Inna Airola's Blog

Olipa kerran kirjoittaja, joka vuosikausia (lue = vuosikymmeniä) saman tarinan kanssa tapelleena päätti pistää sen pihalle ja samalla tajusi, että päässä oli tukkojen takana monta muutakin aihiota, joita tohtisi joskus tutkia. Yksi niistä alkoi yhdestä ajatuksesta ja vaati lopulta huomiota aamut, illat, ihan melkein yötkin.

Syyslumoa ei alun perin pitänyt olla edes olemassa. Minulla on Kaaren kertomuksen maailmaan sijoittuvia tarinanrankoja useita, joista yhteen olin palaillut tuon tuosta vuosien ajan ja jonka kuvittelin olevan se seuraava suuri projektini. Niin kauan kuin Kaare vaati kaiken huomioni, minun oli kuitenkin vaikea keskittyä mihinkään määrätietoisesti, ja kirjottelin yhtä jos toista sieltä täältä ilman selkeää suuntaa.

Sitten, kun Kaaren kertomus oli melkein valmis ja melkein jo kansissa, jokin lukko päässäni avautui ja huomasin haluavani kirjoittaa ihan eri romaanin – rakkausromaanin. Täysin irrallista siitä ei kuitenkaan tullut, sillä maailma tarinoiden ympärillä oli jo aivan liian syvä, ja mitä syvemmälle siihen upposin, sitä vahvemmin se kietoutui mytologiaan ja maailmanrakennukseen, jota olin jo vuosia ja vuosikymmeniä luonut. Eikä se rakkaustarinakaan lopulta muotoutunut ihan pelkäksi itseisarvoksi.

Syyslumo on romanttinen fantasiaromaani, joka ammentaa hansa-aikakaudesta sekä Itämeren alueen historioista ja mytologioista. Itsenäisen romaanin tapahtumat sijoittuvat samaan maailmaan kuin Kaaren kertomus mutta runsas sata vuotta myöhemmin.

Maailma tässä tarinassa on taustaltaan sama (tarkkasilmaisimmät pystynevät huomaamaan tiettyjä yksityiskohtia), mutta tapahtuma-aika on vuosisata myöhemmin ja tapahtumapaikkakin täysin eri. Sallinette vertailun: siinä missä paikallinen Pohjola on, noh, sananmukaisesti Pohjolan rinnakkaistodellisuus, tässä romaanissa matkustetaan paikalliseen pohjois-Saksaan, jotakuinkin hansakaupunkien tunnelmiin. Miksi? Koska tarinan alusta asti kuulin tämän tarinan saksaksi. Also, warum nicht?

Maailman lisäksi myös päähenkilöissä on tiettyjä samankaltaisuuksi, sillä heitä yhdistävät erilaisuuden kokemukset: siinä missä Kaarella on neuropsykiatrisia haasteita, Kirzemaj on raajarikko ja kirjaimellisesti ”special snowflake”, jonka pitäisi opetella vahvuutta ja kannattelemaan itseään sanan varsinaisessa merkityksessä. Halusin kuitenkin kirjoittaa toisenlaisen rakkaustarinan kuin Kaaren ja Ásevainen välillä – toisenlaisen lähtökohdiltaan, toisenlaisen dynamiikaltaan, toisenlaisen kohtaloltaan. Rakastan Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluuloa, Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaania ja Elizabeth Gaskellin North & Southia. Näitä kaikkia yhdistää ns. byronic hero -miespäähahmo, jollaisen halusin itsekin luoda. Andruš Bagarúr on omien kuvitelmieni Darcy/Rochester/Thornton, jolle vastapainoksi halusin vahvatahtoisen päähenkilön – mutta joka ei kuitenkaan ollut vahva fyysisesti.

Kaksikon välinen dynamiikka imaisi minut mukaansa lopulta niin, että aamuisin ennen töihin lähtöä ja vielä viimeisenä ennen nukkumaan menoa minun oli aivan pakko kirjoittaa päähäni putkahtaneet kohtaukset ylös. Ensimmäinen versio syntyikin mittapuullani varsin ripeästi 2017-2018 aikana, sillä tarina vain yksinkertaisesti halusi tulla kerrotuksi. Tarinalle olen kirjoittanut 2019-2020 myös jatkoa, mutta sen pariin palaan tuonnempana jos ehdin. Aikaa on mennyt sen jälkeen nimittäin vain yhdenkin osan syventämiseen, teemojen vahvistamiseen, palasten tukemiseen ja kielen hiomiseen, puhumattakaan toki taas kolmannesta, aivan eri tarinasta, jonka parissa olen viimeisen vuoden viihtynyt. (Se taas ei sijoitu tähän maailmaan ollenkaan.)

Kaaren kertomuksen läpi lukeneet tietävät, että perinteistä romantiikkaa minulta ei kannata odottaa. Vaikka maailmassa olisi fantastisia elementtejä, ihmisten väliset tunteet ovat aitoja – ja niiden välittämiseen käytetyt keinot välillä väärin ymmärrettyjä, kömpelöitä, kankeita, kaikkea muuta kuin hempeitä. Mestari-oppipoika-suhde alkaa epäsuhtaisen antagonistisesti mutta kasvaa päähenkilön vahvistuessa fyysisesti ja henkisesti molemminpuoliseksi kunnioitukseksi – ja lopulta kiistämättömiksi, kielletyiksi tunteiksi, joita järjellä ei voi selittää eikä järkeilyllä vastustaa.

Valitettavasti en kadonnut minnekään ihmeelliseen paikkaan – ihan vaan töiden syövereihin ja sohvan pohjalle. Jännä juttu – lisää tekemistä keksimällä aik a ei nimittäi n suhteessa lisäänny lainkaan.

Jos minulla olisi mahdollisuus tehdä ihan mitä haluaisin ihan omin päin muusta maailmasta ja velvollisuuksista välittämättä, istuisin tässä kirjoittamassa. Kirjoittaisin niitä tarinoita, jotka pyörivät päässäni lokakuun loskasateessa, talviaamuina työmatkalla hytistessä ja työpaikan lounaspöydässä ja valvottavat öisin, kun pitäisi nukkua. Nyssekorttia leimatessa mieleen pyörähtää yksi aihio, työkonetta avatessa edellispäivänä kesken jäänyt dialogi haluaisi päästä kirjatuksi muistiin. Valitettavasti harva niistä ehtii edes päästäni pihalle, saati sitten näppäimistön kautta ruudulle asti, sillä työ menee aina kaiken edelle.

Jos aikaisemmin mietin oikeutustani kutsua itseäni indiekirjailijaksi, Kaaren kertomuksen julkaisua seuranneina vuosina sitä vasta olenkin miettinyt ja murehtinut. Indiekirjailijanakin minun tulisi tuottaa tekstejä muiden luettavaksi, mutta viimeisimmästä julkaisusta on jo viisi vuotta – vaikka eihän se edes siltä tunnu; vastahan se eilen valmistui! Korona tietysti iski pahimpaan mahdolliseen saumaan, mutta siihen samaan syssyyn vaihdoin työpaikkaa, muutin takaisin Tampereelle ja omistauduin työlle täysipäiväisesti, koska työ on se, mikä mahdollistaa kaiken muun. Päivät valuvat sormien läpi, viikoista tulee äkkiä viikonloppuja. Työhön, josta pitää ja jossa saa kokea onnistumisia, on helppo unohtua kuukausiksi kerrallaan.

