Suomalainen lukupiiri discussion

Maaliskuun teemakirjaksi valittiin Riad Sattoufin omaelämäkerrallinen sarjakuva, joka kertoo ranskalais-syyrialaisen pojan lapsuudesta Libyassa ja Syyriassa.

Varsinaisena lukupiirikirjana on sarjan ensimmäinen osa, mutta muistakin saa toki keskustella, jos intoutuu lukemaan enemmän. Sarjan viides osa on ilmestynyt viime vuonna, mutta suomennos julkaistaan näillä näkymin vasta syyskuussa.

Tulevaisuuden arabi 1 – Lapsuus Lähi-idässä
Tulevaisuuden arabi 2 – Lapsuus Lähi-idässä
Tulevaisuuden arabi 3 – Lapsuus Lähi-idässä
Tulevaisuuden arabi 4 – Lapsuus Lähi-idässä 1987–1992

Eka osa oli lähinnä aiheen lämmittelyä, tietysti lapsen näkökulmasta kirjoitettuna monessa asiassa ei varmaan ole niin hirveästi järkeä. Tuntui vaan enemmän kokoelmalta kohtauksia kuin tarinalta, mikä ei toisaalta ole huonokaan, ihan kiinnostava sarjakuva. Iskästä en pitänyt yhtään, eikä hänen muuttuminen oikein avautunut. Ehkä olisi ollut kiinnostavampi tietää mitä äiti mietti asioista mutta ehkä kirjoittaja oli halunnut välttää länsimaista näkökulmaa.

Luin heti tän perään Persepoliksen ja jotenkin siitä jäi selkeämpi mielikuva, tosin siinä tarina sai jonkinlaisen päätöksen. Lisäksi luin samaan aikaan Tie, totuus ja kuolema jossa vierailtiin myös Iranissa joten kirjat tukivat toisiaan. Ehkä Tulevaisuuden arabikin olisi tarvinnut rinnalleen jonkun. Luen kyllä varmaan seuraavankin osan.

Huomasin laittaneeni ajatukseni tästä kirjasta hieman väärään paikkaan, joten laiskana kopioin sen tähän uudelleen;

"Itsellä oli tämä eka osa luettuna, joten luin sitten kakkos osan.

Annoin molemmille osille 3 tähteä, lähinnä koska tarina eteni mielestäni jouhevasti ja siinä mielenkiintoista arjen kuvausta.

Piirrostyyli ei ole omaan mieleeni.

En muista kovin hyvin ensimmäisen osan ajatuksiani mutta olin kirjoittanut ylös, etten ymmärrä miten joku voi olla sellaisen miehen kanssa kun päähenkilö Riadin isä.

Ja edelleen sarjakuva ei antanut kovin hyvää kuvaa Riadin isästä eikä koko kulttuurista. Kovin on väkivaltaista ja naisia alistavaa. Lisäksi siinä sivussa lapsia ja eläimiä pahoinpidellään."

Lisättäköön vielä, että pidin Persepoliksesta enemmän.

Tämä oli ihan hauska kuvaus kulttuurieroista ja maailmanmenon absurdiudesta lapsen näkökulmasta katsottuna. Ei tosiaan antanut kovin mairittelevaa kuvaa Libyan tai Syyrian elämänmenosta, mutta on toisaalta vaikea erottaa, mitkä asiat ovat kiinni kulttuurista ja mitkä useamman vuosikymmenen takaisesta ajankohdasta.

Vähän epätasainen kokonaisuus tämä oli joiltain osin, mutta varsin viihdyttävä kokonaisuutena. Ihan kiva nähdä, miten tämä kehittyy seuraavissa osissa ja lakkaako kerronta noudattamasta lapsen logiikkaa. Seuraavatkin osat varmasti siis tulee luettua, jos sattuvat kirjastossa silmään.

Minäkin olen lukenut Persepoliksen joskus vuosia sitten ja nähnyt siitä tehdyn animaationkin. Pidin kyllä siitäkin, mutta se oli tosiaan koherentimpi kokonaisuus, varmaan osin juuri siksi, että näkökulma oli vanhemman lapsen. Tulevaisuuden arabin raaemmassa ja vähemmän järkeenkäyvässä todellisuudessa oli kuitenkin ehdottomasti puolensa.

Olen nyt kolmannen osan alussa, kakkonen oli yhtenäisempi tarina koulusta ja pikku hiljaa äitinkin alkaa saada jotain sanottavaa. Nyt kun on ollu näkökulmista keskustelua niin vähän pistää silmään että kaikki tuntuu olevan kamalaa ja negatiivista, ehkä jotain kivoja juttuja vaikka perheestä olisi voinut lisätä. Olihan perheellä kai muukin syy pysyä siellä kuin isän äiti ja muka vaikeudet saada töitä Ranskasta, nopea vierailu Ranskassa tuntui ihan fantasialta normielämään verrattuna. Äitin tulevaisuus kun ei kovin kummoiselta tuolla vaikuta, olla kotona ja rakentaa palapeliä..

Kun yleensä lukee vaan länsijuttuja tuntuu kaiken läpi tunkeva uskonnollisuus oudolta mutta varmaan kulttuurissa kasvaneena ihan normaalilta (serkut rukoilemassa kohta) ja varmasti meidänkin kulttuurissa on ulkopuolisen silmin paljon käsittämättömiä juttuja. Viime aikoina on tullu luettua vähän enemmän salailu/pimeät markkinat juttuja Neuvostoliitosta ja Pohjois-Koreasta että ne alkaa tuntua melkein normaaleilta.

