Suomalainen lukupiiri discussion

Yhdessä luettavaksi rakkausromaaniksi valittiin äänestyksessä Graeme Simsionin Vaimotesti. Keskustelu aukeaa 29.1.

No niin, nyt on aika siirtyä vuoden toiseen yhteiseen kirjaan. Noudin varaukseni kirjastosta jo kaksi viikkoa sitten, mutta olen säästänyt sitä "virallisen" lukuajan alkuun. Tarkoitukseni olisi aloittaa tänä iltana, kunhan ehdin kotiin asti.

Kirjasta saa tässä ketjussa keskustella vapaasti, mutta piilottakaa isommat juonipaljastukset spoileritägeillä.

Mä aloitin tän lukemisen jo hetki sitten ja olen nyt lukenut noin 100 sivua. Alusta en pitänyt, mutta nyt alan jo lämmetä, kun on alkanut tapahtua. Päähenkilö on musta tosi ärsyttävä ja kirja ei ole mikään ihan perinteinen rakkausromaani, mutta ei sen tarvitsekaan olla.

Mä luin tämän toissapäivänä loppuun. Kirjahan ei ole kovin pitkä, ehdin jo maanantai-iltana puoliväliin. Tykkäsin kirjasta neljän tähden edestä ja laitoin jo jatko-osan varaukseen.

Plussaa erilaisesta päähenkilöstä, miinusta siitä, että joistain tilanteista oli suorastaan ahdistavaa lukea.

Tunteeko muuten kukaan ketään tosielämän Don Tillmania?

Tapahtui muuten mielenkiintoinen yhteensattuma. Tässä kirjassahan Don esittää aspergerluennolla hypoteettisen kysymyksen, mitä pitäisi tehdä, jos yrittää piilotella pahiksilta huutavan vauvan kanssa. Luin sitten heti perään novellikokoelman Tulikärpänen: Filippiiniläisiä novelleja, jossa vastaava tilanne tapahtui "oikeasti" japanilaismiehityksen aikaan.

Mä luin tämän myös loppuun ja nopeahan se oli lukea. Don ei enää lopussa ollut niin ärsyttävä tyyppi kuin alussa, mutta hänelle tapahtuvat muutokset oli musta epäaitoja, kun kävivät niin helposti. Kirjailijan tyyli (tai onko se Donin ajattelutapa) jättää joitain asioita sanomatta suoraan, hämmensi ja sen takia en esimerkiksi ymmärtänyt ihan varmaksi, että mihin tulokseen isäprojekti päätyi. Luin vastauksen kuitenkin täältä, kun muillekin se oli jäänyt epäselväksi. Tykkäsin kirjasta kolmen tähden verran ja Vauvatestikin menee lukuun.

Mä lukaisin tästä vasta sunnuntaina ekat 50 sivua. En ole vielä ehtinyt palata tähän kirjaan sen jälkeen. Mutta semmosen vasta älysin, että tämä kirja siis on The Rosie Project!! Ajatella..en muistanut tuota kantta ollenkaan. Ja juonikin tuntui etäisesti tutulta. On tullut nimittäin kuultua tästä kirjasta aika useaan kertaan youtuben booktube-videoissa. Siis jo vuosia sitten..tai vuosien ajan, aina silloin tällöin.

Vähän nykyisin ehkä on jo kliseinen sellainen alleviivattu ihkulla tavalla kömpelö ja neuroottinen älykkö-päähenkilö, jota on aika runsaasti viljelty niin kirjoissa kuin tv-sarjoissakin jenkeissä jo kolmatta vuosikymmentä. Mutta minkäs teet, on sellaisessa tarinassa myös vetovoimansa. Toisaalta tällaiset asperger-hahmot edistävät ymmärrystä erilaisista ihmisistä...mutta toisaalta ne myös vaikeuttavat sitä. Kun ihmiset tietäessään, että tapaavat asperger-henkilön alkavat odottaa jotain ihmeellistä neroa ja hauskoja tilanteita. Ja sitten kun ne tilanteet eivät menekään niin kuin elokuvissa ja kirjoissa, niin ihmiset närkästyvät ja pitävät ko. henkilöä hirveänä ja huonokäytöksisenä kun ne tilanteet ei menekään ihan sit-com rytmissä aina juuri oikealla hetkellä huvittavina ja juuri oikealla hetkellä sanotaan jokin suuri, yksinkertainen, mutta todella syvällinen hellyyttävä totuus tai havainto ihmisistä tai maailmasta.