Olen onnellinen, että minulla on töitä, ja olen kiitollinen, että työni vastaa koulutustani ja tarjoaa minulle mahdollisuuden kehittyä. Mutta toki olisin tyytyväinen, jos aikaa jäisi kirjoittamiselle huomattavasti enemmän. Kesälomani olen viime vuosina omistanut lähestulkoon täysin kirjoittamisen paukuttamiselle niin suurella intohimolla, että olen unohtanut välillä syödäkin, mutta valmiita niistä käsikirjoituksista tulee käytännössä vasta useamman kesäloman jälkeen. Olen pohtija, mietiskelijä, viimeistelijä. En ole pikakirjoittaja enkä pikajulkaisija. Teen nopeita päätöksiä vain työajalla.

Joskus aikoinaan ajattelin, että olisin jo julkaissut seuraavan kirjani vuoden 2021 aikana. Nyt tässä vuosien kuluttua on pakko todeta, että suuri oli suunnitelma ja ihan liian iso pala haukattavaksi siihen nähden, kuinka hidas kirjoittaja, editoija ja julkaisija olen. Minulla on kuitenkin käytännössä kolme käsikirjoitusta valmiina: yksi niistä on valmis kirja ja kaksi muuta vaatii vielä enemmän tai vähemmän huomiota ennen kuin voin olla niihin tyytyväinen. Jos Kaaren kertomus vei minulta puolet elämästä, mitäpä yhdestä viisivuotisesta saman tarinan seurassa. Pitkäjänteisyyttä minulta ei ainakaan näemmä puutu.

Minua ei ole sosiaalisessa mediassakaan näkynyt eikä kuulunut, sillä se ei ole koskaan ollut lempipaikkani. Tiedän, että monille introverteille sosiaalinen media on tärkeä paikka, mutta oma introverttiyteni ei kestä edes sitä. Viihdyn erinomaisesti omissa oloissani, en jaksa pysyä alati vaihtuvien aiheiden ja trendaavien keskusteluiden perässä enkä edes avata kyseisiä sovelluksia. Käytän sen vähän ajan, jota minulla on, ihan vain omaksi ilokseni – eikä mikään ilahduta minua niin kuin omiin tarinoihini ja maailmoihini uppoutuminen joskus päiväkausiksi.

Nyt on kuitenkin hetkeksi aika könytä ulos indiekirjailijan kammiosta ja julkaista seuraava romaanini. Kyseessä on intohimoprojekti, joka syntyi 2017 yhdestä ainoasta ajatuksesta ja ryösti huomioni seuraavaksi viideksi vuodeksi. Valmiina se on ollut monessakin mielessä jo kolmatta vuotta siirryttyäni kirjoittajana toisten käsikirjoitusten pariin, mutta vasta nyt minulla on aikaa, mahdollisuuksia ja jaksamista lisätä tämäkin kirjahyllyni koristeeksi. Kenties se löytää tiensä myös muihin hyllyihin.

Viikonloppuna lisää uudesta romaanistani.

Tänään tulee kuluneeksi tasan vuosi Kaaren kertomuksen viimeisen osan julkaisusta. Ikää alkaa olla itsellänikin jo sen verran tarpeeksi, että jokainen vuosi tuntuu aina edellistä lyhyemmältä. Tämä viimeisin ei suinkaan ole poikkeus, ja tuntuukin kuin julkaisu olisi ollut ihan vasta eilen.

Kulunut vuosi on ollut ensimmäinen kahteen vuosikymmeneen, jolloin minun ei ole tarvinnut miettiä Kaaren kertomuksen juonenkuljetusta, hahmojen dialogia, muutosten aiheuttamaa toistuvaa ahdistusta ja lauseiden hiomista aina vain. Silti yhä mietin sitä, ikävöin kuin vanhaa ystävää — ihan melkein itkettää, kun tajuan, etten enää vietä aikaa näiden hahmojen kanssa.

Ammattikirjailijan ei kuulemma kannata miettiä vanhoja tekstejään eikä yhteen tarinaan pitäisi takertua vuosikausiksi. Kun yksi kirja on pihalla ja seuraava tekeillä, vanhat hahmot on syytä heittää mielestä. Onneksi en ole ammattikirjailija. Joskus on vain oltava kapinallinen ja olla kuuntelematta muiden neuvoja: vaikka ne tulisivat kuinka kokeneemmalta, ei se niitä välttämättä paremmaksi tee. Kokemus on kokijasta kiinni, ja se mikä on hyväksi yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle. En haluaisi koskaan etäännyttää itseäni tarinoistani, unohtaa hahmojen nimiä tai sitä, miltä he mielessäni näyttävät tai kuulostavat. Minusta se olisi melkein kuin unohtaisi osan itsestään.

Luultavasti mietin Kaaren kertomusta vielä kiikkustuolissa, ja voi olla, että vanhuudenhöperyyksissäni palaan vanhoihin käsikirjoitusversioihin siten kuin muut mummot lapsuutensa leikkeihin.

Ja hyvä niin.

Vuoden kulumisen huomaa, jos ei pelkästä peilikuvasta, niin ainakin tekemisen määrästä.

Työpöydälläni pitkään pyörinyt käsikirjoitus on lopultakin päässyt beta-lukijalle asti ja sarjaksi suunnittelemani toinen osa on saanut riittävästi raaka-ainetta sanamäärän muodossa. Tällä hetkellä toivoisin voivani julkaista itsenäisen ensiosan vuoden 2021 puolella, mutta koska aikani on rajallinen ja tekemisen määrä rajaton, mitään ei voi tietää varmaksi. Stressiä en tästä halua; tämä ei ole työtä eikä arkea vaan tasapainoa tavanomaiselle. Haluan nauttia kirjoittamisesta ja tarinasta omissa oloissani niin pitkään kuin mahdollista ilman paineita aikatauluista, julkaisuista, pilkuista väärissä paikoissa.

Ilman kirjoittamistakin saisin aikani kulumaan vallan mainiosti. Aloitin syksyllä uudet opinnot, ja vaikka olen ollut aktiivisesti yliopiston kursseilla mukana jo reilusti toistakymmentä vuotta putkeen, uuden aloittaminen on aina jännittävää ja opintojen limittäminen päivätyön kanssa luo omia haasteitaan. Kun pakkaan sekoittaa vielä koronakevään erityisjärjestelyt ja muuttuneet työkuviot, kevät ei opintojen suhteen edennyt aivan niin jouhevasti kuin olin alunperin haaveillut. Vaikka olosuhteet ja niistä aiheutuneet muutokset eivät olleet itsestäni kiinni, koin silti perfektionistin pettymystä ja keskeneräisyyden kipuilua. Oman lisänsä toi muutto, joka tuttuihin ympäristöihin palaamisesta huolimatta on stressavaa ja suorituksena sellainen, jota ei kovin usein tahtoisi tehdä. Koska en ole ammattikirjailija, kaikki nuo ovat olleet pois kirjoittamisesta, editoimisesta, suunnittelusta ja omakustantajan muista tehtävistä.

