Loviattara > Recent Status Updates

Aloitin kuun alussa liitteistä niin, että pääsen matkaan 23. syyskuuta konnunlaskua, siis about tänään. :)

just nyt en oikeen jaksais itsetuhoisuus- ja verilöylyaiheita mutta kirjaston palautuspäivä on huomenna ja varausjono varmaan nobelistisen pitkä joten sinnitellään sit

”Male-default thinking may also be behind the finding that research perceived to have been done by men is associated with ‘greater scientific quality’: this could be a product of pure sexism, but it could also be a result of the mode of thinking that sees male as universal and female as niche.” aaaaand how is that /not/ pure sexism 🤔

honestly, the most unrealistic part of this entire necromancy-and-swordfights-in-space saga is the explicit statement that /none/ of the ecoterrorist cultists ready to reanimate corpses to save the earth are vegan. smh.

how a woman can live and work in a male-dominated environment like this, where it would be so easy to make a death seem like an accident, and not become a serial killer, i do not know

all men must die

yes i was once a pretentious 19-year-old who moved abroad to study comp lit straight out of IB, no i've never read the secret history before, yes we exist (the book is hilarious & delightful btw)

Dogs should not be given ibuprofen, even if your favourite fictional dykes have the vet recommend it. That said, the characters are flawless and unproblematic and I definitely approve of all their other actions. (Jk, but a concerning number of 2010s/2020s reviewers seem to want "representation" to mean "morality tales with exemplary heroines", and I wonder who'd actually find that humanising or relatable.)

W.I.T.C.H.-lukuprojekti lopahti aika nopeasti. On helppoa nähdä, mikä näissä viehätti lapsena, ja joillain tavoin nää on ikääntyneet yllättävän hyvin. Tarinan imu ei vaan aina riitä lukijalle, joka ei kaipaa itsestään aggressiivisen heteroseksuaalista, aikuisempaa (tai siis tästä näkökulmasta teinimpää), hoikempaa, isotissisempää ja vähäpukeisempaa taikatyttöversiota. (Elementaaliset noitavoimat kelpais kyllä.)

Sain vihdoin osat 2–4 paperikirjoina kirjastosta, ja onhan näissä ihan eri tunnelma kuin netistä skanneja lukiessa. Myös Millainen noita olet? ja Mikä on sinun taikapaikkasi? -testit ruokkivat nostalgiaa. (Tulokseni: "Olet hyvin noitamainen!" ja "vanha, villiintynyt puutarha".)

maybe i should've just stopped when túrin and beleg are reunited in amon rûdh and pretended the rest of it never happens (and yes the silmarillion still hits me just as hard as it did when i was reading it as an impressionable child or a dramatic teenager)

if beren son of barahir could stop eating animals while wandering alone in dorthonion for years while being pursued by morgoth's servants, what's your excuse

Tähän kirjaan ja Tolkienin tuotantoon yleensä voi keriä takaisin monta elämäni kohtalonlankaa. Kiinnostukseni fantasiakirjallisuuteen mutta myös runouteen ja kielitieteeseen johtavat kaikki juurensa samaan multaan. Silti en ole lukenut Silmarillionia kertaakaan aikuisena. Kirjan aloittaminen siis jännitti, mutta turhaan. Nyt Ainulindalën ja Valaquentan jälkeen tuntuu kuin olisin palannut kotiin.

"Suomalaiset usein ylpeilevät luonnolla: 'Täällä sitä riittää!' Totuus kuitenkin on, että valtaosa luonnonvaraisista metsistä on raivattu puupelloiksi, suot kuivatettu turvetta varten ja monet eläinlajit sekä populaatiot ajettu ahtaalle. Luonnon monimuotoisuus silputaan selluloosaksi, poltetaan savuna taivaalle, leikataan lihakiloiksi tai myydään metsästyselämyksinä eteenpäin."

”Humans are not Nature/Nurture.
Humans are narrative.”