Tuntuu hieman huijaamiselta kirjoitella pitkiä sepustuksia "genrehaaste"-alueella scifi-kirjan ketjuun kun se ei miltään haasteelta tunnu, joten hain kokeilumielessä kirjastosta The Rosie Projectin. Haasteen aikatauluista luultavasti mennään heittämällä yli, kun pitäisi saada opiskelu- ja muita asioita eteenpäin.

Keskusteluketjut ovat auki hamaan ikuisuuteen, joten aikataulusta ei kannata kauheasti stressata. Kiva vaan mitä enemmän osallistujia :)

Olen itsekin lukenut osan ryhmän lukupiirikirjoista yli vuoden myöhässä (mulla on projektina lukea väliin jääneitä sitä mukaa, kun ne sopivat esim. johonkin lukuhaasteeseeni) ja käynyt sitten kommentoimassa jälkikäteen.

Sain tämän lopulta luettua, ei ollut ihan suosikkejani joskaan ei ihan tuskaakaan. Aika kaavamainen oli ja juonikuviot olivat kyllä aika lailla selvät alusta asti. Odotin ehkä enemmän sitä vaimoprojektia, kirjan suomenkielinen nimi oli vähän hämäävä siinä mielessä.

Oman elämänsä dontillmaneja on kyllä tosiaan tullut joskus vastaan, ei ehkä ihan yhtä ulkoisesti menestyneinä, mutta muuten kyllä. Olenpa joskus saattanut päätyä treffeillekin moisen kanssa, ja ihan hauskoja juttuja siitäkin on jäänyt kerrottavaksi vaikkei kokemus tapahtumahetkellä olisikaan niin elähdyttänyt.

Minäkin sain lukaistua tämän loppuun. Ja kyllä se tosiaan niin on, että en taida tykätä romanttisesta komediasta kirjallisuudessa. Tämä lienee toka tai kolmas sen tyyppinen kirja, jonka luen. Jotenkin epäuskottavat hahmot..en tajunnut Rosien motivaatioita juuri ollenkaan. Siis eriskummallinen "feministi", jolla oli kovin heppoisin perustein "daddy issues". Toki on mahdollista, että lähes 30-vuotias psykologian maisteri ei pysty omia kokemuksiaan analysoimaan sen vertaa, että voisi irroittaa katkeruutensa siitä, ettei päässyt Disney Worldiin 11-vuotiaana. Toki oli kokenut traumaattisen äidin kuoleman, mutta aika poikkeuksellinen ja pitkäikäinen vihan siirtymä isään.

Genetiikan _huippuasiantuntijat_ hoksasivat kirjan lopussa silmien värin periytymisestä seikan, joka itselläni on ollut tiedossa jo pari vuosikymmentä. Ja koko härdelli, joka läpikäytiin perustui tälle "väärintietämykselle". Mielestäni myös päähenkilön asperger-jutut lyötiin välillä läskiksi, mutta kai se on komediallisuuden merkeissä kestettävä ja otettava vaan vastaan sellaisena kuin kirjoittaja haluaa asiat esittää. Teksti oli toki jenkkityyliin sujuvaa ja kohtalaisen hyvin rytmitetty...vaikka oli sielä kyllä pätkiä, jotka kovin meikäläistä pitkästyttivät. Mutta kyllä minä ajoittain ihan viihdyin. Kaksi tähteä annoin tälle kirjalle.

Eipä se ongelma nyt varsinaisesti kai ollut Disneyland (vähän niin kuin ihmiset haastavat usein riitaa typeristä pikkuseikoista siksi, että taustalla on isompia ongelmia, jotka jäävät käsittelemättä), vaan se, että oma äiti on sanonut, ettei isä olekaan isä ja menee sitten kuolemaan ja jättää lapsensa "vieraan" miehen kasvatettavaksi. Ei kai tuollaista tunnustusta kukaan lähde heti kyseenalaistamaan, oli genetiikan tuntemusta tai ei, pettäminen kun oli tosiasia.

Mun mielestä kuitenkin jotenkin hassua, että ei testaa isyyttä silti ..koska mahdollisesti se omakin mies voisi olla se isä. Jos olisin se isä niin haluaisin ainakin testata.

Näissä romanttisissa tarinoissa ehkä paijaa mua vastakarvaan semmoset tunteet, jotka ei jotenkin istu omaan fiilikseen..eli tulee dramaattisiakin tunteita ja reagoidaan sen mukaan, koska juoni tarvitsee sitä reaktiota, että saadaan aikaan kaikki väärinkäsitykset ja pitkitetään sovun ja yhteisymmärryksen löytymistä. Joskus se toimii..etenkin jos kirjassa on muitakin kiinnostavia aspekteja, niin lopputulos jää pitkälti plussan puolelle. Ei tämäkään ihan huono kirja ollut, kyllä se viihdyttikin.. En vain taida olla oikein nykyaikaan sijoittuvan romantiikan ystävä. Historiaan sijoitettuna tarinan konfliktien rakentaminen on paljon helpompaa ja niistä tulee helposti uskottavia kun niihin voidaan käyttää tiukkaa sosiaalista ja moraalista normistoa, yhteiskunnallista asemaa, huonoja kommunikointiyhteyksiä, vähäistä tieteellistä tietoa.. Saadaan taatusti draamaa. ;)

Peony wrote: "Mun mielestä kuitenkin jotenkin hassua, että ei testaa isyyttä silti ..koska mahdollisesti se omakin mies voisi olla se isä. Jos olisin se isä niin haluaisin ainakin testata."

