Emma Keiu

“Merihevoset säikähtivät ja lähtivät pillastuneina karkuun. Ne syöksyivät hänen ohitseen silmät renkaina ja harja aaltoillen kuin vesi, kaviot rummuttivat pakokauhua, mutta jotenkin oli silti selvää, että tämä oli vain leikkiä. Muumipeikko tiesi, että ne leikkivät pelästymistä ja nauttivat siitä, mutta hän ei tiennyt, pitäisikö hänen taputtaa käpäliään vai rauhoittaa niitä. Hän oli jälleen vain pieni ja paksu ja kömpelö, ja juuri kun ne nelistivät hänen ohitseen mereen, hän huusi: Te olette niin kauniita! Te olette niin kauniita! Älkää menkö minun luotani! Vesi pärskähti korkealle , viimeinen sateenkaari vaipui alas, ranta oli jälleen tyhjä.”
― Tove Jansson, Moominpappa at Sea

“Olin lyhyen ajan sisällä romahtanut kaksi kertaa. Siinä umpikujassa, niin nurkkaan ajautuneena, ei muuta ulospääsyä ollut. Myöhemmin elämäni varrella opin, että romahdus ei ole lainkaan huono vaihtoehto vaan minulle useimmiten ainoa tie eteenpäin, koska en koskaan oppinut ratkaisemaan juuri mitään joutumatta ensin umpikujaan.”
― Henry Wuorila-Stenberg, Hämärän näkijä

“Istahdan penkille ja katselen suuren nurmikentän yli. Viereisellä penkillä istuu mies ja nainen, jotka juovat olutta. He puhuvat sammaltaen hyvistä tavoista. Vilkuilen heitä. Kohta heidän sydämensä pysähtyvät, kohta heidän sydämensä makaavat rinnassa liikkumattomina kuin kivet.
Yhtäkkiä kokonainen lukioluokka hölkkää ohitse. Kärjessä tulevat luokan selvästi urheilullisimmat pojat. Vähän jäljempänä tulee selvästi parhaimman näköinen tyttö. Näen hänet makaamassa elottomana ruumiinavauspöydällä. Nyt ruumiinavaajat tulevat veitsineen ja sahoineen ja porakoneineen ja lokit kirkuvat.
Menen kukkakauppaan ja ostan orkidean. Isot valkoiset kukat, joissa on vaaleanpunaista keskellä.

- - -

Ajattelen vertani, miten se täyttää koko ruumiini, ja luen venezuelalaisesta miehestä, joka heräsi eloon kun hänelle tehtiin ruumiinavausta. Carlos Camejo. 33 vuotta.
Ulvon lattialla.
En tiedä mikä vuodenaika on, se vaihtelee päivästä toiseen.
Päälakeni keskellä on hius, joka on muita paksumpi, se paksunee ja paksunee, se alkaa muuttua köydeksi.
Puhelin soi, siellä on äiti, en tiedä mikä vuodenaika on, en vastaa.
Köysi paksunee ja paksunee, se alkaa muuttua puuksi.

- - -

Lapset päiväkodin pihalla. Heidän värikkäitä pipojaan peittää ohut, lähes näkymätön pöly.
Kaiken sen pöly, mitä on tapahtunut ja tapahtuu edelleen tässä perkeleen maailmassa, nöyryytyksen, nälän, kärsimyksen, sairauksien, kaiken sen pirun kidutuksen jota oikeasti tapahtuu koko ajan, se ei ole mitään elokuvaa tai kirjan tarinaa, se on täyttä totta, ihmiset huutavat koko ajan, tuska on niin hirvittävän sietämätön, pelko on niin helvetin sietämätön ja kauhea.
Sähkökaapissa on juliste ja siinä teksti: Get laid or die tryin'.
Sadan vuoden päästä kaikki tämä on poissa. Ainoa mikä on vielä pystyssä, ajattelen, ovat kirkot.”
― Lukas Moodysson, Döden & Co.

“Venus. Sitten. Hän istuu suorana ja jäykkänä syvenevässä hämärässä. Kokonaan mustiin puettuna. Tahattomasti hän ei pysty liikkumaan. Suunnatessaan pystyasennossa kohti tiettyä pistettä usein hän jähmettyy kesken matkan. Pystymättä jatkamaan pitkään aikaan. Tietämättä enää minne ja miksi. Etenkin polvillaan hänen on vaikea olla jäämättä siihen ikuisiksi ajoiksi.”
― Samuel Beckett