Suomalainen lukupiiri discussion

Facebookissa on suosittu huonojen aforismien ("afojen") ryhmä. Kaipasin paikkaa, mistä löytäisi vähän parempia aforismeja :) sekä mahdollisesti yhteispohdintaa siitä, mikä tekee aforismista 1) aforismin ja 2) hyvän.

Aforismin määritelmiä on monia tietenkin. Ajattelin tuoda niitäkin tähän ketjuun.

Yksi tapa etsiä määritelmää on yrittää lähestyä sitä kautta, mitä kaikkea aforismi ei ole (meemi, sitaatti, runo, lausahdus, sananparsi, kompa, paradoksi ja niin edelleen) ja missä raja voisi milloinkin mennä. Tietenkin yksi ja sama teksti voi täyttää monia kriteerejä ja yleensä sisältääkin monia erilaisia tekstuaalisia ominaisuuksia, mikä tekee aiheesta kiinnostavan.

Toinen tapa on etsiä määritelmää tutkijoilta. Lainaan tähän alkajaisiksi prof. Yrjö Hosiaisluoman kirjaa Kirjallisuuden sanakirja:

"Lyhyesti ja ytimekkäästi esitetty yleensä proosa-asuinen ajatelma, mietelmä, mietelause. Hyvälle aforismille on ominaista tehokas kuvallisuus, yllättävyys ja paradoksien hyödyntäminen. Käsite on peräisin Hippokrateelta (n. 460-377 eKr.). [...] Ks. myös epigrammi, maksiimi, pensée, sananlasku, sentenssi"

Claes Anderssonin omaelämäkerrallisessa runokirjassa Aamu meren rannalla. Sisäänhengitys, uloshengitys oli melankolis-humoristinen huomio aforismista kirjoittajan näkökulmasta (otin sitaattiin mukaan myös runouspohdintaa):

"[...] Runous on kuiskauksen ja hiljaisuuden sukua

Ennen ja jälkeen kuiskauksen. Rakastan hiljaisuutta, sitä äänettömyyttä joka ei ole
Vain melun poissaoloa, vaan myös hiljaisuutta musiikissa, musiikki on

Rakennettua hiljaisuutta, myös linnunlaulu on hiljaisuuden muoto kuten kissan haukotus
Fennimore Cooperin Viimeinen mohikaani alkaa sanoilla "Äänettömät askeleet

kuuluivat yöllä" -- lause josta runoilija voi vain haaveilla jos haluaa sanoa paljon
Vähin sanoin. Bo Carpelanin credo: "Älä etsi ruohoa, etsi mykkää ruohoa."

Kuuluu samaan joukkoon. Muuten aforismi on laji joka vahvistaa empiirisesti
Aina uudestaan todeksi Gösta Ågrenin lauseen "Älä huolehdi, ei se kuitenkaan onnistu"

Aina muistan rahvaanomaiset aforismit, vaikken haluaisi. [...]"

Tuo määritelmä lähteekin juuri runouden näkökulmasta. Ovela.

Minulle on tutumpaa aforistinen proosa ja varsinkin aforistinen asiakirjoittaminen (josta ehkä paras esimerkki voisi olla Aarne Kinnunen), joten mielenkiinnolla tarkkailen jatkossa runon ja aforismin (tai aforistisuuden) välimaastoa. Blombergista olen kuullut, mutten ollut tutustunut. Hienoja esimerkkejä.

Aforistisen asiatekstin kohdalla olen ajatellut, että jos lauseen (tai useamman) pystyy irrottamaan tekstistä ja lukemaan irrallaan täysipainoisena aforismina, joka pärjää omillaan, katkelmakin on mielestäni kelpuutettavissa aforismiksi. (Tämä on siis vaan omaa järkeilyäni.)

Minäkin ajattelen, että ei hyvää lausetta saa "rangaista" siitä että se on muun tekstin keskellä - että siltä riistettäisiin oikeus aforismiksi vain koska se on esim. osa romaanin dialogia. Vaikka virallinen määritelmä ilmeisesti onkin, että aforismi on (tietoisesti) aforismiksi kirjoitettu lyhyt ajatus, joka välittää välähdyksenomaisen totuuden, mutta ei kangistu runon muotovaatimuksiin. Jotenkin näin se oli muistaakseni kuvailtu myös teoksessa Tiheiden ajatusten kirja: uuden aforismin parhaat. Mutta jos lausahdus tosiaan on tarpeeksi vahva selvitäkseen itsenäisenä virkkeenä, irroitettuna alkuperäisestä kontekstistaan, niin miksi sitä pitäisi kutsua vain sitaatiksi muiden sitaattien tavoin?

