Suomalainen lukupiiri discussion

Huhtikuun kirjaksi valikoitui L. Onervan novellikokoelma Nousukkaita. Estradi on vapaa keskustelulle, olkaa hyvät!

En minä vaan millään näille novelleille lämpene. Siis ihan yleisesti ottaen. Nyt annoin jopa itselleni aikaa lukea tätä hiljaksiin yksi, kaksi, tarinaa illassa, mutta sekään ei auttanut. Pidin Onervan Mirdjasta mutta samalla lailla en kyllä innostunut näistä. Ihmisiä hän mielestäni kyllä kuvailee hyvin, mutta mielestäni hieman samanlaisen värityksen läpi. Lisäksi osa hahmoista ei jaksanut kiinnostaa. Ei siis mitenkään varsinaisesti huono mutta jäi itselle keskinkertaiseksi kokemukseksi. Kokoelman parhaaksi rankkasin Neljä ihmistä.

Minä luin vasta esipuheen, kun on muitakin kirjoja kesken. Mirdjan luin joskus kymmenen vuotta sitten, enkä muista siitä paljon muuta kuin että en tykännyt siitä. Mitähän se tämän suhteen ennustaa...?

Olen nyt jokseenkin puolivälissä eikä tämä oikein minuakaan liikauta. Ihmiskuvaus on runsasta mikä yleensä kiehtoo minua, mutta olen samaa mieltä että se on jotenkin jämähtänyttä. Vähän kuin Onerva olisi kuvauksissaan turhankin uskollinen teoksen ylenkatseelliselle nimelle.

"Neljä ihmistä" oli lähtöasetelmaltaan herkullinen, mutta harmillisesti ei sitten kuitenkaan pitänyt jännitteitään kasassa. Se kuitenkin on tähän astisista minunkin suosikkini.

Kieli on melkoisen ajatonta (ainakin aiempiin Suomi-klassikoihin verrattuna), niin että kirjan ikä ja aikakausi meinaa paikoin unohtua. Varsinkin niin kun luen samaan aikaan Helakisan (1993) kokoelmaa Naisen paikka, niin ajan ankkuri ei pysy mielessäni paikoillaan. Yhden Nousukkaiden novellin kohdalla ihan hätkähdin kun kuvattiin ikkunasta kantautuva hevosen kavioiden kopse.

(Kirjojen avausnovellit voisivat olla saman tekijän: Onerva kuvaa miestä joka kokee häpeää, Helakisa naista. Miehellä taloudellinen -> sosiaalinen häpeä, naisella miessuhteeseen liittyvä. Molemmat säikkyvät ovikellon soimista, joka johtaa itsetutkiskeluun.)

Annamariah, jos luet tätä SKS:n 2012 painosta, niin miten nopeasti hahmotit esipuheessa sanan 'bolagistisitseihin'? :D Mulla meni kyllä aika monta sekuntia. Heh heh.

Maaliskuun töppäilyistä viisastuneena hain tämän kirjan samalla reissulla maaliskuun lopussa kirjaston hyllystä, kun noudin Punaisen viivan varauksesta. Luen vasta ekaa novellia, mutta kieli on helppolukuista, joten tuskin tämän kokoelman lukuun kauan menee. Ellei sitten tosiaan mene todella puisevaksi.

Luettu on ja itse kiinnostuin enemmän itse kirjailijasta ja hänen elämästään kuin itse novelleista. Hänellä tuntui olleen varsin värikäs elämäntarina.

Minun lempparit olivat Neljä ihmistä ja Veren ääni novellit. Sen sijaan se ensimmäinen, miehen häpeästä kertonut novelli sai minut melkein nukahtamaan, jos se olisi ollut yhtä lyhyt kuin muut novellit niin olisin saattanut jopa pitää siitäkin. Ensimmäisistä sivuista meinaan tykkäsin, mutta sitten alkoi puuduttamaan. Satu novelli, en oikein tajunnut sen tarkoitusta enkä oikein sisältöäkään, mutta oli tosin sillä lukuhetkellä "häiriötekijöitä", kun lapset kävivät kyselemässä joka välissä.

Kieli oli varsin nerokasta ja ajatonta, mutta jotenkin henkilöt jäivät todella kylmiksi ainakin minulle.

Vaikka kirja ei vienytkään sielua mennessään antanen Onervalle kuitenkin vielä joskus mahdollisuuden ja koetan jotain muuta hänen tuotannostaan lukea.

