Tea

“Olen miettinyt, että myös niin kutsuttujen oppineiden maailmassa on paljon sellaista, josta sietäisi oppia pois. Italialainen kirjailija Natalie Ginzburg kirjoittaa tekstikokoelmassa La Piccole Virtú, että raha, menestys ja erilainen suorittaminen ovat pieniä hyveitä. Lopulta eivät niin kovin tärkeitä. Suuria hyveitä ovat sellaiset, joilla ei ole rahallista arvoa. Ehdoton välittäminen. Ihmisen arvostaminen ihmisenä hänen suoritteidensa sijaan.

Hän kirjoittaa myös, että palkitseminen ja rankaiseminen ovat petollisia käsitteitä, koska niin usein todelliset sankariteot jäävät palkitsematta ja kaikkein vakavimmat rikokset rankaisematta. Monesti häikäilemätön käytös palkitaan. Ei kannata odottaa palkintoa hyvästä, hän kirjoittaa, mutta silti hyvää pitää rakastaa. Miksi? Sitä ei voi selittää. Näin vain on.

Filosofien vuosituhantisista ponnisteluista huolimatta tällainen ajattelu on jäänyt julkisesta puheesta lähes täysin. Hyveen käsite tuntuu pölyttyneeltä ja vanhanaikaiselta, joltain, joka jäi viimeistään 1900-luvun alkuun, sinne, missä asioiden piti ratketa lopullisesti. Täällä me koulutetut, keskiluokkaiset ihmiset kilpailemme keskenämme pienissä piireissämme emmekä kirjaimellisesti ympärillä palavasta elämästä huolimatta näe, että maailma on yhteinen eikä muuta vaihtoehtoa ole.

Aivan kun me sekularisaatiokehityksen myötä olisimme perustaneet uuden uskonnon, jonka jumala olemme me itse. Se on harhaoppi. Jokainen on osa rihmastoa, syvässä ja syvällisessä riippuvuussuhteessa toisiin. Siksi ajattelen, että viime kädessä se, mitä haastattelemilleni naisille on Suomessa tapahtunut, on yhteinen asia, ja kertoo monista arvoista ja asenteista, joita ei haluttaisi myöntää olevan olemassa.”
― Sonja Saarikoski, Naisvangit

“What I had done was terrible and almost impossible to understand. There was no rhyme or reason to it. So once again I felt the need to emphasize that my downfall couldn’t be explained away with a couple of glib theories, sound bites, or one-line summaries. You could come up with a whole list of possible explanations: a desire to achieve something, naked ambition, laziness, nihilism, a lust for power, status anxiety, the urge to find solutions, the need to feel whole, pressure to “publish or perish”, arrogance, emotional flakiness, loneliness, disappointment, low attention span, addiction to answers, etc etc etc, but none of these constructs had sufficient explanatory power to reveal why I’d done what I had. You’d need the whole set, and then a whole lot more. I’d spent years trying to find simpler and more concise explanations and theories to describe human behavior, but all the time that I’d been looking for order, structure, and simplicity, I’d been
keeping my eyes more and more tightly shut to reality until the inevitable happened, and I’d crashed and burned. And in so doing, I’d rather neatly proven the opposite of what I’d been looking for. If you want things to be extremely clear and simple, just close your eyes.”
― Diederik Stapel, Faking Science: A True Story of Academic Fraud

“I, myself, have used this approach in large “Introduction to Gender and Sexuality Studies” classes, suggesting to straight male students that if for no other reason, they should at least embrace feminism because doing so will result in better heterosexuality—more authentic relationships with women and better sex based on women’s enthusiastic interest, rather than women’s placating and ambivalent consent. But I don’t feel good about this approach; I want men to be feminists because they value women’s humanity, because they identify with women, and because they see that the gender binary is a historical, political-economic, and cultural invention that has caused no end of suffering for women and also for themselves. When men extend empathy and subjectivity to women out of self-interest, to grease the wheels of sexual access or to continue receiving women’s emotional labor, this makes no intervention into men’s profound sense of entitlement to women’s bodies and women’s love, nor does it pose any challenge to men’s unrelenting attachment to their own masculinity as the core of their identity, the foundation of their goodness, the basis on which they connect with other men, and the primary contribution they think they’re making to the world.”
― Jane Ward, The Tragedy of Heterosexuality

“Dominique elehti minulle välillä kopistaan. Hän painoi käden sydämelle. Minä en vastannut eleeseen. Tuliko ele mieheltä, jonka kanssa olin kuvitellut eläväni? Annoin hänen upota syöveriin, johon hän oli meidät syössyt. Jouduin puolustusasianajajien tulitukseen, he syyttivät minua siitä, että tuin ja suojelin monsieur Pelicot’ta. Yksi heistä sanoi, että tuijotin häntä koko ajan, toinen lisäsi että ”olin epäilyttävä”. Minä en missään tapauksessa suojellut Dominiquea, hänen pelinsä oli pelattu, hän ei enää tekisi rikoksia, ei minua eikä ketään muutakaan kohtaan.

Minä suojelin ainoastaan muistoja, siivuja meidän elämästämme, koska joskus tulipalon jälkeen pystyyn jää seiniä. Ne saattavat olla mustia ja hiiltyneitä, mutta ne seisovat pystyssä, ja niistä voi erottaa portaiden rippeet, vaihtamista kaivanneen tapetin kuviota ja askelten ja yhteisten hetkien kaiun. Sellaista minun mielessäni liikkui, minä hain tuhkasta jäänteitä, en suostunut menettämään kaikkea, taistelin sortumista, omaa sortumistani vastaan. Jos minulta olisi riuhtaistu pois elämäni viimeiset viisikymmentä vuotta, se olisi tarkoittanut etten ollut ollut olemassa. Se olisi tarkoittanut että olin kuollut.”
― Gisèle Pelicot, A Hymn to Life: Shame Has to Change Sides