Siiri Enoranta

“Rumpujen pärinää, valojen särinää, posetiivin vonkuva valitus, tukahdutettuja kuiskauksia pimeässä. Odotus nyki sormenpäitä, yleisö oli antautunut sille jo, sirkuksen taialle, se ei ollut vielä nähnyt ensimmäistäkään temppua, mutta kaikki oli alkanut jo silloin, kun maanviljelijät kuulivat junan viheltävän kaukana sänkipeltojen takana, mikä tuo ääni on, oletteko koskaan kuulleet vastaavaa? Mutta eiväthän junat enää kulje, eivät ole kulkeneet enää kymmeniin vuosiin tai satoihin, no uskokaa pois, sieltä tulee höyryjuna, eikä mikä tahansa juna vaan sirkusjuna, kuljettaa sisuksissaan hylättyjä unelmia ja haurasta toivoa, hienhajuisia paljettipukuja ja lattioille läikkynyttä viinaa, halkeilleita sydämiä ja onnea, joka saattaa pirstoutua sipaisusta, koiran vilpitöntä suudelmaa.
”Onko kaikki valmista?” Josir Jalatva kysyi pukuhuoneessa nähdessään, että kaikki tosiaan oli valmista, hän halusi, että he saivat vastata myöntävästi, hän halusi heidän sanovan itselleen kyllä.”
― Siiri Enoranta, Josir Jalatvan eriskummallinen elämä