Emma Keiu

“Paljon enemmän pidin huomaamattomasta nahjuksesta, Mihailin Sasasta, hiljaisesta pojasta, jolla oli surulliset silmät ja miellyttävä hymy; hän muistutti suuresti sävyisää äitiään. Hänellä oli rumat hampaat; ne työntyivät esille suusta, ja yläleuassa niitä oli kahdessa rivissä. Se tuotti hänelle runsaasti puuhaa: pitäen alituisesti sormiaan suussaan hän heilutteli takimmaisen rivin hampaita ja yritti kiskoa niitä pois; nöyränä hän salli jokaisen halukkaan kopeloida niitä. Muuta kiinnostavaa en hänessä havainnutkaan. Talossa, joka oli tupaten täynnä väkeä, hän viihtyi omissa oloissaan, istui mielellään hämärissä nurkissa, iltaisin ikkunan ääressä. Hänen seurassaan oli hyvä olla vaiti, istua ikkunan kohdalla tiukasti vierekkäin, olla ääneti kokonainen tunti ja katsella, kuinka naakat kaartelivat punaisella taivaalla Uspenskin emäkirkon kullattujen sipulikupolien ympärillä, kiitivät korkeuksiin ja syöksähtelivät sieltä alas, peittäen hämärtyvän taivaan äkkiä mustana verkkona, kadoten jonnekin ja jättäen taakseen tyhjyyden. Kun katseli sitä näkyä, ei haluttanut puhua mistään, ja miellyttävä surumielisyys täytti rinnan.”
― Maxim Gorky

“Merihevoset säikähtivät ja lähtivät pillastuneina karkuun. Ne syöksyivät hänen ohitseen silmät renkaina ja harja aaltoillen kuin vesi, kaviot rummuttivat pakokauhua, mutta jotenkin oli silti selvää, että tämä oli vain leikkiä. Muumipeikko tiesi, että ne leikkivät pelästymistä ja nauttivat siitä, mutta hän ei tiennyt, pitäisikö hänen taputtaa käpäliään vai rauhoittaa niitä. Hän oli jälleen vain pieni ja paksu ja kömpelö, ja juuri kun ne nelistivät hänen ohitseen mereen, hän huusi: Te olette niin kauniita! Te olette niin kauniita! Älkää menkö minun luotani! Vesi pärskähti korkealle , viimeinen sateenkaari vaipui alas, ranta oli jälleen tyhjä.”
― Tove Jansson, Moominpappa at Sea

“Istahdan penkille ja katselen suuren nurmikentän yli. Viereisellä penkillä istuu mies ja nainen, jotka juovat olutta. He puhuvat sammaltaen hyvistä tavoista. Vilkuilen heitä. Kohta heidän sydämensä pysähtyvät, kohta heidän sydämensä makaavat rinnassa liikkumattomina kuin kivet.
Yhtäkkiä kokonainen lukioluokka hölkkää ohitse. Kärjessä tulevat luokan selvästi urheilullisimmat pojat. Vähän jäljempänä tulee selvästi parhaimman näköinen tyttö. Näen hänet makaamassa elottomana ruumiinavauspöydällä. Nyt ruumiinavaajat tulevat veitsineen ja sahoineen ja porakoneineen ja lokit kirkuvat.
Menen kukkakauppaan ja ostan orkidean. Isot valkoiset kukat, joissa on vaaleanpunaista keskellä.

- - -

Ajattelen vertani, miten se täyttää koko ruumiini, ja luen venezuelalaisesta miehestä, joka heräsi eloon kun hänelle tehtiin ruumiinavausta. Carlos Camejo. 33 vuotta.
Ulvon lattialla.
En tiedä mikä vuodenaika on, se vaihtelee päivästä toiseen.
Päälakeni keskellä on hius, joka on muita paksumpi, se paksunee ja paksunee, se alkaa muuttua köydeksi.
Puhelin soi, siellä on äiti, en tiedä mikä vuodenaika on, en vastaa.
Köysi paksunee ja paksunee, se alkaa muuttua puuksi.

- - -

Lapset päiväkodin pihalla. Heidän värikkäitä pipojaan peittää ohut, lähes näkymätön pöly.
Kaiken sen pöly, mitä on tapahtunut ja tapahtuu edelleen tässä perkeleen maailmassa, nöyryytyksen, nälän, kärsimyksen, sairauksien, kaiken sen pirun kidutuksen jota oikeasti tapahtuu koko ajan, se ei ole mitään elokuvaa tai kirjan tarinaa, se on täyttä totta, ihmiset huutavat koko ajan, tuska on niin hirvittävän sietämätön, pelko on niin helvetin sietämätön ja kauhea.
Sähkökaapissa on juliste ja siinä teksti: Get laid or die tryin'.
Sadan vuoden päästä kaikki tämä on poissa. Ainoa mikä on vielä pystyssä, ajattelen, ovat kirkot.”
― Lukas Moodysson, Döden & Co.

“Jokainen eteenpäin suunnattu askel, pienikin, on kuitenkin askel ja kulkiessaan mukanaan solmio, joka on kääritty joulupaperiin ja solmittu kultanauhalla, Benjamin on matkalla kohti elämää, joka eroaa täysin hänen aiemmin kokemastaan.
Jälkeenpäin hän hämmästelee, miten määrätietoisesti ja johdonmukaisesti hän toimi kerran valintansa tehtyään. Tuntui kuin loppu olisi sujunut mutkattomammin hänen lausuttuaan nuo kielletyt sanat.
Minä haluan, että elämäni aikana saan rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua.”
― Jonas Gardell, Kärleken