(view spoiler)[Mutta eikö tässä tapauksessa se isä tiennyt koko ajan totuuden? Vai miten muut tulkitsitte sen palava auto -jutun? (hide spoiler)] Nuo loppukirjasta tulevat epäselvät ja epäjohdonmukaiset isäprojektin säädöt kyllä heikensivät kirjan vetovoimaa. Olisin muuten varmaan harkinnut kolmea tähteä, mutta eh, koko konflikti siis on rakennettu sen varaan, että australialaisessa lääkiksessä vedetään opetuksessa mutkat enemmän suoriksi kuin suomalaisen lukion biologian kurssilla?

Sivuhuomiona, lukiessa oli kauhean vaikea muistaa kirjan sijoittuvan Australiaan eikä Yhdysvaltoihin! Ehdin mm. ihmetellä pitkään, miksi sinne New Yorkiin lähtö on niin vaikeaa ja miksi Columbian yliopisto muka on niin kovin kaukana. Äskenkin meinasi lipsahtaa amerikkalainen lääkis tuonne edelliseen kappaleeseen.

Minä olettaisin, että lapsi ja kuntosaliyrittäjä eivät nähneet mitään syytä tunnustusta, ja DNA-testit eivät tainneet vielä siihen aikaan olla ihan niin arkipäivää kuin nykyään. Mitä (view spoiler)[onnettomuuteen tulee, kyllä minäkin (uskoakseni) pelastaisin ennemmin lapsen kuin aikuisen palavasta autosta, oli lapsi kenen hyvänsä. Jotenkin suututtaa koko stereotypia, jonka mukaan kukaan mies ei muka voi rakastaa kuin omaa biologista jälkeläistään, vaikka maailma on pullollaan esimerkkejä päinvastaisesta. Ja kyynisemmin ajateltuna, tuskin se parisuhdekaan olisi siitä parantunut, jos Phil olisi pelastanut Rosien äidin ja jättänyt lapsen kuolemaan, koska oletettavasti myös äiti olisi mieluummin toivonut lapsen selviävän hengissä. (hide spoiler)]

Samoin mulla oli vaikeuksia muistaa, että ollaan Australiassa eikä Yhdysvalloissa. Oli niin amerikkalainen tyyli kirjassa..näköjään sen takia tuossa kommentissakin olen kirjoittanut kaiken Australia-muistuttelun jälkeenkin, että teksti oli "jenkkityyliin" sujuvaa. Mutta siis oli ainakin suomennettu hyvin samaan tyyliin kuin amerikkalaiset kirjat yleensä. Olikohan eka älyäminen, ettei olla Amerikassa se, että puhuttiin Melbournesta? Mutta silti se pääsi aina lipsahtamaan mielestä. Tulee hirveän harvoin luettua australialaista tai sinne sijoittuvaa tavaraa.

Pitäisi perustaa australialaisille oma hylly, kun mulla on vähän täällä jaoteltuna kirjoja myös maantieteen mukaan (kirjailija tai tapahtumapaikka). Australiaa ei ole..sille hyllylle tulisi vain tämä kirja, kun en muista muita tuolta lukemistani. Pitäiskö laventaa Australia-Oseania, niin saisi edes Valontuojat aikanaan sinne kaveriksi. :) Se sijoittuu Uuteen-Seelantiin.

Peony wrote: "Historiaan sijoitettuna tarinan konfliktien rakentaminen on paljon helpompaa ja niistä tulee helposti uskottavia kun niihin voidaan käyttää tiukkaa sosiaalista ja moraalista normistoa, yhteiskunnallista asemaa, huonoja kommunikointiyhteyksiä, vähäistä tieteellistä tietoa.. Saadaan taatusti draamaa."

Tätä minäkin olen usein miettinyt, että länsimaissa ei nykyisin ole enää oikein mitään tabuja, joita voisi rikkoa ja jotka voisivat aiheuttaa konflikteja, ja ne jotka vielä ovat, niin ovat ihan oikeasta syystä. Tosin jonkin verranhan löydettiin kerran näitä opettaja-oppilas-romansseja, jotka ovat sillä rajalla, joten sillä voi vähän pelata. Tässä kirjassa tosin oppilaskin on aikuinen, joten se ei ole niin sama asia.