Tuota em. kirjaa suosittelen, vähän sellainen kuka-kukin-on esittely suomalaisiin aforistikoihin ja lopussa erittäin kattava kirjallisuusluettelo aforismikokoelmiin. Aika pieni osa kirjan aforismeista oli sellaisia jotka innostivat, mutta yleisteoksena oikein mainio katsaus.

Pekka Kejonen taitaa minua puhuttelevan lauseen, jokaisessa hänen kokoelmassaan on hienoja helmiä. Hän on kirjoittanut, että aforismi on lause jolla on siivet. Itse ajattelisin ehkä, että hyvä aforismi antaa hetkeksi siivet lukijalle, nostaa omasta kuplasta ulos/ylös uusiin näköaloihin ja parhaimmillaan poksauttaa sen kuplan olemattomiin.

Aarne Kinnuselta on vähän vaikea äkkiseltään löytää lauseita, jotka voisi irrottaa aforismeiksi. Hänen tyyliinsä sopinee kuitenkin juuri adjektiivi aforistinen. Noukin muutaman tyyliesimerkin:

"Ilmainen huvi on paras huvi. Pienikin maksu aina karvastelee. Maalaiselämä tarjoaa loputtomasti ilmaista huvitusta, mutta niin myös kaupunki ja akateeminen elämä. Koko elämä tarjoaa maksuttomia huveja, jos kohta perinteisiäkin."

"Sairaudet kiinnostavat kaikkia ihmisiä. Siinä on universaali joukkopuheenaihe, innokas puhuja ja kiitollinen kuulijakunta, kun vain on kyse vaikeasta ja vaiheikkaasta tapauksesta." (omaelämäkerrasta Päätoiminen elämä)

"Romaanin syvin moraali kytkeytyy kauneuden näkemiseen. Kaikki eivät sitä näe, pahat eivät enää, viattomat eivät vielä. Sen näkevät elämästä kyllänsä saaneet, ja siksi siihen sisältyy lievä melankolinen häivähdys."
[tämä sitaatti ei pärjää irrallaan aforismina, koska tässä puhutaan vain Putkinotkosta, ei kaikista romaaneista] (kirjasta Talo ilmassa - Joel Lehtosen Putkinotko)

Sellaisiin lainauksiin tai katkelmiin, mistä Tiiakin hyvin kirjoitti, voisi ainakin joskus sopia aforismin lisäksi (jos siitä ollaan yhtä mieltä) myös tämä termi, jonka eilen huomasin, kun jäin tutkistelemaan Kirjallisuuden sanakirjaa: sentenssi.

"en maxim, sentence; ra sentence; sa Sentenz; ru sentens < la sententia mielipide, mietelmä

Lyhyt ja ytimekäs mietelause; mietelmä; elämänohje, joka usein on irrotettu kirjailijan tekstistä ja yleistynyt sananlaskunomaiseksi yleiseksi totuudeksi; antiikin roomalaisille luonteenomainen kirjallisuudenlaji. Vrt. aforismi, maksiimi, pensée, sananlasku"

En tiedä, onko käsitettä antiikin roomalaisten jälkeen tai lisäksi missä yhteyksissä käytetty.

Kansalliskirjaston Suomi 100 ohjelmistoon kuuluu tänä vuonna aforismiaiheinen näyttely:
https://www.kansalliskirjasto.fi/fi/t...

Ohjelmaan kuuluu myös kaksi yleisötilaisuutta:

TO 6.4.2017 klo 18.00 Alustamassa professori Kaisa Häkkinen otsikolla “Sananlaskuista aforismiin” ja professori H. K. Riikonen aiheesta ”V. A. Koskenniemi – suomalaisen aforismin klassikko”.

TI 18.4.2017 klo 18.00 Alustamassa dosentti ja kirjailija Katja Seutu otsikolla “Mirkka Rekolan lukijan puoleen kääntyvä aforistiikka” sekä toimittaja ja suomentaja Jaakko Anhava Paavo Haavikon tuotannosta.

Oletteko kehitelleet omia aforismeja? Teeman yhteydessä järjestetään myös kaikille avoin aforismikilpailu aiheesta "Suomi ja suomalaisuus" (31.10.2017 saakka).

Kiitos tiedosta! Kiinnostavia luennoitsijoita.