”Mary Shelley may be closer to the world that is to come than either Ada Lovelace or Alan Turing. A new kind of life-form may not need to be like a human at all [...] – and that’s something that is achingly, heartbreakingly, clear in Frankenstein. The monster is initially designed to be ‘like’ us. He isn’t and can’t be. Is that a message we need to hear?”

oon itkeny ja hyperventiloinu tätä lukies niin pal et mun koira on alkanu tulla laittaa tassulla kirjan kannen kii tai sit se vaa laittaa sen pään lepää aukeamalle nii et mun pitää tehdä jotai muuta, ja välil tuntuu niinku tää kirja ois tehokkaampi tunnelukkojen ja muistojen avaaja ku mikää kolmen vuoden kela-korvattu psykoterapia, mut sit taas en kyl varmaa ois ees pystynyt lukee tätä ennen sitä et joo, 5⭐

when it's good it's fucking brilliant (i've laughed out loud and even cried a bit and i'm only through the first half!) but the lukewarm feminist ramblings and heteroeroticism are very much not my cup of tea. (also: writing about an important topic in rhyme does not mean the poem is actually good.)

"Niin kuin neitsyt Maria, entinen lentäjä, / eivät nuo kasvot mitään pahaa tee. / Ne ovat puidut kasvot jo, silmät / suohon vajonneet, kohta kevyt metsä / peittää kaiken."

Tulin tumman metsän läpi (1999) on kuoleman läpäisemä.

Rosoinen Nousevan auringon talo (1997) täynnä tuttuja aineksia, kuolevia koiria ja Jeesusta, mutta myös musiikkia, taistelulentäjiä, ammuksia. Niin monta hyvää runoa enkä silti osaa sanoa kokonaisuudesta mitään.

"[S]illä nokkospuskasta myös minä / nousen yhä uudelleen, keskeltä / nokkosten yksinäisyyttä. / Niinkuin myöhäiset sankarivainajat pahvilaatikoistaan. / Ja vähemmän sankarit. Ja vähemmän vainajat."

Miten voikaan Sielun veljen (1993) 54 sivuun mahtua tämä kirjo, kaikki koirat ja murheet, Israel, Iowa ja Irlanti, Palestiina, kuolemat ja kielet. "And my God, maybe he too, has left me. / But how come, I feel that / I am just lying / on the very good and gentle palm / of some strange and odd Animal. / And I hardly know its name. / But I think: it is myself."

"Ja yöllä liukui uneen, / aivan ikkunani taakse, suuri hirvi, / kuin suuri suru, viestintuoja, / siitä, että jokin on vain loppunut, / ja jokin vain nyt alkaa." Luin äsken kokoelman Voiman ääni (1989) enkä vielä osaa sanallistaa miltä tuntuu, liian monet viittaukset menevät ohi ja koiran armokuolemasta on liian vaikea lukea hengittävän koiran vieressä, yhden runon rytmi ei jätä minua rauhaan ja hyvä niin.

"Suhteellisuusteoria on teoria muuttumattomuudesta,
siksi: ei peuran jälki voi olla näin pieni
eikä jäniksen noin suuri.
Mutta tästä ne ovat kulkeneet."

Tule takaisin, pikku Sheba (1986) tuntui monia edellisiä kokoelmia eheämmältä muttei iskenyt minuun yhtä kovaa kuin aiempi Vaikka on kesä. Tasaisen hyvien säkeiden ja kokonaisuuksina toimivien runojen joukosta oli vaikea irrottaa sitaattia.

Vaikka on kesä (1983), uusi lempirunokokoelmani.

"Kipu ei kasva mitään. / Kipu vain itse on. / Minä itken sinua kuin kivi, / joka seisoo sateessa ja itkee. / Se joka kuollutta itkee, / pitää kuollutta jalasta kiinni. / Estää häntä nukkumasta multasängyssään. / Mutta minä itken sinua. / Kunnes kivi halkeaa, kunnes multa nousee / ja sataa lohdutuksen märkään maahan. / Älä vielä estä. Anna minun vielä."

Kaunis hallitsija (1981) kai vaatisi minulta useamman lukukerran, että virittyisin samalle taajuudelle tekstin kanssa. Ehkä joskus toiste, ehkä ei. Avausrunon laitoin muistiin, ja sen yhden, jossa "[o]n veden liike maan yli / ja sinun elämäsi liike sinun / itsesi yli. / Ja metsät."

"Ja kuolema vain pitkä horros, ylimääräinen vuodenaika, / loputtomuudessaan käsittämätön, vain uni, / jossa rinteitä liukuvat lumi, valkoiset villivuohet, pilvet, / jossa eläimelle kukkivat kaikki valkoiset ruohot."

Luin tänään kokoelman Mies joka rakasti vaimoaan liikaa (1979). On usvaisa, haikea, melankolinen olo. Ja vähän nuhainen.