Minäkin sain pitkästä aikaa luettua lukupiirin kirjan. En juurikaan lue sarjakuvia, enkä oikein osaa niissä mitään piirrosjuttuja arvostella, mutta tarinan kerrontaa toki voin.

Mielestäni kirjassa oli onnistuttu ottamaan jotenkin humoristinen ote kamalaan elämään. En tiedä johtuuko se juurikin siitä, että siinä on ne kuvat mukana, joista ei erityisen synkkää kuvaa saanut. Elämä on juuri sellaista millaista en itse missään tapauksessa haluaisi elää ainakaan naisena ja jäin kovasti miettimään, että miksi ihmeessä Riadin äiti halusi jäädä Syyriaan. Ranskalainen nainen luulisi olevan tottunut elämään vapaata elämää kahviloissa istuen. Kiinnostavaa ajankuvaa ja kuvaa myös siitä millaista se elämä Syyriassa on ollut. Enkä kyllä tiedä onko siellä kehittynyt yhtään sen parempaan suuntaa.

Ajattelin lukea muutkin osat jossain vaiheessa, sen verran kesken jäi Riadin tarina.

Minä olen nyt lukenut kaksi ensimmäistä osaa ja alun kolmannesta. Minunkin on hieman vaikea hahmottaa, mitä Riadin äiti miehessään oikein näkee, mutta eihän lapsi tietenkään sellaisia asioita niin pohdi. (view spoiler)[Myöhemmissä osissa äiti kyllä alkaa osoittaa mieltään ja haluaa palata Ranskaan, kun hänellä tulee mitta täyteen syyrialaisen elämän huonoista puolista. (hide spoiler)]

Aika ankeata tuo kuvaus on. Surkea infrastruktuuri, väkivaltaisuus, huono hygienia, naisten asema ja eläinrääkkäys... Ja kaikki lapsen näkökulmasta tarkasteltuna. Ei ole ihan paras kasvualusta kenellekään. Mielenkiinnolla odotan, mihin tarina etenee. Pitänee se viideskin osa lainata, kun se ilmestyy.

Luin ensimmäisen, ja todella tykkäsin! Tämä olisi ollut tosi raakaa luettavaa paikoin, jos ei olisi sitä lapsen suurisilmäistä ihmettelyä kuvana mukana koko ajan - ihmettelyä, joka vakuutti lukijaa siitä, että kyllä tässä pärjätään, vaikka todella joutuu sopeutumaan. Lapsen näkökulma oli todella valloittava: miten täytyy piilottaa omia kykyjään, jotta ei tule väärällä tavalla huomioiduksi ja kuinka tulee opetella aistimaan ihmisten ilmeitä ja eleitä kun yhteistä kieltä ei välttämättä ole.

Minua ei niinkään ihmetyttänyt, miten äiti sopeutuu miehensä juttuihin, koska alusta alkaen (opiskelijana) hänet kuvattiin "seurailijana" joka vain peesasi ystäväänsä. Ja hän päätyi sitten seuraamaan miestään. Ehkä ystävätär alkoi tahollaan seurustelemaan, ja tulevaisuuden äiti jäi yksinään ja alkoi sitten hengaamaan sen tutun hepun kanssa. Kertoja ei ainakaan halua mistään suuresta rakastumisesta puhua.

Piirrostyylistä en hirveästi pitänyt. Mutta en ole sen perusteella useinkaan vähentänyt arvosteluani, jos juoni kantaa ja elää pään sisällä kuitenkin hyvin. Kaikki olennaiselta tuntuva kerronta tulee kuvatuksi hienoina tarinallisina väläyksinä (voiko tässä käyttää "anekdootteina"?), vaikka piirtojälki ei olekaan sellaista jonka äärellä pysähtyisi ihastelemaan sommittelua.

Onneksi lainasin saman tien kakkososan.

Mun mielestä Sattoufin piirrostyyli on ihan ok. Ei mikään suuri visuaalinen nautinto, mutta ei myöskään mitenkään häiritsevä. Plussaa siiitä, että eri hahmot ovat hyvin tunnistettavissa, mikä helpottaa kärryillä pysymistä.

Mä sain juuri viime yönä neljännen osan loppuun, ja se jäi kyllä sellaiseen cliffhangeriin, että pakko se on se viideskin varata heti kun se ilmestyy!

Voi apua, viideskin jäi niin kesken! Ilmeisesti yksi on vielä tulossa.

Olen alkanut arvostamaan piirrostyyliä kirja kirjalta enemmän. Kun katsoo teosten kansia vertaillen, huomaa jo kuka vetää pääroolia kunakin aikakautena. Äidin ryhti muuttuu päättäväisemmäksi, isä käpertyy yhä enemmän oman uskonsa ympärille.

Kertakaikkisesti ymmärrän, jos Riadin piirroskuvat ovat noilta vuosilta olleet väkivaltaa ja supersankareita täynnä. Taideterapiaa. Tällaisten kokemusten myötä, tuollaisessa tunneympäristössä, kun joutuu olla huolissaan aikuisten jaksamisesta ja sisaruksistaan... aivan omanlaisensa selviytymistarina.