Loviattara’s Reviews > Runot: 1973-2004 > Status Update

"Niin kuin neitsyt Maria, entinen lentäjä, / eivät nuo kasvot mitään pahaa tee. / Ne ovat puidut kasvot jo, silmät / suohon vajonneet, kohta kevyt metsä / peittää kaiken."

Tulin tumman metsän läpi (1999) on kuoleman läpäisemä.

Rosoinen Nousevan auringon talo (1997) täynnä tuttuja aineksia, kuolevia koiria ja Jeesusta, mutta myös musiikkia, taistelulentäjiä, ammuksia. Niin monta hyvää runoa enkä silti osaa sanoa kokonaisuudesta mitään.

"[S]illä nokkospuskasta myös minä / nousen yhä uudelleen, keskeltä / nokkosten yksinäisyyttä. / Niinkuin myöhäiset sankarivainajat pahvilaatikoistaan. / Ja vähemmän sankarit. Ja vähemmän vainajat."

Miten voikaan Sielun veljen (1993) 54 sivuun mahtua tämä kirjo, kaikki koirat ja murheet, Israel, Iowa ja Irlanti, Palestiina, kuolemat ja kielet. "And my God, maybe he too, has left me. / But how come, I feel that / I am just lying / on the very good and gentle palm / of some strange and odd Animal. / And I hardly know its name. / But I think: it is myself."

"Ja yöllä liukui uneen, / aivan ikkunani taakse, suuri hirvi, / kuin suuri suru, viestintuoja, / siitä, että jokin on vain loppunut, / ja jokin vain nyt alkaa." Luin äsken kokoelman Voiman ääni (1989) enkä vielä osaa sanallistaa miltä tuntuu, liian monet viittaukset menevät ohi ja koiran armokuolemasta on liian vaikea lukea hengittävän koiran vieressä, yhden runon rytmi ei jätä minua rauhaan ja hyvä niin.

"Suhteellisuusteoria on teoria muuttumattomuudesta,
siksi: ei peuran jälki voi olla näin pieni
eikä jäniksen noin suuri.
Mutta tästä ne ovat kulkeneet."

Tule takaisin, pikku Sheba (1986) tuntui monia edellisiä kokoelmia eheämmältä muttei iskenyt minuun yhtä kovaa kuin aiempi Vaikka on kesä. Tasaisen hyvien säkeiden ja kokonaisuuksina toimivien runojen joukosta oli vaikea irrottaa sitaattia.

Vaikka on kesä (1983), uusi lempirunokokoelmani.

"Kipu ei kasva mitään. / Kipu vain itse on. / Minä itken sinua kuin kivi, / joka seisoo sateessa ja itkee. / Se joka kuollutta itkee, / pitää kuollutta jalasta kiinni. / Estää häntä nukkumasta multasängyssään. / Mutta minä itken sinua. / Kunnes kivi halkeaa, kunnes multa nousee / ja sataa lohdutuksen märkään maahan. / Älä vielä estä. Anna minun vielä."

"Ja kuolema vain pitkä horros, ylimääräinen vuodenaika, / loputtomuudessaan käsittämätön, vain uni, / jossa rinteitä liukuvat lumi, valkoiset villivuohet, pilvet, / jossa eläimelle kukkivat kaikki valkoiset ruohot."

Luin tänään kokoelman Mies joka rakasti vaimoaan liikaa (1979). On usvaisa, haikea, melankolinen olo. Ja vähän nuhainen.

Kokoelma Yö aukeaa kuin vilja (1978) lienee tähän mennessä suosikkini. "Talitintillä on ryppyiset varpaat, niistä minä luen kevään enteet, pellolla on vuorotellen lunta, vuorotellen viljaa ––. Niinpä niin, parahin isoisä, täällä sitä istutaan, kuka missäkin, minä vihreällä jakkaralla kuin säiden syömä varis. Sinä siellä kerrostumien välissä, muista pidellä luistasi kiinni kun kevättulvat tulevat ––."

Luin tänään kokoelman Minä se olen vuodelta 1976. Kosketti: metsä, mökki ja kesä, nauriit, puut ja koirankarvat. Kylmäksi jätti: Mao, parta ja hevoset. "[H]irvet ovat hienotunteisinta joukkoa mitä tiedän. [...] Täällä ne viettävät rauhallista maanpakolaisen elämäänsä. En unohda tervehtiä noita lempeitä valtiaita, kun sattumalta tapaamme. Ajattelen, että siinä on kruunu joutunut kerrankin oikeaan päähän."

Valaan vatsassa: kertomus (1975) oli hyvä lukea koira kainalossa, ja seuraavaksi se tulee etsiä antikvariaatista ja lukea uudestaan ja merkitä lyijykynällä lempikohdat. "Voiko yksinäisyyden katkaista kuin ohjakset, voiko sen kävellä rikki kuin syksy-yönä jäätyneen lätäkön."