Suomalainen lukupiiri discussion

Niin vain helmikuu meni ja ollaan maaliskuussa. Maaliskuun haastekirjana on Ilmari Kiannon teos Punainen viiva. Kirjassa eletään ensimmäisten eduskuntavaalien aikaa, joten ajankohta on oikein mainio ajatellen kunnallisvaaleja, joiden ennakkoäänestys alkaa 29.3. Kirjan pohjalta on sävelletty ooppera ja tehty elokuva, joten kirja sopii Helmet -haasteessa esim. kohtaan 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta.

Olen puolivälissä ja alan päästä kirjan rytmiin mukaan. Ensin tuntui todella synkältä, jopa vihamieliseltä, kerronta. Vieläkin tuntuu, että hahmot ansaitsisivat helläkätisempää kuvailua, mutta ainakaan tyyli ei heittele vaan kirjoittaja pysyy eheästi valitsemallaan linjalla.

Arjen kuvaukset ovat mielenkiintoisia, se miten puute välittyy käytännön toimissa.

Minulle tämä tulee Helmet-kohtaan #12 politiikka.

Lukaisin tämän jo viime kuussa kun se sattui kirjastossa silmiini. Olin aika skeptinen tämän suhteen, lähinnä tuon politiikka-näkökulman takia. Mutta tämä on tähän mennessä paras näistä Suomi100-haasteen kirjoista. Pidin tyylistä ja se kuvasi mielestäni hyvin sitä ajan ankeutta ja köyhyyttä. Samalla olin kuitenkin yllättynyt kuinka tasa-arvoisia oli ajatukset siihen aikaan, kuten torpparimiehen (olen unohtanut jo tapani mukaan kaikkien nimet) toteamus että vaimo on yhtä fiksu kuin hän itse, joten hän voi lähteä yhtä hyvin kylille haistelemaan miten vaaliasia etenee. Kaikesta ankeudesta huolimatta ilmassa oli toivoa (ainakin ennen ihan loppua) ja kirjassa oli ehkä jopa hieman huumoria tai sitten se vain nykyään tuntuu siltä. Nimet oli ainakin aika mielenkiintoisia :D

Ilmari Kiannon omien lapsien nimet ne vasta mielenkiintoisia olivatkin!

Kiannon tuotoksista tykkään eniten hänen kirjoittamistaan saduista. Punaisen viivan olen lukenut muutama vuosi sitten. Uusintaluku olisi tuskin pahitteeksi, mutta ajattelin silti kokeilla Ryysyrannan Jooseppia sen sijaan. Punaisessa viivassa tulee hyvin kuitenkin esiin politiikka-teema, ja aina ajankohtaisesti vaalilupaukset. Lukio-opettajani kuvasi henkilöitä tyhmiksi, mikä ei minusta pidä paikkaansa - mielestäni ei voi sanoa, että suuressa köyhyydessä elävät ovat tyhmiä tarttuessaan heille tarjottuun toivonkipinään.

Oli pakko käydä katsomassa noita nimiä, siinä on kyllä ollut kekseliäisyyttä ja myös hämmentävän vaihtelevia nimiä. Osa lyhyitä ja suht "normaaleja" ja osa pitkiä ja erikoisia. Hyvin hämmentävää.
Minäkään en pitäisi heitä tyhminä, ehkä jokseenkin tietämättöminä ja he toimivat mielestäni ihan fiksusti sen tiedon pohjalta mitä heillä oli. Ei ole nykyäänkään helppoa tietää kenen lupauksiin on uskominen ja onko. Ja siihen aikaan vielä painettu sana taisi olla aika arvostettua ja oli vaikea kyseenalaistaa sitä.

Tasa-arvosta sen verran, kuten olen muuallakin maininnut, niin eiköhän se vähän ole ollut niin, että mitä köyhempi ympäristö, niin sitä enemmän naisenkin työpanosta on tarvittu ja yleisemminkin selviämistaitoa. Kyllä minun ymmärtääkseni maalaistalon emäntä on ollut ihan arvostettu henkilö.

