Emma Keiu

“Nyt neljä vuotta myöhemmin minä saan lopultakin Staffanin mukaani ateljeehen ja tunnustan hänelle kärsimykseni. Täytän lasimme konjakilla ja alan halukkaasti ryystää omaani. Hän on kuten aina ymmärtäväinen omalla vaiteliaalla, teeskentelemättömällä, melkein terapeuttisella tavallaan, ja minä lankean käyttämään niitä niitä häpeilevän suurisanaisia äänenpainoja joita hänen harmoninen läsnäolonsa minussa vastustamattomasti nostattaa. Tunnen itseni vilpilliseksi ja nurhuiseksi ja ihmettelen miksi avomielisyyden niitä harvoina kertoina kun se on tullakseen julki täytyy aina esiintyä niin epäilyttävässä ja vastenmielisessä hahmossa.”
― Christer Kihlman, Människan som skalv

“Ja minä voin viedä tuon naisen - hän tarkoitti vaimoaan - ulos johonkin kauniiseen paikkaan.' 'Mihin kauniiseen paikkaan sinä viet sen, oopperaanko? Siellä pyörii kuulemma hyvä produktio Rigolettosta.' 'Eläintarhaan, jumalauta! Minne ikinä haluaa!' Anwar heittäytyi sentimentaaliseksi, kuten tunteettomat ihmiset usein.”
― Hanif Kureishi, The Buddha of Suburbia

“Paljon enemmän pidin huomaamattomasta nahjuksesta, Mihailin Sasasta, hiljaisesta pojasta, jolla oli surulliset silmät ja miellyttävä hymy; hän muistutti suuresti sävyisää äitiään. Hänellä oli rumat hampaat; ne työntyivät esille suusta, ja yläleuassa niitä oli kahdessa rivissä. Se tuotti hänelle runsaasti puuhaa: pitäen alituisesti sormiaan suussaan hän heilutteli takimmaisen rivin hampaita ja yritti kiskoa niitä pois; nöyränä hän salli jokaisen halukkaan kopeloida niitä. Muuta kiinnostavaa en hänessä havainnutkaan. Talossa, joka oli tupaten täynnä väkeä, hän viihtyi omissa oloissaan, istui mielellään hämärissä nurkissa, iltaisin ikkunan ääressä. Hänen seurassaan oli hyvä olla vaiti, istua ikkunan kohdalla tiukasti vierekkäin, olla ääneti kokonainen tunti ja katsella, kuinka naakat kaartelivat punaisella taivaalla Uspenskin emäkirkon kullattujen sipulikupolien ympärillä, kiitivät korkeuksiin ja syöksähtelivät sieltä alas, peittäen hämärtyvän taivaan äkkiä mustana verkkona, kadoten jonnekin ja jättäen taakseen tyhjyyden. Kun katseli sitä näkyä, ei haluttanut puhua mistään, ja miellyttävä surumielisyys täytti rinnan.”
― Maxim Gorky

“Olin lyhyen ajan sisällä romahtanut kaksi kertaa. Siinä umpikujassa, niin nurkkaan ajautuneena, ei muuta ulospääsyä ollut. Myöhemmin elämäni varrella opin, että romahdus ei ole lainkaan huono vaihtoehto vaan minulle useimmiten ainoa tie eteenpäin, koska en koskaan oppinut ratkaisemaan juuri mitään joutumatta ensin umpikujaan.”
― Henry Wuorila-Stenberg, Hämärän näkijä