Tapani kirjoittaa on hidas ja tapani edioita vielä hitaampi. Sanotaan, että hitaasti hyvä tulee.

Ja hyvä niin.

Olen pohtinut tätä tekstiä pitkään, tarkalleen ottaen jo yli kaksi vuotta. Olen vatvonut ja miettinyt, valvonut ja vetkutellut, ajatellut, etten uskalla kertoa. Minulle sanottiin, että pitäisi olla ylpeä kaikesta, mitä on saanut aikaiseksi. Mutta en siitä huolimatta ole uskaltanut kertoa tätä julkisesti kuin vasta nyt:

Olen julkaissut kolme kirjaa. Niillä on kullakin oma ISBN, niitä löytyy verkkokirjakaupoista ja kirjastoista, ja mikä tärkeintä — niitä on luettu ja niistä on tykätty.

Jotkut teistä ovat tienneet tämän aina, jotkut vähän vähemmän aikaa. Joillekin tämä tulee täytenä yllätyksenä. Kenties kohotit kulmiasi, ehkä vilkaisit kalenteria (onko jo aprillipäivä?) ja kummastelit. Mitä ihmettä? Miksi et ole tiennyt tästä aikaisemmin?

Tämä on kirjoitus sinulle, joka kuulit tästä tänään ensimmäisen kerran.

Tiedät, että harrastan kaikenlaista: musiikkia, lukemista, pelaamista ja opiskelua. Tiedät ehkä myös, että tykkään aika paljon tietokoneella työskentelystä ja kaikesta luovasta, mitä se mahdollistaa. Ehkäpä olen joskus saattanut sanoa kirjoittelevani, joskus jotain räpellystä. Olen kuitenkin kirjoittanut suurimman osan elämästäni, lähes tauotta, koko ajan. Vähintään joka viikonloppu. Lomilla melkein joka päivä. Tavoitteellisesti, määrätietoisesti. Itsepäisesti, omapäisesti. Kirjoittaminen on yksinäistä ja yksityistä hommaa, eikä siitä mielellään puhu, jos ei ole mitään puhuttavaa.

Harrastus on asia, joka kuuluu muutenkin yksityisyyden suojan piiriin, aivan kuten poliittinen ja uskonnollinen vakaumus, henkilökohtaiset mielipiteet, elintavat, yhdistystoiminta sekä perhe-elämä. Niistä kasvotusten kertominen sukulaiselle, työkaverille, ystävälle, ihan vaikka vain hyvänpäivän tutulle on kuitenkin tavanomaista arkea, keskustelua, juttelua, joskus jopa tuiki tarpeellista. Kahvipöydässä puhutaan politiikkaa, mielipideitä vaihdetaan, omia elintapoja päivitellään joulun jälkeen. Samoin puretaan sydäntä ja juhlistetaan perhetapahtumia. Aika usein myös harrastukset päätyvät muiden tietoon omasta vapaasta tahdostamme, koska kyseessä on intohimo, jonka ilosanomaa mielellämme jaamme: kuka sitten seuraakin jalkapalloa, kuka hiihtää kilometritolkulla; kuka laulaa kuorossa, kuka hoitaa pelargonioita tai pyörittää pienkenneliä.

Mikä lopulta on määriteltävissä harrastukseksi, on määrittelijästä itsestään kiinni, ja se, mitä siitä tulee kertoneeksi, liittyy vahvasti aikaan, paikkaan ja niihin sidottuun tunnetilaan. Monesti ajatellaan ja murehditaan, mitä muut ajattelisivat harrastuksesta. Kehtaanko kertoa? Joskus hetki voi olla otollinen, mutta paikka väärä tai toisinpäin. Kenties otollinen ajankohta ehti mennä eikä ole sen koommin tullut takaisin. Kenties harrastus koetaan niin henkilökohtaisena, ettei sille löydy sanoja.

Pyydän siis anteeksi, jos en ole kertonut sinulle tätä aikaisemmin. En ole kehdannut kertoa, koska matkanteko on pitkään ollut pelkkiä karikoita ja kuoppia. En ole koskaan pitänyt itseäni tarpeeksi hyvänä enkä varmasti osaa koskaan pitääkään. Toisin kuin moni muu, en ole erityisemmin haaveillut kirjailijan ammatista, mutta kirjoittamisesta on silti tullut tärkein harrastus ja julkaisemisesta tavoite, jonka asetin jo kauan sitten. Vastoinkäymisiä on ollut, ja kuten kaikilla luovilla aloilla, niistä jää aina jälki, koska ikinä ei vain ole tarpeeksi hyvä eikä välttämättä edes parempi, vaikka kuinka paljon tekisi töitä. Monesti mietin, että lopetan kirjoittamisen kokonaan. Ilman puolison kannustusta takuulla olisinkin.

Toinen syy hiljaisuuteen on ollut se, etten kelvannut käsikirjoituksineni kustantamoille. Pitkään ajattelin sen olevan merkki siitä, että olen huono, lahjaton, osaamaton eikä minulla oikeastaan ole edes oikeutta kirjoittaa, ei ainakaan suomeksi. Kirjoittaminen on kuitenkin sisäsyntyinen pakko ja romaanin kirjoittaminen pitkäaikainen prosessi, jota on mahdotonta jättää kesken. Siispä 2015 minulla oli valmiina yli 200 000:n sanan käsikirjoitus. Se käväisi vielä jokusella kustantamolla, mutta palaute oli positiivisuudesta huolimatta karua: rakastamani genre, historiallissävytteinen fantasiafiktio (tai fantasiasävytteinen historiallinen fiktio, miten tuon nyt määrittelee), oli ongelmallinen ellei jopa mahdoton, eikä koskaan tulisi ylittämään kustantamojen julkaisukynnystä.

Jos kirjoittaisin sotavuosikokemuksista sydäntä repiviä sukupolvikertomuksia tai juonivetoisia jännäreitä, omakin tarinani saattaisi olla toisenlainen (tai mistäpä minä sen tiedän). Mutta ne eivät ole minun juttuni, eivät lukijana eivätkä kirjoittajana. Viihdyn parhaiten eskapististen romaanien parissa, olivat ne sitten historiallista fiktiota tai fantasiaa, parhaimmillaan kumpaakin ja mieluiten romantiikalla maustettuna. Ja ei, omat esikuvani eivät löydy myyntilistojen kärjestä. Isoa osaa lempikirjallisuudestani ei ole edes käännetty suomeksi ja ne, jotka on, ovat useimmiten klassikoita: vanhanaikaisia, virttyneitä, pitkiä ja polveilevia ja jopa jaarittelevia. Henkisesti olen kaiketi eksynyt jonnekin Tolkienin ja Tolstoin välimaastoon.