Aika mielenkiintoinen kommentti Susan opettajalta, ja sanon näin opettajan tyttärenä ja useampia opettajia tunteneena. Vaalithan järjestettiin 1907 ja henkilöillä oli ehkä vain kiertokoulua muutama vuosi takanaan, tuskin siis edes kansakoulua oli noilla seuduilla tuohon aikaan, lienevätkö lehtiäkään usein nähneet. (Olen katsonut leffan, kirjaa en ole vielä lukenut, joten en tiedä, mainitaanko asiaa.) Eivät he ainakaan ole saaneet mitään mediakasvatusta, puhumattakaan siitä, että heillä olisi jotain kokemusta nykyaikaisesta vaalikamppailusta, kun oli tuo demokratia muutenkin lapsenkengissä koko maailmassa.

(Vaalilupauksista minulla tulee koko aikaan mieleen "Forty acres and a mule", olen tainnut katsoa Tuulen viemää vähän liian monta kertaa. Taisi se joillekin vapautetuille orjille toteutuakin, mutta ei kai odotetussa määrin.)

Kylläpäs on kaunopuheisia russakoita o_O

(Aloitin tänään ja olen nyt seitsemännessä luvussa.)

Minusta tuossa aika vahvasti pohjustettiin sitä, että pyhä sana oli se mitä oli aiemmin nähty, virsikirja oli talon ainoa oma kirja. Niistä lähtökohdista antaa varmasti liikaakin painoa painetulle sanalle ja hienoja termejä käyttäville puhujille - ei ole tosiaan ollut mahdollisuutta kyseenalaistaakaan sellaista. Tämä pariskunta vielä ihannoi ruotsinkielistä herraskansaa ja koitti lapsikatraansakin samoin nimetä, kokivat itsensä pieneksi oppineempien rinnalla.

Tietämättömiä he olivat mutta pyrkivät eteenpäin ja oppimaan, niin en minäkään tyhmiksi sanoisi. Siksi tuntuukin niin synkeältä että koko ajan kuvataan "rumuutta" ja huonoja tapoja, kuin vain niitä alleviivaamalla saataisiin tulevat käänteet todellisiksi.

(minulla vasta menossa s. 105)

(niin ja mietin olenko kauhea hienohelma kun rupattelevat torakat eivät ollenkaan niin ilahduta kuin edellisen kuukausikirjan keskustelevat kukkaset...)

Oli hauska huomata että tässäkin tosiaan puhuu eläimet (eikös muitakin puhujia ollut kuin torakat?). Saikohan Kianto ajatuksen Linnakoskelta (eivätkö he olleet tuttuja tai ystäviä?) vai oliko se ajan henki?

Lukeminen etenee kyllä ihan sujuvasti, mutta en voi väittää mitenkään erityisesti nauttivani kirjasta. En oikein ole ikinä tykännyt murteiden lukemisesta, ja minua ärsyttää, kun henkilöt eivät osaa lausua puolia äänteistä oikein, ja silti pitää nimetä lapsi "Parparaksi"... Onhan se nyt hölmöä, että torakat puhuvat "parempaa" suomea kuin ihmiset :D

Joo tuo minua tökki myös. Että ei yhtään hienovaraisemmin sitä tietämättömyyttä osata kuvata. Minusta semmoista työmiehen kouralla kirjoitettua tekstiä verrattuna viime kuun Linnankosken romaaniin jossa pienillä nyansseilla valotettiin tilanteet ja luonteenpiirteet. Ja se karhu (viivan lisäksi ainoana) vertauskuvana sitten niin kömpelö.

Heilahtelin kahden ja kolmen tähden välillä, mutta sanotaan kolme, koska kuitenkin on kestänyt vuodet näin hyvin. Sanonnat ja etenkin ynähtelyt olivat kohdallaan ja kuvaus oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Miljöö tuli tutuksi ja oli helppo päästä sisään maisemaan - vaikka se olikin enemmän teatterimaista kuin sujuvasti näyteltyä elokuvaa. Kyllä tämä varmasti omalla tavallaan jää mieleen.

Itse juuri pidin tästä "työmiehen kourasta" enemmän kuin siitä kauniin soljuvasta Linnakoskesta, joka oli mielestäni (provosoiva stereotypinen heitto seuraavaksi, jossa sotketaan vielä keskenään kirjailijaja kirjan hahmo) sellaisen rikkaan ihmisen pojan kirjoittama jolla ei ole näkemystä oikeasta elämästä. Jolla on varaa haihatella ympäriinsä. Tämähän ei ole oikeasti tietysti totta mutta jotenkin Punainen viiva oli mielestäni sellainen elämänmakuinen, eikä ihmisten yksinkertaisuutta korostettu huonolla tavalla. Näin sen enemmänkin realistisena ja jopa sympaattisena mutten alentuvana.

