Viime aikoina on ollut paljon kaikenlaista, enkä ole ehtinyt lukea ollenkaan niin paljon kuin haluaisin. Välillä ikävöin kirjoja kuin vanhoja ystäviä, joita en ole tavannut liian pitkään aikaan. Tiedän silti, että kuten oikein rakkaat ystävät, kirjat eivät katoa tässä välissä minnekään. Aina, pitkänkin tauon jälkeen, vanhan ystävän voi tavata, sanoa vain: "Hei, sinä". Ja kaikki on niin kuin on aina ollut: kunnossa, avoimet sylit ja kannet.

Nuorempana kasvoin siihen tietoon, että olipa ympärillä tilanne miten kaoottinen hyvänsä, saatoin aina tarttua kirjaan, ja – kuin taikatempusta – kaikki muu katosi. Kaikki oli tyyntä ja kaunista, tai ehkä seikkailua, jonka keskellä tiesi aina olevansa kuitenkin turvassa. Kirjallisen murheen katarttisuuskin oli lohdullista, sillä se aina päättyi. Jos olin sairaana ja kaikki muu sattui, tartuin kirjaan ja hetken olin lomalla nahoistani, jossakin muualla. Murheellisena saatoin tarttua ilahduttavaan kirjaan, ja kun nousin taas kansien välistä, kaikki oli paljon paremmin. Mikään ei ollut muuttunut, ja silti kaikki oli. Näkökulmani oli toinen, olin nähnyt enemmän.

Yllättäen mikään muu viihde ei ole pystynyt samaan. Televisiosarjat, elokuvat, musiikkielämykset ovat kaikki mukavia, toisinaan hyvin vaikuttaviakin, mutta eivät valtaa tietoisuuttani niin kuin kirjat.

Kirjallisuusterapiassa voidaan määrätä murheisiin kirjoja kuin lääkettä, enkä epäile tämän toimivuutta laisinkaan. Onneksi kirjallisuuden avulla itsehoitokaan ei ole vaarallista. Tai no, sen enempää kuin kirjallisuus ylipäänsä.

Kirjallisuus kyllä muuttaa asioita: ajatuksiamme, meitä, ja sitä kautta maailmaa. Toivon, että oma pikkuruinen kontribuutioni tähän mahtavaan kulttuuriperintöön toimii siinä sentään parantavana, ei ainakaan pahentavana osana. Ehkäpä joku joskus määrää itselleen runon lääkkeeksi? Toivon niin. Joka tapauksessa aion nyt ottaa omasta neuvostani vaarin ja tavata pitkästä aikaa erään vanhan, rakkaan ystäväni. Huomaan, että ajatus riemastuttaa jo etukäteen.