Minulla oli siis kaksi vaihtoehtoa: joko ryhtyä kirjoittamaan jotain, mistä en itse pidä, tai julkaista itse jotain, mistä todella, todella pidän.

Valitsin jälkimmäisen. Pilkoin käsikirjoitukseni kolmeen osaan, teetätin niille ammattimaisen kustannustoimittamisen ja julkaisin niin ikään kolmessa erässä: helmikuussa 2018, joulukuussa 2018 ja heinäkuussa 2019. Kaikki taitosta kansisuunnitteluun on tehty omilla taidoillani ja vapaa-ajallani, jota ei ole aina ollut. Teen kuitenkin täyspäiväisiä töitä, haalin tehtäviä CV:n täytteeksi ja kaiken lisäksi opiskelen, koko ajan jotain, koko ajan uutta, jotta en jämähtäisi paikoilleni. Kirjojen julkaiseminen tässä aikataulussa ei olisi ollut mahdollista, jos teksti ei olisi ollut kokonaisuutena valmis jo vuosia sitten.

Tämä päätös on ollut yksi elämäni parhaimmista.

Olen yli kaksi vuotta ollut ns. indiekirjailija eli kirjoittanut, valmistanut ja julkaissut kirjani itse, riippumattomana ja itsenäisenä, välittämättä genren rajoituksista ja markkinointimahdollisuuksista. Minulla ei ole kustantamoa, vain oma lompakko ja lupa tehdä, mitä tahdon. Ainoa asia, mitä kadun, on se, etten tehnyt tätä aikaisemmin. Päivääkään en vaihtaisi pois ja vastaisuudessa aion jatkaa aivan yhtä omapäisesti ja omakustanteisesti. Se, mitä tulevaisuus tuo mukanaan, on kiinni vain minusta itsestäni.

Olen saanut elämäni pisimmän projektin päätökseen, saavuttanut ison tavoitteen ja toteuttanut yhden unelman. Mutta mikä parasta, kirjani ovat löytäneet lukijoita, tuttuja mutta enimmäkseen tuntemattomia. Jokainen lukija on antanut minulle mahdollisuuden, jota en koskaan kuvitellut saavani. Näinä aikoina, jolloin lukeminen on yhä harvemman ajanviete, jokainen juuri minun tarinoilleni annettu hetki on arvokkain palkkio. Rahan vuoksi en tätä tee.

Nyt ehkä mietit, pitäisikö sinun lukea Kaaren kertomus. Ole hyvä, jos tahdot! Ketään en lukemaan velvoita, keneltäkään en perään kysele. Jos kuitenkin haluat lukemastasi jutella, mielelläni vaihdan ajatuksia.

Sanon kuitenkin muutaman sanasen ennen kuin kiirehdit kaupoille tai kirjastoon:

Mikäli vain mahdollista, lue koko kertomus alusta loppuun. Se on tarkoitettu kokonaiseksi lukukokemukseksi ja ladottu kolmiin kansiin vain painoteknisistä syistä.

Sopiiko Kaaren kertomus sinulle luettavaksi? Sitä en osaa sanoa, koska kirjallisuuden lukeminen on ainoastaan ja vain subjektiivinen kokemus. Älä suotta kavahda, vaikka kirjani luokitellaan fantasiaksi; kuulemani mukaan sitä ei välttämättä edes tajuaisi, jos ei etukäteen tietäisi. Itse toki tykkään tästä, ja tykkään aika paljonkin. Se on juuri sellainen, mistä minä pidän. Se on erään epätäydellisen nuorukaisen tarina — oma, ehdoton lempikirjani, johon olen palannut ja palaan aina uudelleen ja uudelleen, vaikka kirjoittajana olen jo siirtynyt toisten tarinoiden pariin.

Mistä tarina kertoo?

Mutta miksi sitten nyt? Olenhan pitänyt tämän pitkälti omana asianani jo kaksi vuotta.

Olen indiekirjailijaksi ryhtymisen myötä saanut tutustua myös muihin tekijöihin ja teoksiin, jotka eivät mahdu kustantamoiden marginaaleihin eivätkä kirjakauppojen hyllyille. Olen tehnyt löytöjä, kohdannut todellisia aarteita niin kirjojen kuin kirjailijoiden joukossa. Indieporukka ja yhteistyötahot tekevät aktiivista työtä kotimaisen omakustannekirjallisuuden arvostuksen eteen; on mm. järjestetty pop-up-kirjakauppa, verkostoiduttu, kirjoitettu kokemuksista, tehty vieraskirjoituksia kirjasomeen, käyty puhumassa omakustantamisesta podcastissa, vain yksittäisiä mainitakseni.

Välillä on minun vuoroni tuoda tätä julkaisutapaa esille. En voi enää piiloutua pelkän someläsnäolon taakse tai vältellä tulemasta huomatuksi; olen kuitenkin ehtinyt esiintyä jo kolmessa kirjallisuustapahtumassa (Finncon 2018, Finncon 2019, Helsingin kirjamessut 2019) ja nyt tulossa on ensimmäinen julkinen esiintymiseni kotipaikkakunnallani Seinäjoella.

Nyt siis, hyvä ystävä, joka satut asumaan lähiseudulla: tervetuloa Seinäjoen kaupunginkirjastoon 31.3.2020 klo 17-19. Siellä olen minä ja kirjani. Tule kuulemaan, tule kysymään. Tule sanomaan, että mitä ihmettä.

Parhain terveisin

Inna







Blogini Aivinanlankoja on matkakertomus indiekirjailijaelämästä. Parhaiten tavoitat ajatukseni ajalta ennen julkaisua, sen aikana kuin koko ikuisuusprojektin jälkeen, kun aloitat alusta ja etenet hiljalleen kohti tuoreempia tekstejä. Osaan artikkeleita olen linkannut jo yllä mutta aika monta on jäänyt myös välistä.



Voit myös seurata minua Instagramissa, Twitterissä ja/tai Facebookissa. Minun ja muiden indiekirjailijoiden päivityksiä löytää parhaiten merkkinöillä #indiekirja.

Kaaren kertomuksen kirjoittaminen ei suinkaan ollut pelkkä päräytys (!) vaan syystäkin Ikuisuusprojektiksi siunailtu savotta, jonka aikana ehdin käyttää aikaa kaikenlaisiin toissijaisiin yksityiskohtiin. Tässäpä artikkelissa esittelen muutamia faktoja, joiden taustoitus ei välttämättä välity lukijalle asti mutta jotka kirjoittajalle ovat välttämättömiä ja vain niin kovin kiehtovia.

