Martta

“Words define us, they explain us, and, on occasion, they serve to control or isolate us.”
― Pip Williams, The Dictionary of Lost Words

“On kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Lähteneet kaipaavat aina takaisin sinne, mistä repäisivät itsensä irti. He palaavat käymään, kertoilevat elämän kummallisuuksista ja samalla toivovat, etteivät paikoilleen jääneet koskaan muuttuisi. Että pysyisivät aina juuri tuollaisina, joiden luo voisi palata muistelemaan kadonneita viattomuuden aikoja. Paikalleen jääneet muuttuvat niin hitaasti, etteivät he näe liikettä itse. Ainoastaan lähteneet huomaavat kyläillessään, ettei lapsuutta enää ole. Olohuoneiden tapetit ovat kellastuneet, kielen sanatkin toiset kuin lapsuudessa. Yhdet lähtevät ja toiset jäävät, ja kummatkin kadehtivat toistensa osaa. Molemmat kaipaavat menneeseen.

Kuopukset ovat niitä, jotka jäävät. Isommat tyhjentävät huoneensa, nostavat laukut autojen perään ja suuntaavat toisiin kaupunkeihin, mutta nuorimmat jäävät eivätkä enää pääse tarinoihin mukaan. Ja kun he viimein lähtevät, ovat isot ja kaiken kokeneet, nähneet maailman, valmistuneet ja hankkineet lapset. Tietävinä hymyillen he katsovat nuorinta, joka juuri on aloittamassa oman matkansa siihen maailmaan, jota vielä luulee kiinnostavaksi. Kun isommille yrittää kertoa rakkaushuolensa, valmistumisen riemun tai eroamisen haikeuden, ei ymmärrä selittävänsä sellaista, mille toisen elämässä on jo valmiina sanat, lauseet ja ajatukset. Lähteneet tietävät jo, että ensirakkauden merkitys on siinä, että sitä vasten peilataan kaikki pienemmät. Heille on jo selvää, että erot ovat tärkeämpiä kuin ne suhteet, jotka kestävät. He jo ymmärtävät, että ne ovat viivoittimia, joiden avulle vedetään rajat itsen ja maailman välille.”
― Tommi Kinnunen, Lopotti

“Love is not dead, I am not dead, I still have faith in people. Once that was my greatest weakness, now it is my strength, my revenge.”
― Gisèle Pelicot, A Hymn to Life

“Were they aware, in the intensity of their embrace, of something slightly ridiculous about this tableau, something almost comical, as someone nearby sneezed violently into a crumpled tissue; as a dirty discarded plastic bottle scuttled along the platform under a breath of wind; as a mechanised billboard on the station wall rotated from an advertisement for hair products to an advertisement for car insurance; as life in its ordinariness and even ugly vulgarity imposed itself everywhere all around them? Or were they in this moment unaware, or something more than unaware—were they somehow invulnerable to, untouched by, vulgarity and ugliness, glancing for a moment into something deeper, something concealed beneath the surface of life, not unreality but a hidden reality: the presence at all times, in all places, of a beautiful world?”
― Sally Rooney, Beautiful World, Where Are You