Minäkin pidin kyllä tästä, ja juuri siitä aika kaunistelemattomasta elämän kuvauksesta. Kävin katsomassa kirjan pohjalta tehdyn klovniesityksen, ja olin oikeastaan aika yllättynyt siitä, kuinka pitkälle se vastasi kirjaa itseään. Yllätys oli kyllä sekin, että löysin aika paljon murresanoja, joiden merkitystä en tiennyt alkuunkaan, tällaista ei ole ihan hetkeen käynyt!

Kieltämättä aika alleviivava kirja oli osin, mutta vahvoilla sitten taas kansankuvauksessa, jossa ei minusta kuitenkaan mitenkään mahdottomasti sitä kurjuutta korostettu, ainakin mitä nyt tuon ajan arjesta muuten tiedän. Lisäksi Kianto onnistuu aika hyvin kuvaamaan sen, miten poliittisen työväenliikkeen ajamat asiat ja argumentit eivät ihan justiinsa sopineet takametsien köyhän mökinmuijan ja -ukon arkikokemukseen, mutta alusta oli joka tapauksessa niin otollista, että liekki lähti kytemään.

Mielenkiintoisen lisätulkintatilaisuuden toi eilen näkemäni esitys liittyen suomalaisten utopioiden historiaan. Siihen, kuinka 1800-luvun lopulla syklisestä aikakäsityksestä alettiin siirtyä lineaariseen, kuinka elämältä alkoi olla muutakin odotettavaa kuin kädestä suuhun eläminen, siihen kun viinanpoltosta siirryttiin kahvinjuontiin. Lisäksi kun tähän ottaa tuon työväenliikkeen tuoman kokemuksen siitä, että köyhälläkin on mahdollisuus vaikuttaa, niin kyseessähän on ollut iso ajatusmaailman murros, vaikka kirjassa Riikan ja Topin elämässä ei riisto lakannutkaan eivätkä tyhjät lupaukset lopulta lämmittäneet.

Klovniesitys kuulostaa aika jännältä ajatukselta!

Unohdin ihan omassa "arvostelussani" mainita nuo murresanat! Aivan loistavia :)

Luin Punaisen Viivan viime viikolla, minulla sen lukeminen tökki pahasti. En tiedä johtuiko kuumeesta, murteesta vai vanhahtavasta kielestä, välillä en tajunnut yhtään mitä olin lukenut.

Kirja ei vetänyt puoleensa. En päässyt sisälle Riika ja Topi Romppasen kurjuuteen, eikä edes sääli iskenyt päälle. Jotenkin kirja ei päässyt ihon alle kuten olisin toivonut.

Sain toki kirjan luettua, eikä se varsinaisesti ollut huonokaan, se ei vain nyt iskenyt.

Kiva, etten ollut ainoa, johon tämä kirja ei vedonnut :)

Juuri sain luettua. Pidin kirjasta yllättävän paljon. Kieli oli viime kuukauden kirjassa minulle mieluisampi. Minusta kirja ei erityisesti alleviivannut kurjuutta, pikemminkin minusta kirja tuntui uskottavalta kuvauksesta köyhän arjesta. Loppu oli niin yllättävän surullinen että siitä en yhtään pitänyt.

Mullekin tää kirja oli kivempi kuin viime kuun haahuilu mutta murre ei oikein napannu. Yleensä jos huomaan että kirja on kirjotettu murteella jätän kesken.. ehkä pitäisi käydä joku Suomen murteet kurssi jotta noihin pääsis sisälle. Ilmeisesti on tullut luettua niin paljon käännettyä kirjallisuutta joka yleensä suomennetaan yleiskieleen että ei osaa yhtään. Oon joskus kokeillu paikallismurteeseen käännettyä Aku Ankkaa ja sitäkin luin että emmä kyllä noin puhu.