Ohessa sopii arvailla ja arvailunsa vastaukset tarkistaa aivan postauksen lopusta, jotta kenenkään lukukokemus ei suotta tärväydy. Siispä sisältövaroitus niille, jotka eivät Kaaren kertomusta ole vielä lukeneet!

Kuvat Pixabaysta ja Wikimedia Commonsista.

#1 Kaikki alkoi viikingeistä: Aale Tynnin suomentamista Eddan sankarirunoista ja Tieteen kuvalehden vuonna 1994 ilmestyneestä Viikingit-liitteestä. Viikinkien matkassa pääsin Rusien maille ja matkasin aina Miklagardiin asti, mistä mukana tulivat tuohukset, ikonit, slaavilainen mytologia puettuna muka-ortodoksiseen mystiikkaan ja tiettyyn, symboliseen väriin. Mikä väri on kyseessä?

#2 Kaaren kertomuksessa puhutaan itämerensuomalaisia, skandinaavisia sekä itäslaavilaisia kieliä — joskin ne vain tunnetaan vähän eri nimillä. Kuvittelen myös, että niillä on toissijaisen maailman myötä vähän vinoutuneempi etymologia ja fantasian suomia vapauksia siinä seassa. Muitakin kieliryhmiäkin toki on, mutta ne ovat tuonnempien tarinoiden tavaraa. Romaanisia kieliä maailmastani ei löydy, vaikka joihinkin latinan lainoihin olen tykästynyt liiaksi ottaakseni ne pois. Arvaatko esimerkin latinasta?

#3 Lähes kaikkien henkilöiden nimet muuttuivat alkuaikoina moneen kertaan: milloin syynä on ollut riitasointu, milloin etymologinen virhe, milloin kulttuurillinen epäloogisuus. Lopulta palaset loksahtivat kohdalleen. Vain kaksi hahmoista on säilyttänyt nimensä, jotka heille kaksikymmentä vuotta sitten annoin. Arvaatko, ketkä he ovat?

#4 Erään hahmon syntyyn vaikutti kiinnostukseni Romanovien historiaan ja sen traagiseen loppuun. Tiedätkö, kuka on kyseessä?

#5 Pisin ja intohimoisin faniuteni on kohdistunut aina ja iänkaikkisesti Tähtien sotaan. Erään merkittävän hahmon temaattinen esikuva löytyykin tuon kaukaisen galaksin ikonisesta pahiksesta. Osaatko arvata, kuka on minun maailmani Darth Vader?

Vieritä alas vastauksiin

#1 Purppura. Bysantin aikainen käsite paremman porukan (eli keisarillisen perheen) purppurasyntyisyydestä on kiehtova ajatus ja juuri sopivasti mystinen, jotta sen voi omaksua omaan fantasiaan ja konkretisoida todelliseksi purppuraksi.

#2 Pakana. Olisin halunnut käyttää alun perin juurena ruotsin germaanista ’hedning’ sanaa (eng. heathen), mutta koska suomeen ja karjalaan ’pakana’ on tullut venäjän kautta eikä sille ole olemassa yhtä ytimekästä synonyymia, luovutin ja annoin latinalle periksi.

#3 Pyreija ja Dastos. Edellinen sai nimensä hiustensa värin mukaan ja nimellä onkin symbolista merkitystä. Jälkimmäisen nimen keksi siskoni, ja sekin siirtyi tarinaan sellaisena syntytarinoineen päivineen.

#4 Ásevaine. Hän oli mielessäni aina jonkinlainen sekoitus suuriruhtinattaria Olgaa, Tatjanaa, Mariaa ja Anastasiaa — sekä tietysti niin ikään hemofiliaa sairastanutta perintöruhtinas Alekseita.

#5 Siten kuin Darth Vader on sithin musta lordi, Herja on Vandringenin Valkea soturi.

Kuudes päivä kuluvaa helmikuuta on taas merkkipäivä: silloin Kaaren kertomuksen ensimmäinen osa täyttää kokonaiset kaksi vuotta. Keskimmäinen osa on samaan aikaan reilun vuoden vanha ja sarjan viimeinenkin osa jo puolivuotias.

Mikään ei mielestäni ole niin surullisen näköistä kuin alelaarin nurkkaan keltaisella, kulahtaneella tarralla merkitty kirja. Kun tässä taannoin kivijalkakirjakaupassa pyörähdin, en voinut olla viettämästä hiljaista hetkeä yhden laareista reunalla, kun sisälle oli sullottu sellaisiakin teoksia, joiden luulin vasta tulleen muste tuoreena painotalosta. Kuin kukaan ei olisi niitä halunnut, ja tilaa pitää muutenkin tehdä ihan kohta uusille.

Aikana, jolloin kirjan elämä tuntuu yhä lyhyemmältä ja lyhyemmältä, indiekirjailijana olen onnellisessa, etuoikeutetussa asemassa: kirjani eivät nimittäin koskaan vanhene, niiden painos ei koskaan lopu. Ei vaikka kuluisi puoli vuotta, vuosi, kaksi vuotta tai kymmenenkin.

Kustantamojen katalogeja en ole näinä kahtena kuluneena vuonna juuri katsellut. Aina tulee lisää, aina tulee uutta; enhän ehdi lukea edellisiäkään. Haluan panostaa laatuun, en määrään, niin kirjoittajana kuin myös lukijana, ja aivan kuten kirjoitan tarinoita omalla tavallani, tahdon myös lukea sellaisia kirjoja, jotka puhuttelevat juuri minua. Olenkin viime aikoina siirtynyt suosimaan kotimaisia pien- ja indiekustantamojen sekä indiekirjailijoiden teoksia; ne on tuotettu tunteella, sydämellä, ajalla ja tahdolla tehdä tarinoita, ei rahaa vuosineljänneksestä toiseen trendejä seuraten. Niissä on toisenlaisia tarinoita, erilaisia tarinoita, tarinoita, joita ei muutoin saisi lukea tai joiden ajan on kuviteltu menneen jo ennen muinoin.

Se ei tarkoita, etteikö sydäntä löytyisi myös kustannettujen kirjojen joukosta. Varmasti löytyy. Toki myös ymmärrän, että ammattikirjoittajan leipä on kiinni juurikin ajankohtaisista aiheista, trendien haistelusta ja ennakoinnista. Minulla ei kuitenkaan ole aikaa eikä mahdollisuutta lukea kaikkia kirjoja vaan suuntaan tukeni sinne, mistä se menee suorinta tietä kirjailijan omaan kassaan ja toivon mukaan kannustaa tekemään tarinoita jatkossakin omalla tavalla.

Omin päin julkaiseminen oli elämäni parhaimpia päätöksiä, siitä en pääse yli enkä ympäri. En päässyt ainoastaan ikuisuusprojektini kahleista, joita olin vuosikausia viilannut ja hionut niin, että niitä olisi voinut esitellä enemmän koruina kuin kahleina. Kahden vuoden aikana olen oppinut ajattelemaan kirjoittamisesta uudella tavalla, sen antamista mahdollisuuksista ja siitä, mitä kirjoittaminen minulle merkitsee. Tuntuu, että olen vapautuneempi elämässäni ylipäänsä. Olen todistanut pystyväni, ja nyt kun kirjoitan toisia tarinoita, sanat sujuvat ja kirjoittaminen kulkee, koska tiedän tekeväni itselleni merkityksellistä sisältöä.