Loppua kohden parani. "Naamiaiset" oli aika eheä ja "Arvostelija" oli hauska piikki kriitikoille. "Kaija" nousi sellaiseksi, joka juonensa puolesta ehkä jää parhaiten mieleen - siinä oli jonkin verran miljöökuvaustakin mikä muissa novelleissa jäi vähiin.

Kokonaisuutena kirja oli ok. Liitteen aikalaisarvioista ponnahti silmiini kohta valjuksi jääneestä luonnekuvasta jonka allekirjoitan täysin:

--- Verevää ei sentään ole "Nousukkaidenkaan" ihmiskuvaus. Tekijä puhuu itse enemmän henkilöidensä edestä kuin nämä omasta puolestaan sanoillaan ja töillään. Onervan kirjailijaluonteella on suurempi taipumus älylliseen erittelyyn kuin intuitiiviseen kokonaisnäkyyn. --- V.A. Koskenniemi

Onervan kirjoitustyyli ei minua jäänyt kiehtomaan, mutta henkilönä mielenkiintoinen ja varmasti tulee vielä tutustuttua. Mukavaa että tuli tämäkin ryhmän ansiosta tsekattua!

Edit. Olemme muuten kertaheitolla tehneet ison muutoksen tuohon kirjan kokonaisarvioon näillä kakkosillamme...

Totta meidän kakkoset ovat tehneet kirjan arvioon ison alennuksen. Itse olisin antanut 2 ja puoli, mutta kun se ei ole mahdollista...

Kiinnitti huomiota tuo Koskenniemen arvio, kun hän puhuu "älyllisyydestä". Että vaikka se onkin kritiikkiä, niin silti ehkä harvemmin naisia siitä arvostellaan, ainakaan tuohon aikaan.

Peony, luin kyllä SKS:n painosta, mutta en huomannut sellaista sanaa ollenkaan. Millä sivulla se oli?

Minä pyöristin 2,5 tähteä ylöspäin, eli annoin tälle kolmosen. Tämä oli lukukokemuksena paljon sujuvampi kuin aikaisempi Onervaan tutustumiseni. Luin koko loppuosan yhdeltä istumalta. Osa novelleista oli yllättävän hyviä, toiset vähän plääh, mutta ehkä novellimitan ansiosta yksikään ei ollut puuduttava.

Onervan kielessä minua häiritsee eniten väärinkäytetyt yhdysviivat (puhtaaksikirjoitus-töitään, yö-elämä jne.) ja parissa kohdassa keskelle virkettä laitetut pisteet (jälkimmäiset voivat toki olla lyöntivirheitäkin?)

"Satu" ei ihan auennut minulle eikä tuntunut liittyvän samaan kokoelmaan muiden novellien kanssa. Onko jollakulla muulla siitä jotain älykästä sanottavaa?

Se sana oli sivulla IX. Pitää olla lukulasit kohdillaan, että näkee oikein ekalla lukemalla :D Annamariah et vissiin rytmittänyt lukiessasi sanaa väärin, kun et muista sitä.

Olen lukenut vasta ekan novellin (ei ole oikein lukuaikaa löytynyt) ja tykkäsin novellista todella! Mun makuun erinomainen. Jos loput on tätä tasoa, niin tämä yltää ainakin neljään tähteen. Mutta tuo oli vasta ensimmäinen...kokoelmat on aina vähän semmosia, että yhdestä tarinasta tykkää ja toinen ei sytytä.

Mulla oli painos jossa Anna Kortelainen kertoi hyyyvin pitkästi jokaisesta novellista ja sen ideasta. Ite kun tykkään lähteä lukemaan kirjaa tietämättä aiheesta mitään, niin lukuinnostus kärsi aika kovasti. Pitää yrittää ryhdistäytyä.

Minuun tämä ei iskenyt. Tuntui kovin keskinkertaisilta tarina, ehkä aika ajanut niistä ohi. Eivät tuntuneet enää tänä päivänä mitenkään erikoisilta. Minun suosikki oli Naamiaiset, siinä oli mielestäni mukana tarina ja piti otteessa kokoajan.

