkin (tai vaikka ne omasta hyllystä löytyvät uudestaan). Vähän masentavia ne kyllä ovat. Minua sapetti varsinkin yhdessä kirjassa ollut pikkutyttö, joka oli muistaakseni saanut perheväkivallan seurauksena aivovaurion, joka esti häntä hahmottamasta kirjaimia ja numeroita (hän siis osasi laskea päässälaskuja ihan hyvin, mutta kirjoitettuja symboleja käsittelevä aivojen osa ei toiminut). Sapetti siis tytön puolesta, kun siinä oli taas yhden älykkään lapsen elämä melko lailla pilattu.

Minä olen lukenut myös useita Haydenin kirjoja ja muistaakseni tykännytkin niistä kaikista paitsi fiktiivisestä kirjasta Viattomat. Se oli minustakin Haydenin kirjaksi melko huono, jolle olen antanut kaksi tähteä.

Omastakin hyllystä löytyy muutama hänen kirjoistaan. En ole merkinnyt niitä luetuiksi tänne goodreadsiin, koska lukemisesta on niin kauan, että en edes muista mitkä olen lukenut ja mitkä olen vain ajatellut lukevani. Kaikki kun vain tuntuvat kovin tutuilta, mutta mitään muistikuvaa sisällöstä ei ole.

Olen miettinyt, että pitäisi hänenkin kirjat lukea joskus uudelleen, että tietäisi mitkä olen lukenut. Edellisestä lukukerrasta on niin kauan, että en varmaan edes muistaisi kirjoista enää mitään.

Itse olen varmasti lukenut yhden Haydenin kirjan ja mielestäni myös ainakin toisen, mutten löydä siitä mitään merkintää, enkä muista mikä se voisi olla.
Muistelen kokeneeni kirjan(kirjat) jokseenkin ahdistavaksi silloin teininä. Ehkä näin myöhemmin voisi yhtä kokeilla.

Onpa mukava kuulla! Varmasti luen vielä lisääkin Haydeniä ja yhdessä voisi olla hienoa reflektoida, kun aiheet tosiaan on puhuttelevia. Voisi vaikka ehdottaa jonkun tuonne "lukupiirin lukemattomiin" kimppakirjaksi, mikähän se voisi olla?

Tämä Hiljaisuuden lapset sijoittui laitosympäristöön, mutta kuvauksista päätellen moni hänen kirjoistaan keskittyy kouluympäristöön erityisluokanopettajana, sekin tosi mielenkiintoista.

Zen and the Art of Motorcycle Maintenance: An Inquiry Into Values - on tulossa minulle lukuvuoroon varmaan joskus syksyllä. Olisi kiva lukea yhdessä, jos Susanna silloin sinulle sopii?

Luin Paulo Coelho: Sanojen alkemisti Helmet-haasteen elämäkertakohtaan. Täytyy sanoa, että oli minulle suuri yllätys.

Olen jotenkin onnistunut välttämään tietoa Coelhon hippi- ja saatananpalvoja-menneisyydestä, tai ehkäpä kohautellut olkaani jos jotain olen kuullut ja ajatellut että ihmiset nyt vain tulkitsevat erilaisen ihmisen niputtamalla hänet lahkoihin. Mutta kirjasta kävikin ilmi, että Coelho on järjestelmällisesti ollut mukana eri liikkeissä ja vähän tuli tunne, että hän on koetellut ponnistusvoimaansa niiden kautta: miten parhaiten pääsisi julkisuuteen.

Ensimmäisen luvun jälkeen aloin arvostaa sitä, että kirjoittaja valitsi erittäin taitavasti elämänkohtia, joita toi esiin. Myös sellainen ihan pienen pieni kronologian väänteleminen sai aikaan tunnetta, että syitä ja seurauksia yritetään sekoittaa, mutta kuitenkin niin että "epäluotettavasta kertojasta" jää jäljet ja tarkkana lukijana kaiken aikaa sen kaunistelun huomaa. Tämä kun on virallinen elämäkerta, jolle Coelho on antanut siunauksensa, on täytynyt olla melkoista taituruutta saada mukaan taso idolista, mutta myös taso todellisuudesta jonka Coelho itse hyväksyy.

Odotin ehkä, että kuvana piirtyisi jonkin verran epävakaa persoonallisuus + vanhempien ylilyöntejä, että eksentrinen mies laitetaan laitoshoitoon kun ei muutakaan keksitä. Kuitenkin kirjan myötä vankistui tunne, että diagnoosit ovat aivan todellisia ja tämä mies on koko lailla laskelmoiva liikemies, mutta myös "kyvytön tuntemaan nautintoa" kuten psykiatri totesi. Ehkä juuri siksi hän on hyvä erittelemään erilaisia myyttisiä elementtejä ja elämänohjeita. Ainakin juuri siitä syystä hän tuntee pohjatonta erillisyyttä ja hakee maailmanlaajuista tunnettavuutta sitä paikatakseen.