Eräs tv-sarja, Banshee, joka alkoi taas (luulin tosin, että olin sen jo katsonut loppuun), vähän leikittelee näillä tabuilla, ja siinä on eno-tytär-pari, jonka suhteen laatua ei ole tarkkaan määritelty, mutta ei se ainakaan täysin terve ole. (Tosin koko pikkukaupunki on niin täynnä outouksia, että se melkein menee siinä samalla. Esimerkiksi taistelukohtauksia on paljon ja ne ovat aika uskomattomia, että mitään realistisuutta ei edes kannata odottaa, nainenkin saattaa iskeä kanveesiin pari isoa miestä tuosta noin vain.) Mutta nyt sitten sarjaan tuli uutena hahmona poliisiksi ex-uusnatsi tatuoineineen (onks tuo sana?) ja hänellä oli sitten pari kohtausta ja yksi keskustelu mustan naissyyttäjän kanssa. Tämähän on ihan tarpeeksi shippaukselle, eikös? (view spoiler)[Mutta toive taitaa olla turha. (hide spoiler)]

Laajempaan tulkintaan Oseaniasta maanosana kuuluu myös Australia, joten ehkä kannattaa se oma hylly tehdä. Itse tosin yhdistin melkein kaikki englanninkielellä kirjoittavat samaan (angloamerikkalaiset), jottei tarvitse aina alkaa miettiä, mistä kirjailija on kotoisin. Heillä kuitenkin on aika yhtenäinen kulttuuritausta, vaikka ovatkin eri puolilta maapalloa.

Luin tämän jo jonkin aikaa sitten, mutta on jotenkin ylivoimaista olevinaan tämä ajatusten erittely. Ehkä myös siksi, ettei kirjasta tunnu kauheasti olevan sanottavaa - se oli sellainen kiva nopeasti ahmaistava hömppä, josta jäi hyvä mieli, eli suht sitä mitä romantiikkaan tarttuessaan sopii odottaakin.

Päähenkilö kyllä voitti minut heti puolelleen ja pidin hänen ajatuksenjuoksuaan hyvin helppona seurata. Mikä ehkä johtuu siitä, että yksi tosielämän dontillman katsoo vastaan aina kun erehtyy peiliin vilkaisemaan... Toki tässä oli monia asioita laitettu läskiksi viihteen nimissä, mutta kyllä se mua onnistui viihdyttämään eli katsoisin ihan hyväksi ratkaisuksi.

Luin Vauvatestinkin ja se meni yhtä kepoisesti ja pörröisesti.

Mä kokeilin tämän lukemista varmaan yli kuukausi vai olisiko kaksi sitten, mutta lähinnä halusin unohtaa koko kirjan enkä sitten näemmä jaksanut laittaa GR:n puolelle mitään merkintää. Mutta jos raportoin että tämäkin meni "en jaksanut alkumetrejä pidemmälle"-laariin.

En oikein voinut sietää koko kirjaa, joten yksittäisiä asioita on vähän hankala eritellä (tai sitten alan keksiä haukuttavia asioita puoliksi tyhjästä post hoc ihan sen takia että en pitänyt kirjasta) ... mutta jos kokeilisin yksilöidä kritiikin kohteeksi sen millaisen päähenkilön Simsion kirjoitti. Tuntui enemmän siltä kuin Simsion kirjoittaisi kasasta kliseisiä Asperger-stereotypioita (joita liioitellaan ja toisaalta vähätellään jotta saadaan sopiva komediallinen henkilöhahmo) kuin mistään mikä muistuttaisi oikeaa, elävää ihmistä. Don on sekä "älykäs" mutta myös suhtautuu asioihin ... paremman sanan puutteessa, naiivisti sen mukaan mitä seuraava sattumus vaatii jotta se olisi ihku ja hupaisa.

Lopetin ihan muutaman luvun jälkeen (muistaakseni pian sen kouluvierailun jälkeen). Siihen mennessä minua oli jäänyt ärsyttämään vähän kaikki.

(Aluksi olin kirjoittamassa vielä pitkällisemmän valituksen mikä kaikki oli kirjassa ja sen asenteessa on pielessä, mutta sitten ajattelin että olen kirjoitellut ihan riittämiin negatiivisia kirjallisuuteen liittyviä mietteitä viime aikoina niin tänne lukupiiriin kuin muuallekin. Seuraavaksi aion kokeilla kirjoittaa semmoisesta kirjasta josta pidin.)