Olen nyt lukenut kokoelman ja minä kyllä tykkäsin tosi paljon. Toki siellä oli joukossa pari kolme hieman laimeammaksi jäävää kertomusta, mutta kaikenkaikkiaan tosi positiivinen lukukokemus. Nautin lukea tuon ajan nuorista aikuisista ja ponnisteluista sivistyksen piiriin pääsemisen kanssa..ja siitä, miten ihmiset jäävät virran suvantoihin pyörimään. Hauskaa oli myös tuon vuosisadan vaihteen poliittisten liikkeiden sivuaminen parissa novellissa.. se, miten jokainen sukupolvi toistaa samat asiat: nuoruuden into murskata vanhat raamit ja ihmisen kypsyessä tuon innon pikkuhiljainen hiipuminen.

Tosi hauskoja asetelmia on Onerva rakennellut ja tarinat ovat todella älykkäitä niin asetelmiltaan kuin psykologiselta silmältään. Kerronta olisi vähän voinut olla vaihtelevampaa. Oli niin runsasta "Hän oli tällainen, hän oli sellainen, aamuisin hän aina.."-tyyppistä etäältä kertomista ja kuvailemista. Suomenkielessä tuo "hän"-persoonan käyttö alkaa kuulostaa joskus toistolta..muissa kielissä noin ei niin helposti tapahdu.

Mun lemppareita oli viisi ekaa novellia (Pentti Korjus, Raina, Marja Havu, Neljä ihmistä, Väsymystä). Jos pitäisi paras valita niin se olisi varmaan Neljä ihmistä. Noista lopuista Naamiaiset oli myös ihan hyvä...ja Arvostelija oli hauska. Noi loput kolme oli ihan ok, mutta niistä puuttui mun mielestä joku älyllinen särmä tai koukku.

Tosi tyytyväinen olen siihen, että tämän haasteen kautta vihdoin ohjauduin tarttumaan Onervaan. Tämä oli ensimmäinen kosketukseni Onervaan varsinaisesti, vaikka mulla on hämärä muistikuva, että hänen novellinsa on luettu joskus yläasteella tai lukiossa. Yksi niistä kirjailijoista, että ihan lähiaikoina pitäisi tutustua, mutta aina on lykkääntynyt lukeminen. Tämä kokoelma oli niin hyvä, että innostaa kyllä etsimään Onervan muuta tuotantoa käsiin. Annoin mainitsemistani puutteista huolimatta Nousukkaille neljä tähteä, sillä se mikä näissä oli hyvää, oli todella nautinnollista ja kiehtovaa.

Peony wrote: "Hauskaa oli myös tuon vuosisadan vaihteen poliittisten liikkeiden sivuaminen parissa novellissa.. se, miten jokainen sukupolvi toistaa samat asiat: nuoruuden into murskata vanhat raamit ja ihmisen kypsyessä tuon innon pikkuhiljainen hiipuminen. "

Tämä oli minustakin ihan hauska juonne. Etenkin tuon Väsymystä-novellin kesävirkamies Sorsakoskihan oli ihan selvästi Isänmaan Heikki keski-iään ehdittyään!

Sain nyt luettua kokoelman loppuun, ja pidin Onervan terävän analyyttisesta havainnonnista ja psykologisesta silmästä. Monet henkilöt ja huomiot olivat sellaisia, että pystyi hyvin tunnistamaan nykypäivästäkin. Etenkin nuorten ihmisten räpiköinti uuden ja vanhan välillä tuntui tutulta, samoin jo edellisessä viestissä mainitun kesävirkamies Sorsakosken aatteellinen väsähdys. Arvostelijassa alkoi jo ihan hymyilyttää, kun päähenkilö oli juuri sen tyyppinen tapaus, joiden kanssa tulee itsekin työelämässä hakattua päätä seinään.

Runsas kuvailu, josta Peonykin mainitsi, sai kyllä ajatukset harhailemaan lähes joka novellin kohdalla, mistä ehkä pientä miinusta. En tiedä, millaisessa ylimaallisen läsnäolevassa mielentilassa tätä olisi pitänyt lukea, että keskittyminen olisi pysynyt pidempään kuin parin sivun verran yllä.

Minullekin Onerva on ollut kirjailija, jonka tuotantoon on pitänyt tarttua jo pitkään, mutta aina se on jäänyt. Hauskana yksityiskohtana jo yläasteen kuvataiteen opettajani suositteli Onervaa minulle, ja nyt kun kirjailijan tyyliin pääsi sisälle, niin sinänsä en suositusta ihmettele.

Mulle tää taas oli kirja jonka luin yhdeltä istumalta, jota ei yleensä tapahdu ikinä. Pidin tyylillisesti luonnekuvista, tuonlaiset mitään-ei-tapahdu novellit on juuri mun tyylistä kirjallisuutta ja silti kuvailtuihin henkilöihin pääsi hyvin sisälle. Olen joskus aiemmin lukenut luonnekuvatyyppisen Katja Kallion Tyypit joka ei oikein tehnyt vaikutusta, ehkä nää oli vähän pidempiä joten niihin mahtui enemmän tarttumapintaa.