Kirjoittaminen on itsekästä hommaa, olen todennut sen jo aikaisemmin. Sillä kirjojen määrällä, jota joka vuosi maailmassa tuotetaan, pitäisi riittää hengenruoaksi useammaksi eliniäksi eikä klassikoita tarvitsisi tällöin edes lukea. Eikö olisi vain parempi antaa itseä parempien kirjoittaa ja tyytyä lukemaan sen sijaan, että kiusaisi itseään turhalla työllä? Mutta — jokainen kerronta on subjektiivinen tuotos ja jokainen luenta subjektiivinen kokemus. Ei ole olemassa absoluuttista asteikkoa sille, mikä tekee yhdestä tarinasta mieleisemmän kuin toisesta tai miksi toiset lukijat kokevat jotkin tarinat voimakkaammin kuin toiset. Kaikki mitä kirjoitan, on mitä haluan myös lukea, ja vaikka kuinka tahtoisin, mikään lukemisen määrä, mikään lempikirjaksi lueteltava ei koskaan vie pois tarvetta kirjoittaa itse.

Tällä hetkellä kirjoitan vain viikonloppuisin. Itselleni kirjoittaminen on lomaa kaikesta muusta ja jo pitkään olen kaivannut jotain muutosta arkeen. Toiset haaveilevat irtiotosta etelän lämmössä. Minä sen sijaan tahdon vain kaivautua syvemmälle kotinurkkiin ja pysyä siellä kenenkään ja minkään häiritsemättä. Vaikka en ammattia tästä toivokaan — minulla on sillä saralla aivan liian monta rautaa tulessa — tahtoisin silti pitää vähäsen vapaata ja omistautua kirjoittamiselle ainakin pariksi kuukaudeksi, kokeilla miltä se tuntuisi. Olen jättänyt apurahahakemuksia vaikkakin tietäen, etten sellaisia tule saamaan; omakustannetekijänä koen olevani altavastaaja, pahnan pohjimmainen, vihoviimeinen räpeltäjä.

Itse en kahta vuotta ja kolmea kirjaa kokeneempana tunne olevani lainkaan niin räpeltäjä kuin tämän taipaleen alussa. Yrittänyttä ei siis laiteta.

Books on Demand haastatteli minua vuoden alussa fantasian kirjoittamisen tiimoilta. Haastattelu on nyt julkaistu kustantamon sivuilla!

Vuotta ja vuosikymmentä on jäljellä enää vain kaksi päivää, ja on aika tarkastella tilinpäätöstä. On hyvä pysähtyä taas muistamaan mennyttä ja tuumimaan tulevaa. Numeroiden puolesta ollaan miinuksella mutta kirjainten osalta plussalla siitäkin huolimatta, että ikuinen antagonistini ajanpuute ei ole väistänyt piirun vertaa.

Piti oikein käydä erikseen tarkistamassa: kyllä, Kaaren kertomuksen keskimmäisen osan julkaisemisesta on siitäkin jo kulunut vuosi. Kovakantinen päätyi painoon joulukuussa, pehmeäkantinen tammikuussa. Vuoden 2018 tavoitteeni oli saada ikuisuusprojektin ensimmäinen osa julkaistuksi. Kun keskimmäinen osa osui käytännössä vuodenvaihteeseen, tavoite ylittyi ja mahdollisti vuoden 2019 tavoitteeksi saattaa Kaaren kertomuksen loppuun. Alkuvuosi koitti kovasti heittää kapuloita rattaisiin, mutta siitäkin selvisin kunnialla, vaikka merkkipäivä meinasi mennä ohi. Tasapainon löytäminen työn ja kirjoittamisen välillä on ollut aina haastavaa, ja kun soppaan lisätään vielä julkaisemisen aiheuttamat lisävaatimukset, on soppa sangen suolaista eikä sitä tee mieli ihan kahmalokaupalla ryystää.

Ei viimeisen osan valmistuminen mikään itsestään selvyys ollut. Se oli vaativa prosessi monella tavalla, monisyinen ja monimutkainen ja vaati välillä ihan liikoja. Niin vaativa se ei kuitenkaan ollut, että olisin harkinnut projektin sysäämistä roskakoriin ja roskakoria singottavaksi mustaan aukkoon, mutta myönnän epäilleeni, josko julkaisu sittenkin siirtyisi seuraavan vuoden puolelle. Se olisi ollut kuitenkin turhaa viivyttelyä, koska tarinahan on ollut varsin julkaisukelpoinen jo vuosikausia. Mutta kyllähän sitä nyt pari kuukautta voi vielä vähän pilkkuja siirrellä ja lausepainoja asetella uusiksi, ja turhaan viilaamiseen lisäaika olisi kuitenkin vain kulunut. Lopulta päätin, että kesän Finnconiin mennessä tämä tekele olisi poissa käsistäni, tavalla tai toisella.

Kevään edetessä koitti sitten taas kevätkiire, kevätahdistus, liika valo, pölypallot ja aurinko. Editointi eteni omaan tahtiinsa, verkkaisesti ja varmasti, ja vaikka kansikuvan työstäminen vei projektia itsessään eteenpäin, tuskailin tekstin kanssa päivästä toiseen ja viikosta toiseen. Kylmä hiki valuu vieläkin, kun muistelen kevättä. Samaan syssyyn sattui muutakin murhetta. Ikuisuusprojekti ei kuitenkaan olisi ikuisuusprojekti, jos jokin siinä vuosienkin jälkeen ei pitelisi pinnalla. Viimeisen osan voimin selvisin keväästä kesään, ja kun lähetin taittotiedoston kustannustoimittajan oikolukuun, vapauden tuntuun sekoittui aimo annos haikeutta ja kenties yksinäisyyttäkin. Kesä toi mukanaan kuitenkin kaikenlaista uutta ja jännää, eikä ikuisuusprojektin jälkeensä jättämää tyhjiötä tullut huomanneeksi käydessäni läpi muita projektejani ja idea-aihioitani. Ja kuten olin päättänyt, heinäkuussa ennen Finnconia, viimeinen osa oli poissa käsistäni.

Vuosi 2019 on ollut mieleen painuva myös muilta kuin kirjoittamisen, julkaisemisen ja ajanpuutteen välisen painin osin. Osallistuin nimittäin vuoden aikana kahteen indiekirjailijapaneeliin, ensin jo mainitussa Finnconissa, sitten lokakuussa Helsingin kirjamessuilla. Finnconissa olin itse aktiivisessa roolissa junailemassa itseni julkiseen paikkaan (!), mutta kirjamessukutsu tuli ihan yllätyksenä. Nyt tiedän, kuinka tärkää omasta tekemisestä on päästä puhumaan muiden kanssa, avaamaan solmuja ja huomaamaan, ettei ole yksin. Indiekirjailijalle tällaiset tilaisuudet ovat harvinaista herkkua, ja olenkin minulle annetuista mahdollisuuksista todella, todella kiitollinen.