Punainen viiva oli mielettömän ankea. Selviskö se miksi ne asu siellä keskellä metsää koskaan, luulisi että vaikka eläisi metsästyksestä vai metsurihommilla (unohdin jo miehen ammatin) niin vähän lähempänä kylää ois kiva asua. Ja se että tyypit haaveili kahvikupillisesta.. ja loppu oli kyllä ihan myrskyluodonmaijaa, oliko sen tarkotus osoittaa että älä turhaan haaveile mistään paremmasta?

Hurjaa ajatella että reilussa sadassa vuodessa ollaan tultu tuosta tähän päivään, onko se sitten sosiaalidemokraattien ansiota tai ei. Tuosta punaisesta viivasta löytyy täältä juttua. Oon muuten Suomi 100 teeman alla yrittäny vähän lukea Suomen historiaa ja vastaan on tullu lähinnä sotakirjoja, onko teillä mielessä mitään vähän yleisempää kirjaa Suomen historiasta, ei vaan noita sotamuisteluja.

Minä myös huomasin lapsena, että käännettyä kirjallisuutta oli helpompi lukea kuin suomalaisia nuorten romaaneja, joissa oli sellaista puhekieltä, tosin ei ehkä minun.

Elämä oli kai aika omavaraista tuolloin, ei siellä kylälläkään ehkä hirveästi tarjottavaa ollut, jos sitä edes oli ollut silloin, kun heidän sukunsa oli paikalle asettunut. Eikä se pitkä matka nyt niin erikoista ollut, pitkään kävelivät Matti ja Liisakin kirkkoon ja rautatietä katsomaan. Ja olikohan isälläkin aikoinaan lapsena viisi kilometriä lehteä hakemaan ja siitä sitten oli vielä kai jotain 10 kilometriä isommalle kylälle.

Muistaakseni yliopistossa oli tämän kirjan Suomen poliittinen historia 1809-2009 jokin versio tuon ajan lukemisena. Itsehän olen pitänyt tuota aikaa pitkälti Suomen historian tylsimpänä ajankohtana, poislukien sotavuodet, koska politiikka ja sellainen yhteiskunnan hidas kehittyminen ei nyt aina hirveästi jaksa kiinnostaa. Muuten ihmisten elämästä opin varmaan eniten Koiramäen kirjoista...

Reija wrote: "Oon muuten Suomi 100 teeman alla yrittäny vähän lukea Suomen historiaa ja vastaan on tullu lähinnä sotakirjoja, onko teillä mielessä mitään vähän yleisempää kirjaa Suomen historiasta, ei vaan noita sotamuisteluja."

Etsitkö aikajänteeltään tai aihepiiriltään kuinka yleisellä tasolla liikkuvaa teosta? Itse olen lukenut Suomen historia: Jääkaudesta Euroopan unioniin, ja se on aika kelvollinen läpileikkaus Suomen historiasta, vähän puiseva ehkä, mutta ei nyt ihan mahdoton kuitenkaan. Suomen kulttuurihistoria -sarja (josta Goodreads näyttää löytävän vain ensimmäisen osan) oli oikein mainio, jos haluaa tutustua muuhun kuin poliittisiin oloihin. Jos nyt lähtisin etsimään aihepiiristä jotain, niin varmaan tarttuisin Meinanderin Suomen historiaan tai Klingen Lyhyeen Suomen historiaan.

Kiitos vinkeistä Tytti ja Lumissa! Ihan yleistä kiinostusta Suomen kehitykseen, välillä ulkomaisia kirjoja lukiessa tuntuu että niiden historian tapahtumat ja kipupisteet tulee käytyä läpi ja kotoisat asiat jää vähän turhan vähälle huomiolle.

Luin vähän aikaa sitten tuon Loistavan ystävän ja siinä oli päädytty kertomaan tekstissä kuka puhuu murretta ja kuka kirjakieltä, ei siis kirjoittamaan murretta näkyviin ollenkaan. Aika mielenkiintoinen ratkaisu.

Mä melkein meinasin jättää väliin tähän keskusteluun kirjoittamisen, kun olen jo auttamattomasti myöhässä. Sain tuon Punaisen viivan käsiini vasta 30.3. ja luin loppuun eka päivä huhtikuuta. Kirjoitanpa nyt kuitenkin pari sanasta.