Mäkin tykkäsin kyllä tyylillisesti. Ei mitään runollista kieltä, mutta itse en juuri sellaista kaipaakaan. Enemmän arvostan osuvaa ilmaisua ja tarkkaa psykologista silmää. Tässä kokoelmassa on yli puolet novelleista (2/3) juuri sellaisia. Ja sen vuoksi mulle ainakin muodostui kuva Onervasta älykkäänä ja havaitsevana kirjoittajana. Kaikki henkilöiden ajatuksenkulut ja pienet teot puhuivat ja niiden perusteella sai tarkan mielikuvan ihmisen luonteista, taustoista ja siitä, minkälaisessa suhteessa he ovat sillä hetkellä heitä ympäröivään maailmaan/ihmisiin. Eikä ihmiset olleet yksiulotteisia vaan heidän sisällään oli mielenkiintoisia ristiriitoja..samoin oli ristiriitoja ulkoisen maailman kanssa. Juuri tuon vuoksi kiinnostaa kovasti lukea lisää Onervan tekstejä.

Tuo onkin mielenkiintoista, miten Reijan mainitsema Tyypit vertautuu tähän teokseen. Tyypeissä pidin siitä, että kirjoitukset eivät sinänsä olleet vain katkelmia toisten elämästä, vaan kertojanääni tuntui pysyvän samana: osallistuvana, arvioivana, jopa uhrina suhteessa "tyyppeihin". Tavallaan ne olivat palasia kertojan elämästä, joka piirtyi kaiken aikaa selkeämmäksi. Sen ansiosta teos myös kasvoi loppuun saakka.

Onervalla puolestaan tuo analyyttisyys on kovin hahmokeskeistä -
pääosissa ovat oikeasti nuo Nousukkaat ja heidän elämäntapahtumansa, eikä piilevästi tarkkailija ja hänen suhteensa henkilöön. Kokonaisuus ei pääse kasvamaan, vaan tarinat alkavat ja sitten äkisti päättyvät. Sellaista hyvälta kirjalta kaipaamaani yhtenäisyyden - ja ennen kaikkea yhteyden - kokemusta en Nousukkaista saanut.

Ehkä juuri siitä etäisyydestä kertojan ja hahmojen välillä tuli itselleni olo, että tämä on vähän ylenkatseellisesti kirjoitettu. Vaikka saattoihan se olla täysin perusteltua varovaisuutta jotteivät aiheita inspiroineet henkilöt paljastuisi. Peonyn mainitsemat ihmisten ristiriidat jäivät kuitenkin niin levälleen, kuin hahmot olisi luotu vain hyväksikäytettäväksi eikä avaamaan tunnetilaa lukijassa, että tuntui haljulta. Epäilemättä Onerva on älykäs ja havaitseva kirjoittaja, mutta olisin kaivannut lämpöä ihmisten esiintuomiseen, jotain kertojan toiveita tai toivottomuuksia piilevästi juonen käsittelyyn vaikka ei onnellista loppua.

Korostan, että tämä on ihan oma mielipidejuttuni että haluan kertojan "sotkeutuvan juoneen" tunnetasolla. En väitä että sen pitäisi olla hyvän kirjan mitta muille, mutta minulle se jotenkin on kirjan sydän.

Tiia, "ylenkatseellinen" on itseasiassa just hyvä sana vähän samalle fiilikselle, mitä yritin selittää sillä, että kerrotaan etäältä. Juuri semmosta, että kertojalla ei ole mitään tunteellista kontaktia kuvattavaan..kuvattava on vain maan matonen, jota ylhäältä kuvataan. Ja tuo on juuri sellainen miinus, jonka korjaamalla tarinat olisi voineet olla paljon vaikuttavampia. En toki osaa sanoa mitä niissä kannattaisi tehdä toisin, mutta semmonen liika etäisyys hahmoon on jotenkin....hmm..turvallista kirjoittamista? En osaa selittää oikein. Siinä on hieman kypsymättömyyden makua - ettei uskalleta oikein "liata käsiä" menemällä henkilöön. Äh, lopetan sepustukseni, kun en osaa ilmaista varmaan itseäni mitenkään käsitettävästi. :D