Näyttelyn esittelyssä mainitaan Suomen tunnetuimpina aforistikkoina: Johan Ludvig Runeberg , Juhani Siljo, Edith Södergran, Gunnar Björling, V. A. Koskenniemi, Erkki Melartin, Maria Jotuni, Mirkka Rekola, Paavo Haavikko, Samuli Paronen, Erno Paasilinna, Helena Anhava ja Markku Envall

Minä olen kirjoittanut viime aikoina kymmenkunta aforismia, joista jokainen on ollut mieheni mielestä huono :D Eivät taida olla tallessakaan. Antaa mietteiden vielä muhia.

Lisää sukulaiskäsitteiden määritelmiä Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirjasta:

"Hosiaisluoma: maksiimi

Tavallisesti yhden tai kahden lauseen mittainen ytimekäs elämänohje, suppea mietelause; käsite juontaa Aristoteleen teoksesta Analytica. [...] Maksiimien keksiminen kuului salonkien suosittuihin seuraleikkeihin. [... esimerkki Benjamin Franklinilta:] 'Kolme ihmistä voi säilyttää salaisuuden, jos kaksi heistä on kuollut.' Ks. myös aforismi, pensée, proverbi, sentenssi"

Maria Jotunilta ilmestyi hänen eläessään kaksi aforismikokoelmaa ja postuumisti yksi. Luin Irmeli Niemen toimittaman valikoiman Intohimo ihmiseen. Aforismeja vuosilta 1929-1943. Niemi kirjoitti mainiossa esipuheessa: "Askel näytelmäkirjailijan tiiviistä replikointityylistä aforistiseen ilmaisuun ei sinänsä tunnu pitkältä, kuin ulko-ovelta kynnyksen yli sisätilaan. Mietelmäksi kiteytyneitä lausahduksia sisältyy runsaasti varsinkin Jotunin komedioihin, sekä itse kehiteltyinä että Raamattuun tai sananlaskuihin pohjautuvina." "Toisinaan ajatus löytää lyhyessä ja tiiviissä muodossa ehdottomuudellaan vaikuttavan ilmaisun, kuin määritelmänä joka itsessään sisältää myös todistelun." "Monet aforismit käsittelevät taiteen ja kirjallisuuden merkitystä. Niiden kautta Jotuni päästää lukijan lähelle omaa tarkoin varjeltua luomistyötään."

Poimin muutaman esimerkin Jotunilta:

"Jos suhtaudut ymmärtävästi, tyynesti ja maltillisesti maailmaan, löydät selityksen moneen asiaan. Jos suhtaudut kiihkeästi, suppeasti, puhtaan intohimoisesti asioihin, löydät joskus ratkaisun kipeisiin kysymyksiin."

"Ei missään näy niin nopea ja runsas sato työstä kuin pahan puhumisessa. Ilmankos monet niin mielellään harjoittavat sitä."

"Vain amatööri voi kehua tuntevansa ihmiset. Ihmistutkija ei voine vannoa tuntevansa ainoatakaan."

"Se, jolta ei riitä aikaa kylliksi itselleen ja yksinäisyydelle, ihailee yksinäisyyttä ja eristyneisyyttä. Se, joka on liiaksi yksinäinen, ihailee ihmisyhteyttä ja on rakastunut ihmisiin. Aikaa itselle ja aikaa muille on terve keskitie."

Pitääpä lainata tuota Jotunia! Muistan etenkin ensimmäisen noista hyvin.

Lapsena/varhaisnuorena keräsin mietelauseita "lorupussi" -tyyliin (yritin kyllä vihkoihinkin, mutta harmitti kun eivät kaikki mahtuneet samoihin kansiin). Runsaan saaliin sain vanhoista "Valitut Palat"-aikakausikirjoista joissa oli oma palstansa niille. Niillä sivuilla varmaan Jotuninkin sanojen kanssa kohtasin. Jossain mahtaa vielä se kangaspussukkakin olla...

Luin Sami Feiringin toimittaman kirjasen Mitä aforismi tarkoittaa?. Siitä selvisi muutamakin seikka, joista tässä ketjussa oli jo puhetta. Ensinnäkin Mirkka Rekola on käyttänyt sentenssi-termiä oman aforistiikkansa kohdalla. Häneltä oli lyhyt essee tuossa kirjassa. Toisekseen on olemassa juopa "perinteisen" ja "lyyrisen" aforismin ystävien välillä (ainakin Suomessa, ainakin tämän kirjasen perusteella, en tiedä miten muualla).