Minua ei juuri häiritse murteet kirjoissa..ne enemmänkin tuovat autenttisuutta. Aluksi niihin on toki orientoiduttava ja lukeminen on hitaampaa kun ei tunnista ihan pikavilkaisulla sanaa vaan se on ihan luettava hitaasti. Mutta yleensä 10-15 sivun aikana pääsee rytmiin mukaan ja lukeminen jouhevoituu.

Itse tarina kirjassa oli mielenkiintoinen ja itseäni kiehtoo juuri se, että Kianto on aikalaisena voinut kuvata ihan tuoreen kokemansa ja näkemänsä vaalit, työväenliikkeen leviämisen ja yhtäläisen äänioikeuden tulon. Jotenkin raikas kirja ajatusmaailmaltaan...kirjailijalla ei ole asennetta naisia kohtaan, ei edes kirjoita miehistä, jotka narisivat ja epäilisivät naisten äänioikeuden "järkevyyttä". Loppu olisi saanut olla jotain muuta mun mielestä. Ei siksi, että olisin liian tunteikkaasti suhtautunut tarinaan ja sen kautta loppu olisi ollut liikaa, vaan ihan vaan se, että tuommonen lopetus oli liian helppo tapa lyödä tarina poikki parin viimeisen sivun aikana.

Mitä mieltä olette karhusta? Jossain vaiheessa epäilin, että se oli Venäjän symboli..että naapurissa ihan metsien takana kuohuu. Mutta lopetus sitten irrotti tästä ajatuksesta.

Reija, ootko lukenut Mirkka Lappalaisen kirjoja? Itse luin Susimessun (olikohan viime vuonna?) ja tykkäsin todella. Lappalainen tyhjentää pajatson yhden asian osalta aika tarkasti..esittää useammat historialliset viitteet ja tulkinnat tapahtumasta, eli lukija saa samalla tietää, mistä tapahtumien kulku tiedetään tai mille asioille olettamat perustuvat. Tuo kuulostaa tylsältä, mutta ei ole sitä. Lappalainen myös kertoo tapahtumien kulun kronologisesti niin, että asiasta muodostuu kiinnostava tarina, kuten kertomakirjallisuudessa. Yksi kirja ei toki kerro Suomen historiaa kokonaisuudessaan, mutta se ajanjakso (esim. Susimessussa Nuijasota) tulee kuvattua todella tyhjentävästi ja jää mieleen. Itsellä ainakin oli koulun historiasta vähän Ruotsin kunkut ja herttuat välillä löyhästi hallussa, mutta tuon jälkeen Juhanat ja Kaarlet hahmottui paljon selvemmin ja juurtui muistiin, kun heidän elämäänsä ja luonnettaan kuvattiin tarkemmin. Pitäisi kyllä tarttua taas Lappalaisen teokseen. Sivistävää mutta viihdyttävästi kirjoitettua.

Kiitos Peony. Pitää kokeilla, tarinallisuus voisi olla tässä aiheessa ihan kiva, useampaakin luettelomaista historiallista kirjaa on tullut selattua ja unohdettua sen saman tien.

Sain kirjan käsiini hieman myöhään, mutta pidin siitä. Hienoa kerrontaa suomalaisista torppareista ja yksinkertaisesta elämästä, köyhyydestä ja selviytymisestä. Kirjan kieli oli kiehtovaa ja moninaista. Onneksi poliittista hapatusta oli vain nimeksi. Kaikki tapahtumat ajoittuivat mesikämmenen talviloman ajalle ja torakatkin antoivat oman säväyksensä arkipäivän elämään. Mielenkiintoinen, upea teos.

Luin Punaisen viivan eilen, vapun aattona. Piti ihan kuunnella Youtubesta kokouksessa laulettu Kainsainvälinen ("Tää on viimeinen taisto/...").

Mielenkiintoista oli lukea kommenttejanne. Itselleni ehkä teoksen suurin anti oli yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kuvaus. Vaikka teos on kirjoitettu 1909, voi teoksesta aistia syvän luokkaeron, joka purkautuu myöhemmin vuoden 1918 sodassa. Teos ei kuvaa kansaa neutraalista, sillä kyllä lopusta jää hieman sellainen kuva, että tyhmälle kansalle hymistellään. Topin kuolema lopussa on kuin enne siitä, mitä kansalle käy, jos se ei tiedä paikkaansa.