Status Updates From Kuolemme vain kerran

"Kansainvälisesti Suomi luokitellaan jälkeenjääneeksi kansakunnaksi, mikäli saattohoidon toteuttamistavalla mitataan."

Ja vaikka tekstistä pistää silmään joitakin piikkejä, niin pidän kirjan kirjoittajan agendasta pitää ääntä laadukkaan saattohoidon puolesta. / Tarkempia lähteitä suoriin lainauksiin ja ajatuslainoihin olisin kyllä kaivannut joihinkin kohtiin. Nyt jään kirjoittajan armoille enkä voi itse etsiä tietoa. /

Kertoo tilaisuudesta, jossa aiheina posit. asenne rintasyöpäpotilaiden selviytymisessä ja elämänilon nostamisessa. ”Puhuttiin kauneudesta, naiseudesta ja seksualisuudesta, jotka korostuvat rintasyövän kohdalla”. Miksei rintasyöpää sairastavien tai sairastaneiden naisten kohdalla? Nimetään ihminen eikä typistetä häntä sairaudeksi? / jatkaa onneksi: ”Tarve tuntea kaikkea sitä ei täysin häviä kuoleman edelläkään”.

”Lääkäri Irja Idmanin sanoin ihmistä ja perhettä tyynnytellään. Se on positiivista ja turvallista realismia kohtaamisessa. Kun perustukset järkkyvät, seinien tapetointi ei riitä.” (s. 136) / En tajua. Eikö tyynnyttely ole juuri tapetointia? Hys-hys?

”Hoitamisen suuri ongelma kuolevaa lähestyvien ihmisten ja heidän perheidensä kohdalla on suru.” Suru on ongelma? ”Helposti sorrutaan joko kauhisteluun tai sympatiaan. Kummastakaan ei ole apua. On onhimillistä tuntea kauhua mahdottoman elämäntilanteen edessä.” En pysy mukana. (s.135)

”Ei surua työstetä, vaan koetaan ja kestetään.” Kirjoittajalle surutyö vaikuttaa negatiiviselta käsitteeltä ja ilmiöltä, ja joka on ”toimintaa ja tekemistä korostavan kulttuurin tuote.” (s. 135). Ymmärrän ja silti tuntuu aika tylyltä.

Konkreettisia näkemyksiä ja hyvin vähän eksistentiaalisia/ontologisia/filosofisia pohdintoja. Mukana vähän minkäänlaista kulttuuria: arki, historia, tavat, kirjallisuus, musiikki, kuvataiteet jne. Enemmän kurotetaan yhteiskunnan päättäjien ja hallintokoneistolle tajuta, että saattohoito tulisi olla laadukasta (lääketieteellisesti ja kuolevan sekä kuolevan omaisten kunnioittavaa kohtaamista).

Tuntuu, että tämän esseekokoelman lukusuunta on poliittisille ja hallinnollisille päättäjille sekä lääkäreille. Kerrotaan usein ja toistaen mitä on hyvä tai laadukas saattohoito. Ja sitten alkaa vitutus-ahdistus, että se ei ole Suomessa itsestäänselvyys vaan on alueellisia ja muita eroja.

Niin. Eihän tämä ole mikään mieltä ylentävä lukukokemus. Ja vähän harmittaa kirjoittajan asenne, että alle 50-vuotiaat eivät ajattele/kykene ajattelemaan omaa kuolemaansa. Pöh.