Kirjan luettuani tuntuu siltä, että jokainen aforismiin liittyvä kannanotto tarkoittaa kuppikunta-aseman julistamista. Tästä tunteesta en voi kehua pitäväni. Runouden kohdalla on tietysti samaa, vastakkainasetteluita ja kiivastakin runopolitiikkaa, jossa syntyy ystäviä ja vihollisia. Sellaiseen en varsinaisesti pyri nyt osallistumaan, vaikka ymmärränkin, että pohtimalla julkisesti tahtomattaan keskusteluun ehkä tulee osallistuneeksi. Vastahan minäkin olen tutustumassa koko aiheeseen. Silti pelkkä tietoisuus aforismin historiasta asettaa aforismista kirjoittajan aikas kovan vaatimuksen eteen, miten suhtautua mihinkin yleisempiin näkemyksiin.

Yksi ajatus minulla kyllä on jo muodostumassa: aforismiin ei kuulu sekavuus.

Pidän aforismeista, joissa on laadukasta ajatuksellista sisältöä. Jotkut vaativat, että aforismin pitää tarjota uusi ajatus, oivallus. Joku kirjan kirjoittajista käyttikin aforismista synonyymia "oivalle". Jokainen ajatushan on jokaiselle uusi kunnes siihen on törmännyt toistamiseen. Mieluiten aforismeista nauttisi kyllä originelleina eikä muilta otettuina jo kuluneina kopioina. Siihen yltääkseen sekä aforismin kirjoittajien että lukijoiden pitäisi olla perinnetietoisia. Ja näin ollen aforismiin kuulunee tietynlainen onnistuminen, kuten Feiring kirjoitti.

Kuppikuntien jakolinjoja on näemmä paljon: sarjallisuus vs. itsenäisyys, lyyrisyys vs. proosallisuus (mielestäni pinnallinen jako koskiessaan pelkkää asettelua, rivin pituutta), totuudellisuus vs. relativismi (omituinen jako siinä kuinka aforismi itsessään sitä edes voi osoittaa; vaikuttaa liittyvän aforisminulkoisiin tekijöihin), suhde määritelmiin (määrittelemättömyyden vaatijat määrittelevät itse yllättävän tiukasti), suhde sanaleikkeihin, kamppailu parhaina pidettyjä aforismeja vastaan ja niin edelleen.

Vieläkään en ole löytänyt itselleni suosikkiaforismia, en yhtään sellaista, jota ihailisin enemmän kuin muita. Kejoselta oli muuten kirjasessa essee, joka käsitteli hänen omia aforismejaan; huomasin ainakin, että hänen huumorintajunsa on liian erilainen kuin minulla. (Aloin hänen ansiostaan kuitenkin miettiä, että aforismin kohdalla tuntuu kirjailijan ääni olevan kertojanäänen edellä, kuten esseistiikassakin, minkä vuoksi aforismi lajina lähenee asiakirjoittamista.) Ja usein kehutulta Cioranilta on erinomaisesti suomennettu hyvä kirja, Hajoamisen käsikirja, joka ei kuitenkaan ole aforistiikkaa vaan esseitä ja fragmentteja. Mutta etsintä jatkuu.

^ Mielenkiintoisia pohdintoja! Aforismeissa tosiaan riittää määriteltävää.

Tuo asiakirjoittaminen / kirjailijan ääni on herkullinen näkökulma. Se on varmaan minulle ainakin erityisen olennainen asia mikä erottelee toteamukset ja aforismit erilleen. Koska hyvä aforismi on yleistajuinen mutta luovuudella käsitelty, jotta tulee se oivallus. Ja sitten toisaalta se, että oikein vahvasti omaleimainen (-> tulkinnanvarainen) aforismi päätyy ehkä minun päänsisäisessä luokittelussani runoksi - en ole tullut tätä aiemmin ajatelleeksikaan.

Se miten lähellä toisiaan tekijä ja kertoja ovat toisiaan riippuu varmaan aforismienkin kohdalla teoksesta. Mutta yleistä tuntuu tosiaan olevan, että aforismeista puhutaan tähän tyyliin: Jotuni ajattelee, sanomalehtiaforistikot huutelevat, Kejosen huumorintaju ja niin edelleen. Onkohan niin, että kun puhutaan runoista, ei ainakaan yleensä noin suoraan samasteta runon kertojaa ja kirjailijaa? Varmaan joskus toki. Joka tapauksessa proosassa paljon selvemmin ajatellaan, että kirjailija on luonut kertojan, joka tarinaa kertoo. Runo ja aforismi eivät ole niin kertovia muotoja. Ehkä sarjallisissa aforismeissa syntyy enemmän jonkinlaista kertojaa, juonta tai pikemminkin ajatuksen etenemistä, teoksensisäistä muutosta ja "logiikkaa". Yksittäinen aforismi on suppeuttaan kielikeskeisempi, vähemmän siirtyilevä kuin yhteenkuuluvien aforismien sarja.