Luen mielelläni kirjoja ihmisistä, jotka ovat päättäväisiä. Jotenkin ne ovat niitä todellisen elämän ihmetarinoita: miten paljon ihmiset ovat valmiita uhraamaan menestyksen eteen, miten paljon jättämään jälkeensä raunioitakin. Monet elämäkerrat ovat kaunistelua ja niiden raunioiden piilottelua, mutta tässä kirjassa väläytettiin niitä runsaasti - vaikka tapahtumakulku olikin määrätietoisuudeksi puettua ja raunio esitettiin käännekohdaksi. Lukijalle jätettiin tilaa vetää omia johtopäätöksiään. Uhriasetelmallakaan ei mielestäni lapsuusvuosien jälkeen mässätty yhtään.

Annoin teokselle täydet viisi tähteä, koska en voi kuvitella että tässä työssä olisi voinut mitenkään onnistua paremmin kuin mikä lopputulos oli: oma totuutensa faneille, oma kriitikoille.

Aika erikoiselta persoonalta vaikuttaa. Itse en ole hänestä pahemmin kuullut, kuin ehkä juuri sen, että jotain erikoista hänessä on, eikä välttämättä positiivista. Itselläni on häneltä Alkemisti, ostin sen Portugalin matkalle tietämättä kirjasta tai Coelhosta oikeastaan mitään, enkä vieläkään ole sitä lukenut. (No tiesin, että hän on brasilialainen, mutta kun ei ollut Portugalistakaan mitään sopivaa...)

Alkemisti oli minullekin ensimmäinen kosketus Coelhoon (ja elokuva "Veronika päättää kuolla"). Se on kuin aikuisten satu opetuksineen kaikkineen. Nopealukuinen sikäli, että on aika suoraviivainen. Mutta voi olla hidaslukuinen, jos kokee puuduttavaksi, kun se on kuitenkin sellainen moneen kertaan varioitu tarina. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi se on myynyt niin paljon, koska se on aika lailla varma lahjakirja ihmisyyden perusasioita koskettavilla teemoilla.

Tiia wrote: "Ymmärrän kyllä hyvin, miksi se on myynyt niin paljon, koska se on aika lailla varma lahjakirja ihmisyyden perusasioita koskettavilla teemoilla."

Jep, kuulostaa aika lailla sellaiselta aiheelta, josta EN ole ollut koskaan kiinnostunut. Kaikenlaiset "opettavat" ja/tai filosofiset kirjat saavat minut juoksemaan karkuun.

Miten jaksamme elää oli viime vuoden viimeinen oma kirja, ja jatkan tästä samassa ketjussa, kun haaste eteni peräti puoleen väliin.

Tuo kirja oli artikkelikokoelma, jossa aikansa (1960-luvun) tiede- ja kulttuuripersoonilta tiedusteltiin heidän henkilökohtaisia elämänvoimiaan. Parasta ehkä kirjassa oli huomata, miten eri tavoin he lähestyivät kysymystä: osa selkeästi perustellen elämänsä suuntaa uravalintaan pohjaten, osa painottaen läheisten merkitystä ja vain aika pieni osa ihan yleisellä otteella filosofisesti miten ihminen jaksaa elää. Oman sävynsä tietysti antoi se, että teos on saksalainen ja vastaajat olivat varttuneet sodan aikana. Erityisen ihanassa artikkelissa tiedemies vastasi kysymykseen kirjemuodossa kun kirjeitse häneltä asiaa tiedusteltiinkin, mukana kaikki kohteliaat aloitus ja lopetusfraasit - hellyyttävä sekoitus pohdintaa ja nöyrtyvää "en minä sitten tiedä onko näillä minun ajatuksillani mitään merkitystä" -tyyliin.

Kirjasta kaikkineen tuli ystävällisesti puheltu olo. Tällaista toivoisin nykykirjoiltakin, ettei toimittajan ääntä turhaan tarvitsisi tuputtaa jokaisen tarinan sekaan vaan kirjoittamiseen tottuneet ihmiset saisivat ihan omin sanoin vapaasti puhua, turhia editoimatta.

Lukupinoa kartuttamaan tarttui teoksesta Luise Rinser. Hänen elämänkatsomuksensa jäi sen verran paljon kiinnostamaan, että varasin kirjastosta hänen kaunokirjallisia teoksiaan.