Indiekirjailijuudesta puhuminen ja elokuisen omakustanne pop-up-kirjakaupan mainostaminen laittoi minut myös miettimään mammonaa, ja ajatuksesta syntynyt blogikirjoitus onkin ollut Aivinanlangoistani luetuimpia julkaisunsa jälkeen. Tuon kirjoituksen jälkeen tilinpäätöstä ovat tasanneet loppuvuoden myyntitulot ja viime vuodelta kertyneet lainauskorvaukset, mutta lopputulos ei ennen uutta vuotta ehdi mihinkään muuttua: miinuksella ollaan ja miinukselle jäädään. Koska tavoitteenani ei ole ansioihin yltäminen, olen lahjoittanut myyntipalkkioni eteenpäin eläinsuojelutyön hyväksi.

Kaaren kertomusta seurasi suvanto, jonka aikana palasin pisimmälle ehtineen projektini WIP pariin. Se on koko syksyn tuntunut kuin tuoreelta tuulahdukselta, vaikka maailma taustalla on tuttu ja tekstiäkin syntynyt jo hyvän aikaa. Intohimoprojektiksi kutsumani tekstin kirjoittaminen on ollut tasapainoa ja tarpeellista muutosta, mutta jossain kohtaa syksyä huomasin mielialani olevan melankolinen. Elämääni pitkään määrittäneestä tekemisestä irti päästäminen olisi ehkä vaatinut pidemmän surutyön kuin vain seuraavaan projektiin suin päin heittäytymisen. Mietin kaikkia niitä tuntemuksia ja hahmoja ja tapahtumia, joita kahden vuosikymmenen aikana ehdin kokea ja joiden kanssa kasvaa, kaikkia niitä satoja sivuja, jotka eivät koskaan kansien väliin päässeet. Kaikkia niitä hahmoja, jotka joutuivat leikatuiksi, liimatuiksi, muokatuiksi joksikin ihan muuksi. Jokaista niistä hahmoista, jotka kaikesta myllerryksestä jäivät jäljelle, sitä sisintä ja ydintä, joka minut on pitänyt kiinni tässä samassa tarinassa kaikki nämä vuodet.

Huomasin, että minulla oli heitä ikävä.

Kirjamessujen jälkeen päätin, että lomaa on pidettävä kaikesta juuri sen verran kuin on tarpeen. Blogini on ollut hiljainen, käyn sosiaalisessa mediassa vain harvakseltaan ja kirjoitan seuraavaa projektia siinä tahdissa kuin jaksan ja ehdin. Välillä annan inspiraation viedä mukanaan, toisinaan annan sen olla tulematta. Joskus katselen kirjoja tuossa hyllyssä ja mietin, uskaltaisinko lukea. Rakastan kuitenkin tuota tarinaa, ja siksi sen aikoinaan aloitinkin — saadakseni lukea jotain, mistä todella, todella pidän.

Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika mutta tästä päästä katsottuna kaikki tuntuu pelkältä hujaukselta. En voi käsittää, miten aika voi mennä näin nopeasti. Vannon, että koskaan ei joulukalenterikaan tullut avatuksi näin rivakkaan tahtiin kuin tänä vuonna. Tätä vauhtia olen kohta eläkkeellä, jolloin ainakin voisin omistautua kirjoittamisharrastukselle kokoaikaisesti. Jos nyt ei kuitenkaan katseltaisi aivan niin kauas tulevaisuuteen vaan vähän lähemmäksi, tarkemmin sanottuna ihanasti silmän symmetriaa miellyttävään vuoteen 2020.

Uusi vuosikymmen käynnistyy omalla kohdallani eri tavoin kuin edellinen, uusien tarinoiden, uusien hahmojen ja toivottavasti uusien seikkailujen parissa muutoinkin kuin vain mielikuvituksen varassa. Tavoitteita en aio asetella, onhan niitä aseteltu ja ylitelty viime aikoina enemmänkin edestä. Indiekirjailijuus jatkuu tulevallakin vuosikymmennellä, se on varmaa. Voi kuitenkin olla, että pidän julkaisemisesta ansaitun välivuoden ja keskityn kirjoittamiseen niin, että julkaisemaan taas ryhtyessäni kokonaisuus olisi melko valmis samalla tavalla kuin Kaaren kertomus oli. Millainen tarina sitten on kyseessä, selvinnee joskus tulevaisuudessa.

Tässä vaiheessa kuitenkin kiitän kaikkia lukijoita kuluneesta vuodesta ja toivotan onnea ja menestystä tulevalle vuodelle ja vuosikymmenelle!

Kiire tuntuu kuvaavan tämänhetkistä tilannettani: on kiire ehdä hommia pois alta, jotta ehtii tarttua seuraavaan; on kiire käydä kääntymässä kirjamessujen vilinässä ja kiire kirjoittaa tämäkin teksti, koska huomenna ei enää ehdi.

Kirjamessumatka oli tänä vuonna hieman poikkeava, sillä minulla ei ensinkään ollut kiire lähteä saman tien paluujunaan. Lisäksi sen sijaan, että olisin kutsunut itse itseni paikalle, tällä kertaa kutsu messuille tuli Books on Demandin toimesta. Kutsuun sisältyi myös mahdollisuus osallistua perjantaina järjestettyyn omakustantajien verkostoitumisiltaan, mutta valitettavasti kiireinen elämäni ei mahdollistanut paikalle saapumista vasta kuin lauantaina. Onneksi raportteja tapahtumasta on kirjoitettu someen.

Lauantai oli ehkä huonoin päivä saapua paikalle, sillä aika monella muulla oli samanlaiset suunnitelmat. Tiesin kyllä kokemuksesta, millaiseen väenpaljouteen jouduin, mutta kiitos hivenen myöhästyneen junavuoroni, takkia en tahtonut saman tien saada säilytykseen ja vapaata narikkaa etsiessä kierähti hetki ja kului muutama hiljaa itsekseen mumistu marmatus. Kirjan kuolemaa ei ainakaan tämän tapahtuman perusteella voisi lähteä povaamaan!

Väenpaljoudessa on ja pienoisessa kaaoksessa kulkeminen aiheutti päänvaivaa, ja pyörin hetken verran eksyksissä yrittäessäni paikantaa sijaintiani ja BoD:n kojua. Olenhan jo kertonut, miksi en pidä kartoista, ja kirjamessukartta on kartta siinä missä muutkin. Väittäisin, etten olisi löytänyt ajoissa perille ilman katosta roikkuvia kylttejä ja logoja.

