Nim > Recent Status Updates

Pitkähkö tauko lukujen 5 ja 6 lukemisen välissä, mutta onneksi tällä projektilla ei ole deadlinea eikä oppimista mitata sen lopussa. Ihan mielenkiinnosta tätä luen.

I'm loving smol Ciri. And Geralt is being so stragely good with this kid! Is he good with kids? I didn’t think so. He's more socially awkward in previous chapters. Now he laughs more. Maybe it's because of their intertwined destinies. I also weirdly love the idea of just unromantically snugging up with some new acquaintances under the starry sky, sharing stories, keeping each other warm. That'some fast bonding.

Some epic scenes. Yelena's furious post-trauma binging was relatable, hunger signals can feel enhanced once you are grounded back into your body and its needs after dissociating or simply not caring for a while. And food tastes incredibly flavourful. Once a little bit of ketchup almost made me cry. Tripal's arrest flashbacks made me anxious though.

Loppu antaa vähän "psykoosit tulilla" viboja. Tuleeko muodonmuutos onnistumaan? Onko kertoja todella edes yrittämässä sitä, onnistui se tai ei? Onko Tainaron edes oikea paikka, vai tarina järjen menetyksestä tai muunlaista satuilua?

Hiljainen hetki Jäärälle, joka ei kuollut mutta on muuttava muotoaan.

"EI Tainaron ole paikka, niin kun ehkä luulet. Se on tapahtuma, jota kukaan ei mittaa."

"Suuri ikkuna": tavallaan Tainaron ei ole tarina Tainaronista, vaan ihmiselämyksestä?

"Matkija" on enimmäkseen kepeä tarina, mutta ihan kuin Tainaronissa olisi jotain mätää. Tai Jäärä tietää jotain, kenties liittyen kertojan vanhaan kotimaailmaan tai muuhun. Vaikea sanoa.

Joku tänään lukemistani pätkistä muistutti minua Edgar Allan Poen suomennetuista lyhytarinoista, kieleltään, tunnelmaltaan tai tapahtumienkulultaan. "Jäljet pölyssä" oli hyvä. "Niin kuin turkkilot" sisälsi joitain yksityiskohtia, jotka viehättivät - ajatus palasta kauniskuvioista siipeä rasiassa muistona poistuneesta läheisestä.

"Seitsemästoista kevät" kertoo Tainaronista ja sen väestä suoraan hyvin mielenkiintoisia asioita. Mietin lukiessa kaikkea mitä tiedän joistain hyönteisistä, mutta myös sitä miten paljon en tiedä. Sitten selviää, että kirjeiden kirjoittaja kirjoittaa saamatta vastauksia. Miksiköhän näin on? Menevätkö kirjeet edes perille, onko niiden vastaanottaja edes elossa? Vai eikö hän vain välitä kynäilijästämme? Yksinäistä.

"Taakka" on toistaiseksi samaistuttavin pätkä. Unettomuusjaksoista kärsineenä olen viettänyt monet yöt miettien yläkerran naapurieni elämänrytmiä, tarvetta raahata kalusteita joka ilta, ikuisia remontteja tai rakenteluun liittyviä harrastuksia joita on toteutettava öisin ja muita mysteeriääniä. Musiikki on ok, mutta tuntemattomat äänet vaivaavat, jäävät askarruttamaan, harhauttavat unesta, herättävät tunteita.

Pidin "Hohteesta" paljon. "Heidän äitinsä kyyneleet" oli jo vähän karmiva. Mielenkiintoista, miten kirjassa nimetään lukuisia kasveja ja jopa jokunen lintulaji tarkalleen, mutta tainarolaisia ei usein nimetä miksikään tietyksi hyönteiseksi, vaikka kyse olisi selvästi jonkinlaisesta hämähäkistä, mehiläisestä tai vastaavasta kontekstin perusteella. Jääpähän jotain meille lukijoille kuviteltavaksi.

"Keto ja mesiviitta" tuo mieleeni, että kirjailija taatusti pitää luontoa, kasveja ja hyönteisiä valtavan kiinnostavina. "Pyörän humina" saa minut ajattelemaan, että kirjailija on varmasti käynyt myös jonkinlaisen taidekoulun tai ollut muuten kiinnostunut arkkitehtuurista - tai ehkä ympäristön havainnointi vain on kirjailijoille ominaista. Samaistun moiseen monialaiseen uteliaisuuteen maailmaa kohtaan.

The Bounds of Reason feels like a DnD campaign. We have the quest, basically what passes as a tavern session introducing characters. A sorceress, wizard, bard and a bunch of human and dwarf fighters join forces. We're drinking kegs of beer, meeting suspicious NPCs, hitting on ladies and bribing guards. Encountering cross-species racism. Failing dexterity checks. Fireballing some friends. Basic rpg stuff.

Jos tähän lopettaisi, käteen jäisi enimmäkseen mukava tarina, surusta ja masennuksesta toipumista ja laatuperheaikaa. Mutta eiköhän joku tragedia vielä iske.

Where Flames Burn As Emerald As Grass is a a little bit strange. Stranger danger with a potential paranormal side? Although the clairvoyance was explained, some of the stuff happening seemed too hard to predict.
I'll Be Gone By Then was short and very human. An easier story to read, as nothing graphic happened. But the realism kind of makes it seem scarier. The fear of cracking under pressure, failing a loved one.

"You're Not Supposed To Be Here" is kind of different from the stories that came before it in this collection. Before the stories were more internal, to do with the darkest impulses ourselves and those we love. Here it at least starts out as an external threat, an us against them situation.

Very Saw-esque. This also reminded me a little of of an earlier LaRocca story "You'll Find It's Like That All Over".