Valitettavasti en kadonnut minnekään ihmeelliseen paikkaan – ihan vaan töiden syövereihin ja sohvan pohjalle. Jännä juttu – lisää tekemistä keksimällä aik a ei nimittäi n suhteessa lisäänny lainkaan.

Jos minulla olisi mahdollisuus tehdä ihan mitä haluaisin ihan omin päin muusta maailmasta ja velvollisuuksista välittämättä, istuisin tässä kirjoittamassa. Kirjoittaisin niitä tarinoita, jotka pyörivät päässäni lokakuun loskasateessa, talviaamuina työmatkalla hytistessä ja työpaikan lounaspöydässä ja valvottavat öisin, kun pitäisi nukkua. Nyssekorttia leimatessa mieleen pyörähtää yksi aihio, työkonetta avatessa edellispäivänä kesken jäänyt dialogi haluaisi päästä kirjatuksi muistiin. Valitettavasti harva niistä ehtii edes päästäni pihalle, saati sitten näppäimistön kautta ruudulle asti, sillä työ menee aina kaiken edelle.

Jos aikaisemmin mietin oikeutustani kutsua itseäni indiekirjailijaksi, Kaaren kertomuksen julkaisua seuranneina vuosina sitä vasta olenkin miettinyt ja murehtinut. Indiekirjailijanakin minun tulisi tuottaa tekstejä muiden luettavaksi, mutta viimeisimmästä julkaisusta on jo viisi vuotta – vaikka eihän se edes siltä tunnu; vastahan se eilen valmistui! Korona tietysti iski pahimpaan mahdolliseen saumaan, mutta siihen samaan syssyyn vaihdoin työpaikkaa, muutin takaisin Tampereelle ja omistauduin työlle täysipäiväisesti, koska työ on se, mikä mahdollistaa kaiken muun. Päivät valuvat sormien läpi, viikoista tulee äkkiä viikonloppuja. Työhön, josta pitää ja jossa saa kokea onnistumisia, on helppo unohtua kuukausiksi kerrallaan.

Olen onnellinen, että minulla on töitä, ja olen kiitollinen, että työni vastaa koulutustani ja tarjoaa minulle mahdollisuuden kehittyä. Mutta toki olisin tyytyväinen, jos aikaa jäisi kirjoittamiselle huomattavasti enemmän. Kesälomani olen viime vuosina omistanut lähestulkoon täysin kirjoittamisen paukuttamiselle niin suurella intohimolla, että olen unohtanut välillä syödäkin, mutta valmiita niistä käsikirjoituksista tulee käytännössä vasta useamman kesäloman jälkeen. Olen pohtija, mietiskelijä, viimeistelijä. En ole pikakirjoittaja enkä pikajulkaisija. Teen nopeita päätöksiä vain työajalla.

Joskus aikoinaan ajattelin, että olisin jo julkaissut seuraavan kirjani vuoden 2021 aikana. Nyt tässä vuosien kuluttua on pakko todeta, että suuri oli suunnitelma ja ihan liian iso pala haukattavaksi siihen nähden, kuinka hidas kirjoittaja, editoija ja julkaisija olen. Minulla on kuitenkin käytännössä kolme käsikirjoitusta valmiina: yksi niistä on valmis kirja ja kaksi muuta vaatii vielä enemmän tai vähemmän huomiota ennen kuin voin olla niihin tyytyväinen. Jos Kaaren kertomus vei minulta puolet elämästä, mitäpä yhdestä viisivuotisesta saman tarinan seurassa. Pitkäjänteisyyttä minulta ei ainakaan näemmä puutu.

Minua ei ole sosiaalisessa mediassakaan näkynyt eikä kuulunut, sillä se ei ole koskaan ollut lempipaikkani. Tiedän, että monille introverteille sosiaalinen media on tärkeä paikka, mutta oma introverttiyteni ei kestä edes sitä. Viihdyn erinomaisesti omissa oloissani, en jaksa pysyä alati vaihtuvien aiheiden ja trendaavien keskusteluiden perässä enkä edes avata kyseisiä sovelluksia. Käytän sen vähän ajan, jota minulla on, ihan vain omaksi ilokseni – eikä mikään ilahduta minua niin kuin omiin tarinoihini ja maailmoihini uppoutuminen joskus päiväkausiksi.

Nyt on kuitenkin hetkeksi aika könytä ulos indiekirjailijan kammiosta ja julkaista seuraava romaanini. Kyseessä on intohimoprojekti, joka syntyi 2017 yhdestä ainoasta ajatuksesta ja ryösti huomioni seuraavaksi viideksi vuodeksi. Valmiina se on ollut monessakin mielessä jo kolmatta vuotta siirryttyäni kirjoittajana toisten käsikirjoitusten pariin, mutta vasta nyt minulla on aikaa, mahdollisuuksia ja jaksamista lisätä tämäkin kirjahyllyni koristeeksi. Kenties se löytää tiensä myös muihin hyllyihin.

Viikonloppuna lisää uudesta romaanistani.