Aivan ensimmäiseksi kiiruhdin kuuntelemaan E.E. Leivon haastattelua omakustannekirjailijan polusta ja ajatuksia elokuisesta pop-up-kirjakaupasta. Erittäin mukava ja lämminhenkinen haastattelu sanoitti paljon sellaisia ajatuksia, joita ymmärsin pohtineeni, ja polulla oli monta kohtaa, jollaisia tajusin taivaltaneeni itsekin. Jos en olisi vielä indieksi ryhtynyt, tämän haastattelun jälkeen olisin takuulla harkinnut omakustantamisen vaihtoehtoa vakaasti ja vakavasti.

Pop-up-kirjakaupasta puhuttaessa Leivo kertoi kirjan ulkoasun merkityksestä, ja vaikka olin toki lukenut ja häkeltynyt (tämä verbi on todellakin tarpeen!) jo Puustellin tarinoiden blogikirjoituksesta aiheesta, Kaaren kertomuksen kansityön mainitseminen tässä yhteydessä saa pahasti punastumaan. Tosiaan, kirjani kansityö oli houkutellut kirjakauppavieraita järjestään tarttumaan ja tutustumaan, lukemaan takakantta, selaamaan taittotulosta ja tekemään ostopäätöksiä (joskin tahtoisin kutsua niitä enemmänkin luku- kuin ostopäätöksiksi). On ihana kuulla, että työ on tuottanut tulosta eikä panostukseni ole mennyt hukkaan. Sain kuulla kehuja kansityön lisäksi myös kirjasta, ja vaikka tiedän Kaaren kertomuksen löytäneen lukijoita ympäri Suomen, positiivinen palaute sykähdyttää joka kerta kuin ensimmäistä kertaa.

[image error][image error]E.E. Leivo haastateltavana (ja Kaaren kertomuskin mainittu!)
Kuvat © Inna Airola

Viime vuonna en tosiaan ehtinyt tavata muita indiekirjailijoita, tällä kertaa tilanne oli toinen. Raita Jauhiaisen, Skessa Kaukamaan ja E.E. Leivon lisäksi tapasin S.A. Keräsen ja Laura Luotolan, joista jälkimmäinen on vienyt indietoiminnan vielä pidemmälle perustaessaan Iris Kustannuksen. Keskustelu jatkui ohjelmien ulkopuolella ja olisi voinut jatkua vaikka kuinka pitkään, jos seuraavat ohjelmanumerot eivät olisi jo kutsuneet kiirehtimään. Tapasin myös hyvin pikaisesti Kirjailjan elämää -blogia (jossa olen myös vieraillut) kirjoittavan Ami Surakan, ja toivottavasti jossain kohtaa tulevaisuutta ehdimme vaihtaa vähän useamman sanan. Harmittelen myös, että moni paikalla ollut jäi tapaamatta ohjelmien päällekkäisyyden vuoksi!

Ennen omaa ohjelmaosuuttani ehdin kiertää messut läpi puolison minulle antaman kirjalistan kanssa. Omat shoppailuni suuntautuivat Iris Kustannuksen kojulle, ja koska pääsääntöisesti suosin kertomakirjallisuudessa sähköisiä kirjoja, metsästin muutoin lähes pelkästään tietokirjoja. Listaltani mukaan löytyi vain yksi, sekin melkein puolivahingossa, sillä aikaa ei ollut suinkaan joka kojun läpikaluamiseen eikä väenpaljoudessa joka paikkaan tuntunut edes pääsevän. Kiinnitin huomiota tarjonnan päällekkäisyyteen; kirjoja lienee ollut paikalla melkoinen määrä, mutta samat nimekkeet toistuivat kojulta toiselle eri hintalapuilla hutkittuina, ja valikoima pinnan alla vaikutti melko rajalliselta. Olisin tarvinnut toisen messuilupäivän löytääkseni neulat heinäsuovasta!

Indieohjelmaa lukuun ottamatta en käynyt seuraamassa mitään muuta ohjelmaa, koska kojuja kiertäessä vierähti mukavasti koko väliaika, ja ehdimme messuseuralaiseni kanssa katsastaa pikaisesti myös ruokamessujen puolen. Kiireellä kuitenkin palasimme kirjojen pariin, sillä vastaantulijoiden viinilaseista leijaileva tuoksu (anteeksi, en voi sietää viiniä missään muodossa enkä pidä alkoholista ylipäänsä) oli sen verran voimakas, etten tahtonut riskeerata iltapäivän esiintymistä hankkimalla itselleni tahallisen migreenin.

Keskustelu Raitan ja Skessan kanssa oli tietysti päivän kohokohta, ja olin jälleen häkeltynyt meitä kuuntelemaan saapuneiden määrästä. Kiitos, että tulitte kuuntelemaan!

Yllätin itsenikin sekoamalla ajatuksissani vain kerran. Puhuimme kirjoittamishistoriasta, päätöksestä lähteä omakustantajaksi, omien tarinoiden taustoista ja siitä, tekisimmekö saman uudestaan. Kustantamoista ja kaupallisuudesta puhuminen sai minut pohtimaan omaa rooliani tarinankertojana ja palaamaan juurille, siihen miksi kirjoitan. Kun Raita kysyi, aionko vastaisuudessa enää lähettää käsikirjoituksiani kustantamoihin, vastasin ykskantaan ”En.”

Ihmisen pitää tehdä asioita, jotka tekevät onnelliseksi.

Tämä on siis julkinen julistukseni: tulevia käsikirjoituksiani en aio enää kustantamoihin tarjota. Aion jäädä indiekirjailijaksi niin pitkäksi aikaa kuin jotain julkaistavaa saan aikaiseksi. Tarina on tärkein. Koska en tahdo ammattikirjailijaksi, kustantamojen lähestyminen ei toisi elämääni mitään sellaista, mitä en olisi jo muuta kautta saanut. Väitän, että olen saanut jopa enemmän: olen saanut pitää oman tapani ja tyylini, oman tarinani juuri sellaisena kuin minä tahdon sen kirjoittaa ja lukea. Myös jatkossa aion jatkaa aivan yhtä omapäisesti ja omakustanteisesti.

[image error]Kaaren kertomus Helsingin kirjamessuilla 2019
Kuva © Inna Airola

Syksy on ehtinyt liueta jo lokakuuksi. Ennen pyhäinpäivää ja talven tuloa ehtii onneksi tapahtua kaikenlaista jännittävää. Luvassa on nimittäin jälleen sekä pyrähdys Helsingin kirjamessuilla että julkinen esiintyminen indiekirjailijan roolissa. Apuva, tästähän alkaa tulla tapa!

Vuosi sitten osallistuin kirjamessuille paljon passiivisemmassa roolissa, ja vaikka Kaaren kertomuksen ensimmäinen osa oli BoD:n osastolla myynnissä, itse kävelin vain kainosti ohi ja nappasin kuvan niin kaukaa, että hädin tuskin edes omaani tunnistin:

View this post on Instagram

Hyvin näytti olevan esillä siinä vaiheessa, kun ohi kävelin #kirjamessut #kaarenkertomus @bodsuomi

A post shared by ℑ